Coop Arposen vinkit syysiltoihin

Dead Nation, Castle Crashers, Pain (Xbox360 / PS3)

Syksy edustaa minulle vuodenajan muodon ottanutta saatanaa, joka päivä päivältä imee sielustani enemmän voimaa. Ja koskapa perinteinen kaamosmasennuksen selätyskonstini (kaksi pulloa viinaa ja kolme tuntia preeriakoirapornoa päivässä) ei ole aiempinakaan vuosina ottanut toimiakseen, olen tänä vuonna viettänyt yhä useamman syysillan ihmisten kanssa seurustellen. Muutama viikko vielä ja sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet siihen pisteeseen, että uskallan sosialisoida muuallakin kuin öisellä hautausmaalla. Ehkä yleisönosastokirjoituksetkin sitten vähenevät.

Tulevia kaveri-iltojani varten olen jo varannut kaappiini kahmaloittain unilääkkeitä sekä riittävän vahvaa köyttä ja imaissut muutaman näppärän latauspelin konsolieni kiintolevyille.



Dead Nation

Suomessa media ja muut uunot ovat kuukausitolkulla intoilleet Angry Birdsistä ja puhuneet siitä, miten suomalainen peliteollisuus nostaa perähikiämme viimeinkin pois kansakuntien harjaantumisluokalta. Ikävän sivumaun intoiluun tuo se, että oikeasti hyvät pelit jäävät median tutkan alle, koska niissä on kyse hieman monimutkaisemmista asioista kuin VÄHÄX SÖPÖI LINTUI JA SIT NE HAJOTTAIS TON POSSUJEN LINNAKKEEN-meiningistä. Kauttaaltaan erinomainen, suomalaisen veteraanipelitalo Housemarquen Dead Nation on jäänyt tyyten vaille mediahuomiota, vaikka Sony jopa valitsi sen hyvitystuotteeksi PSN-verkon romahtamisesta kärsineille hikipeikoille.

Dead Nation ottaa kovin kuluneeseen zombimeininkiin virkistävän näkökulman: ekapersoonapällistelyn sijaan kalmoja kurmotetaan isometrisestä perspektiivistä. Ohjaus hoidetaan kahdella tatilla ja liipasimilla - toinen tuppi kääntää ukkoa, toinen piippua. Dead Nationin pelaaminen muistuttaa miellyttävän nostalgisella tavalla vanhojen indiepelien, kuten Cyberdogsin, pelaamista - tosin sillä erotuksella, että Dead Nation näyttää ja kuulostaa aivan helvetin hyvältä. Pikkutarkka grafiikka ja sulava animaatio yhdistyvät näyttävään, tunnelmaa luovaan varjoleikkiin ja ahdistava tunnelma viimeistellään terävästi paukkuvilla mutkilla ja asianmukaisesti öriseviin epäkuolleisiin lässähtelevillä penetraatiosoundeilla.



Pelimekaniikkaa ei ole suotta monimutkaistettu: selviytyjät etenevät putkikenttien läpi rohmuten rahaa ja lanaten zombeja konetuliaseilla (fennomaanille oikein sopivat työvärmeet Jatimatic ja RK-62). Taisteluissa pärjää Leftiksestä tutuilla otteilla eli juoksemalla taaksepäin ja ampumalla niin maan perkeleesti. Valven tallista on otettu oppia muutenkin - varashälyttimen houkuttelema horde ja messevästi mässähtävä läskizombie ovat tuttua huttua. Checkpointeissa päivitetään mutkia paremmiksi josta on poikkeuksellisesti jopa hyötyä pelissä. Dead Nation on erinomaisesti rytmitetty - välillä hiippaillaan hiljaisuudessa ja välillä taas harvennetaan selkä seinää vasten kohti hyökyvää muusinaamamerta.

Parhaimmillaan Dead Nation on kaksinpelinä, jolloin zombeja heitetään kaduille enemmän ja toimintaan aimo määrä taktiikkaa. Tunnelma on tiukka ja kovimmissa paikoissa rento läpänheitto vaihtuu maaniseen tuijotukseen ja ankaraan padin pahoinpitelyyn. Ottaen huomioon pelin isometrisen kuvakulman, fiilis on paikoitellen harvinaisen ahdistava, mikä on ehdottomasti päälaennoston paikka.



Kevyesti kuumottavaa kaksinpeliä syksyn pimeimpiin hetkiin metsästävä monokulttuurimaanikko ei voisi parempaa tapausta virtuaalihyllystä noukkia.



Castle Crashers

Jos Dead Nation tuntuu liian ahdistavalta viihteeltä golfkentälle suuntautuneen sienestysreissun jälkeen, voi höyryjään päästellä myös pirteämmissä maisemissa. Hilpeän sarjakuvamaisella grafiikalla kuorrutettu Castle Crashers on niin sääntökirjan mukaan kasattu beat'em up jotta ei voi kuin ihastella.

Castle Crashersin nimi voisi vallan hyvin olla Scott Pilgrim: Medieval Edition - mikä on ehdottomasti kehu, sillä Ristiritarit tekevät kaikki samat asiat oikein kuin Pyhiinvaeltajakin. Flash-pohjaiselta näyttävä isopäägrafiikka on ilmeikästä, värikästä ja ladattu täyteen hilpeitä yksityiskohtia - voi sitä kanssapelaajan vahingonilon määrää, kun paniikissa ohi pinkonut peura onnistui tuuttaamaan kunnon hätäpaskat haarniskani rintamukselle. Kontrollit ovat helvetin napakat (paljon paremmat kuin Pilgrimissä) ja mahdollistavat näppärästi barbaarien kurmottamisen melee-aseilla, jouskarilla ja taioilla. Tappeluista saa ekspaa, jolla voi kehittää ukkeliaan haluamaansa suuntaan ja kaupoista voi poistaa pärinäjuomaa sekä skarpimpia siivuttimia.



Castle Crashers ei ole helpoimmasta päästä: oma äijä ottaa paljon lämää ja vihulaisia on helvetin paljon, joten rytmiikka blokkailun ja slässäilyn välillä pitää olla perseluussa jo parin kentän jälkeen. Kimppapelissä homma helpottuu hieman elvytysten ja vihulaisten mielenkiinnon jakautumisen vuoksi, mutta grindaamiseen saa silti tottua. Castle Crashersin kohdalla se ei kuitenkaan ole moite, sillä mappeja uudelleenpelaa vallan mielellään. Kun raudanluja konsepti ja supertoimiva pelimekaniikka kuorrutetaan persoonallisella ulkoasulla (etenkin Kissakala-loppubossi on suorastaan hersyvä tapaus), CC nousee helposti tuoreiden mätkintäpelien kärkikastiin.



Castle Crashers on paitsi virkistävä trippi yksinkertaisempiin aikoihin, myös tervetullut hoksautus siitä, että hyvän pelin tekemiseen ei tarvita kymmeniä ihmisiä. Castle Crashers on pitkälti kahden tekijän, Dan Paladinin ja Tom Fulpin, käsialaa. Enempää sanottavaa minulla ei ole - Castle Crashersia on kivempi pelata kuin siitä on puhua.



Pain

Siinä missä Dead Nation ja Castle Crashers ovat hienostuneen tyyliteltyjä retrotäsmäiskuja, Pain edustaa rehellistä, läpeensä vammaista ääliöviihdettä. Jackassin parissa varttuneelle sukupolvelle tällainen peli oli joka tapauksessa jossain vaiheessa tulossa, mutta en olisi koskaan arvannut, että lopputulos toimii näin helvetin hyvin. Pain on Portalin kaltainen erinomainen esimerkki siitä, että joskus yksi tekninen innovaatio voi olla niin merkittävä, että sen ympärille voi rakentaa kokonaisen pelin.

Painin idea on älyttömän simppeli. Ääliökisailija ammutaan katapultilla maisemaan ja tarkoituksena on aiheuttaa paitsi mahdollisimman paljon kipua toopelle, myös rymistellä ympäristöä remonttikuntoon mahdollisimman tehokkaasti. Maisemat ovat mielikuvituksellisia (kaupunkikeskustasta Hollywood-studioon) ja täynnä rekvisiittaa rupisista mummoista kusipäisiin strutseihin - kaikkeen kentissä olevaan voi vaikuttaa ja kaikki myös vaikuttaa pelihahmoon. Korkeimpaan pistesaaliiseen vaaditaan äärisulava törmäilyflow, jossa adamantiumista rakennettu vammainen pyyhkii kaiken irtaimiston huisin paskaksi.



Jokaisen uuden painijan kehityskulku on huvittavalla tavalla samanlainen: aluksi lähinnä roiskitaan tuurilla minne sattuu, mutta sitten touhu alkaa jalostua lähes koreografiseksi itsensätelomiseksi. Räsynukkea voi ohjata paitsi ilmalennon aikana, myös maassa: jokainen osuma kasvattaa OOCH-mittaria, jolla hahmoa voi nytkytellä kohti uusia kohteita. Lennokas, ylivedetty fysiikkamoottori saa touhun tuntumaan samaan aikaan järjelliseltä ja järjettömältä.

Vaikka vammaishuumorisaturaationi meinasi tukkeutua jo alkuvalikon skeittipunkista ja lehmäpukuisista "hassuista" pelihahmoista, Pain on silti hauskimpia koskaan pelaamiani pelejä. Näppärästi ohjaimenpallottelulla toimiva moninpeli kasvaa joka kerta eeppisiin mittasuhteisiin eikä älyttömille joki-luola-strutsinjalka-räjähdelaatikko-transvestiitti-perämoottori-osumakomboille yksinkertaisesti voi olla räkättämättä. Yhden tempun poniksi Painissa on merkittävästi syvyyttä: pitkien kombojen hakkaamisen sijaan taktikoiva pelaaja voi esimerkiksi HORSEssa (ehdoton lempparini, jostain syystä) määrätä kohteeksi kauimmaisessa takanurkassa kököttävän heinäpaalikasan keskimmäisen timoteimöhkäleen - voi sitä hammastenkiristelyn määrää, kun muut koettavat siihen epätoivoisesti päänsä kopsauttaa. Kaikesta synkistelystä vapaa sarjakuvagrafiikka ja kipeästi rusahteleva äänimaisema viimeistelevät hersyvän meiningin.



Savunkatkuisiin ja etanolinhämärryttämiin äijäiltoihin Pain istuu kuin tykinsuusta ammuttu jellydildo skeitti-idiootin peräaukkoon. Lisäksi Painille on annettava erikoismaininta siitä, että se on kutakuinkin ainoa kuviteltavissa oleva peli, jossa David Hasselhoffin valinta pelihahmoksi ei tunnu ollenkaan omituiselta.

Dark Sector

Katvealueelle unohdettu

Dark Sector (Xbox 360)

Vuonna 2008 ilmestyi kaksi selviytymiskauhutoimintaseikkailua, joista voidaan käyttää lyhennettä DS. Molemmat olivat audiovisuaalisesti erinomaisia, pelimekaniikaltaan toisteisia olantakaamättöjä, joissa pääroolia näytteli kuumottavien vihollisten silppuaminen raaja kerrallaan. Näistä peleistä toinen, Dead Space, keräsi kriitikoilta hirvittävän määrän suitsutusta, ylsi kahden miljoonan kappaleen myyntiin ja kuittasi vyölleen spin-offeja sekä kaksi jatko-osaa. Duon jämäosapuoli Dark Sector puolestaan keräsi pääsääntöisesti läpipaskat arvostelut (Metacriticin keskiarvo 72), alelaaritiheydestä päätellen surkean kassamenestyksen ja totaalisen unohduksen pelihistoriassa.

Dark Sectorissa on toki ongelmansa. Kontrollit ovat ajoittain helvetin kömpelöt ja liimatukkainen protagonisti tällää tuon tuosta selkänsä kiinni liikennemerkkiin, vaikka vieressä olisi titaanitäytteisiä hiekkasäkkejä. Pelin juoni on laiha, vaivalloisesti hölkyttelevä yhden tempun mysteerihevonen, jota tähdittävät kasvohalvaantuneet semipersoonat. Pelimekaniikka on äärimmäisen toisteista: putkessa juoksua ja monstereiden teilaamista. Ja ei käy kieltäminen, etteikö ihmiskokeet-itäblokki-zombit-hullu tiedemies-kombo olisi pelimaailman puhkinussituimpia premissejä. Mutta perkele, Dead Space piti sisällään kaikki samat ongelmat: päähenkilön sumopainijamainen ketteryys, mielipuolisuuteen asti pakkotoistoinen pelimekaniikka ja sata helvetin miljoona kertaa nähty kuumoittava aaveavaruusalus ihmislihanhimoisine perkeleineen.



Dead Spacen menestys ja Dark Sectorin floppaaminen osoittavat armottomasti, miten pelifirmat ovat leukaansa myöten kusessa ilman massiivisia, miljoonia ja taas miljoonia euroja imeviä markkinointikampanjoita. Samaten Dark Sectorin totaalinen arvosteluteurastus (miinus kotomainen Pelit-lehti, joka antoi DS:lle erinomaiset arviot) paljastaa koruttomasti sen, miten itseään vapaina ja riippumattomina pitävät pelijournalistit ovat muiden toimittajien lailla kravattiklovnien ja muiden massiapinoiden vietävissä. Onneksenne olen itse lahjomaton totuuden puolustaja, joka rinta kaarella käy päin väärien ennakkoluulojen ja valheellisen paskapropagandan kierosilmäistä sotajoukkoa vastaan. Ainakin siihen saakka, kunnes joku alkaa kustantaa minulle ilmaisia arvostelukappaleita.

Dark Sectorissa pelaaja on Hayden Tenno, venäläiseen tutkimuskeskukseen iskevä valkoihoinen musta operaattori, jonka tehtävänä on tuijottaa ilmeettömänä huonoa dialogia, nostaa esille menneisyyden langanpätkiä niitä koskaan yhdistämättä ja estää pääpahis Robert Meznerin diaboliset aikeet. Venakot ovat nimittäin löytäneet määgisen seerumin, joka muuttaa ruiskutuksen kohteen biotekniseksi supersotilaaksi. Kryysinhallintatehtävä muuttuu selviytymistaisteluksi Tennon saatua omaan kankkuunsa kanyylillisen hero-heroiinia ja muututtuaan metsästäjästä koko tutkimuslaitoksen hingutuimmaksi trofeeksi. Juoni on typerä, paskasti kerrottu ja jättää lähes kaikki oleelliset asiat selittämättä - toisaalta, parempi tämäkin kuin itsestäänselvyyksien jaarittelu kymmenminuuttisissa cutsceneissä.



Itäeurooppalainen ränsistyneisyys ja paskanharmaa väripaletti eivät todellakaan ole tuoreita ideoita, mutta jotenkin kumman lailla ne toimivat Dark Sectorissa helvetin tehokkaasti. Turvonneiden ruumispussien täyttämät käytävät ja saastan laikuttamat hylätyt potilashuoneet luovat harvinaisen painostavan atmosfäärin. Kuunvalon ja kaukana kumajavien kirkonkellojen maalaama hautausmaa on yksi tunnelmallisimmista peliympäristöistä, joissa olen talsinut pitkään, pitkään aikaan. Tähän kun lisätään oikeasti vaaralliset vihulaiset ja helposti lähtevä henki, Dark Sectoria pelatessa padinpitelijällä on jatkuvasti kutkuttavalla tavalla epämiellyttävä fiilis. Kauhua ei kuitenkaan alleviivata liikaa, vaan se toimii pikanttina sivumausteena ja rytmittävänä tekijänä räjähtävälle toiminnalle.

Periaatteessa Dark Sectorin taistelumekaniikka toistaa itseään kuin peliblogisti puhuessaan pelien itseääntoistavuudesta - kohdataan vihulaisia, kökitään suojan takana piilossa ja niistetään pahikset. Dark Sector kuitenkin heittää pöydälle 2000-luvun päheimpiin kuuluvan räiskintäpeliaseen, glaiven. Tennon pikaevoluution seurauksena hänen käteensä kasvaa kolmiteräinen bumerangi, joka silpoo talossa ja luutarhassa. Monotonisen jyystämisen sijaan Dark Sectorin taistelut muuttuvat hurmeisiksi leikkikentiksi. Ensin sivalletaan parin vihollisen jäsenmäärää vähemmäksi, sitten siepataan glaivella Kalasnikov pahaa-aavistamattoman rysselin käsistä, paukutellaan loput viholliset pois päiväjärjestyksestä ja lopulta viilletään liian lähelle uskaltautunut pallinaamari keskeltä kahtia päheällä lopetusliikkeellä. Glaivea voi paitsi ladata jäällä, tulella ja sähköllä, myös ohjata ilmalennon aikana ultimaattisen tappotuntuman saavuttamiseksi. Voi sitä voiman ja vallan värinää välilihassa, kun yhdellä pitkällä kaarella onnistuu irrottamaan kolme ajatuspalloa luisista hartioista. Vatsalihasten lisäksi glaivella ratkotaan loogisia puzzleja, jotka rytmittävät touhuamista mukavasti ja surisuttelevat harmaata ainetta mainiosti.



Glaive on paitsi aivan mahottoman hauska leikkikalu, myös koko Dark Sectorin taitopelaamiseen perustuvan toiminnan sielu. Glaive on aina pelaajan mukana ja sen taitava käyttö pelastaa monista mahdottomista paikoista, kunhan tietää mitä tekee. Kaksikymmenpäisen zombilauman teurastaminen pelkällä teräbumerangilla on järettömän hankalaa, mutta siitä selvittyään fiilis on aivan toinen kuin MG42:n eteen rynnivän kanttipääkomppanian teurastamisen jälkeen. Pelaaja tuntee itsekin kasvavansa supersotilaaksi Tennon rinnalla, sillä alun säälittävä paniikkipaiskominen muuttuu pian veitsenteräväksi tarkkuusmurhaamiseksi, jossa isotkin vihumäärät on mahdollista silputa pillun päreiksi ottamatta itse yhtäkään osumaa. Pelaaja todella tuntee olevansa yksin voittamattomalta tuntuvan uhan edessä, mutta tietää samalla, että luottamalla omiin kykyihinsä ja heittoaseeseensa tilanteesta hänen on mahdollista selvitä ehjin nahoin. Tämän pieneltä ja merkityksettömältä tuntuvan asian takia Dark Sector imee mukaansa ja pistää kohauttamaan hartioita juonenkuljetuksen älyttömyyksien kohdalla. On aivan eri asia kahlata läpi helvetistä omilla taidollaan kuin istua spektaakkelista toiseen kuljettavan elämysjunan kyydissä. Dark Sector on häpeilemättömän vanhanaikainen ja hyvä niin.



Verrattuna nykypelaamisen vellipersevaikeustasoon DS ei sääli pelaajaa vähääkään, mikä saattaa olla osasyy kriitikoiden itkemiseen. Minussa se puolestaan herätti vanhan koulukunnan fiiliksiä Afro Samurain tapaan. Viholliset käyvät alati vaikeammiksi, mikä pakottaa myös pelaajan kehittymään. Glaiveen saa jatkuvasti uusia päivityksiä, kuten suojamekanismin ja erilaisilla elementaaleilla leikkimisen, mutta niitä pitää myös osata käyttää tai suolet ovat hyvin äkkiä pisin seiniä. Viholliskaanonissa riittää miellyttävästi vaihtelua: venäläissotilaita, zombeja ja hirviöiksi muuttuneita biosolttuja tahkotessa puutumus ei pääse iskemään, etenkin kun vihut liikkuvat aktiivisesti ja osaavat hyökkiä sivustoihin sekä selustaan kiinni. Loppu- ja välibossit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin: aluksi niiden niistäminen tuntuu suorastaan mahdottomalta, mutta kaavan oppimisen jälkeen ne saa laitetuksi kuriin määrätietoisella ja tehokkaalla pelaamisella. Olin suorastaan vollahtaa itkuun nostalgisesta riemusta, kun toiseksi viimeinen loppupomo pelin sisäisen logiikan mukaisesti tappoi minut uudelleen ja uudelleen yhdellä iskulla. Arvosteluissa Dark Sectoria syytettiin liian äkkiä nousevasta vaikeustasosta, mikä on silkkaa paskapuhetta. DS on toki paikoitellen kiduttavan hankala, mutta vaikeus johtuu aina siitä, että pelaaja on huono eikä osaa kunnolla käyttää aseistustaan hyödyksi.



Teknisesti Dark Sector on erittäin ammattitaitoinen teos. Valonkäyttö ja erilaiset partikkeliefektit yhdistettynä realistiseen teksturointiin tekevät DS:stä yhden komeimmista nykypeleistä (miinus ne helvetin kuumottavat kasvoanimaatiot VALTAVINE hampaineen - oikeasti, mikä noiden hampaiden tekemisessä on niin älyttömän vaikeaa?). Äänimaailma toimii subwoofereilla varustetun metrisen halon lailla ja lataustauot ovat miellyttävän lyhyitä. Bugeihin tai muihin viimeistelemättömyyksiin en törmännyt kertaakaan.

Suitsutuksesta huolimatta Dark Sector on kaukana messiaspelistä - juoni on perseestä, hahmot pahvista tylsillä saksilla sorvattuja persenaamoja, liikkumiskontrollit paikoitellen kiusallisen kömpelöitä, ideaköyhyys paistaa miljöössä sekä premississä ja vaikeustaso potkii kasseja täysin säälimättä. Mutta siinä missä Dead Spacessa nuo samaiset ongelmat saivat minut iskemään pelilevyn pirstaleiksi ja tunkemaan sirut lihapullien sisään ennen niiden ripottelua läheiseen koirapuistoon, Dark Sector pisti minut palaamaan ruudun ääreen uudelleen ja uudelleen. Pelin ydin on sen verran rautaisesti suunniteltu, että se jättää varjoonsa pienimuotoiset ongelmat. Lyhyesti sanottuna: siinä missä Dead Space haluaa sinun näkevän kaikki pelintekijöiden pieteetillä koodaamat spektaakkelit, Dark Sector haluaa sinun näkevän supersotilaan itsessäsi. Saattaa kuulostaa pateettiselta, mutta näin se vain on.



Vaikka Dark Sector kakkosta emme koskaan todennäköisesti saakaan ja Dead Space 3 on väistämätön tosiasia, koettakaa edes vähän palauttaa universumin balanssia hankkimalla Dark Sector kokoelmiinne. Pelilevy irtoaa Huuto.netistä tahi alelaarista järkiään alle kympillä.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Dark Sector on tunnelmallinen, vanhan koulukunnan taitopelaamista vaativa selviytymiskauhu, jonka nostaa esiin massasta nerokas glaive-heittoase. Nykyisen konsolisukupolven unohdettuja helmiä, joka tulee jossain vaiheessa nousemaan ansaitsemaansa arvostukseen.

Little Big Planet

Pieni ja ihmeellinen

Little Big Planet (PSP / PS3)

Pahoittelut jälleen takkuisesta ilmestymisrytmistä. On ulkolaiduntamisen aika, enempää en sano.

Kuten aiemmasta Locoroco 2-arvostelustani saatoitte onkia onteloihinne, ostin keväällä PSP 3004-käsikonsolin (syntymäpäivälahjaksi mielikuvitusavovaimolle, koska tämä ei pitänyt aiemmasta erikoisvalmisteisesta, avaruustekniikkaan perustuvasta horse holderista). Minusta PSP on aivan ihastuttava laite: näytössä piisaa skarppiutta ja valoa, UMD-leffat ovat DVD:n erinomaisia matkaversioita, akkukestossa piisaa, kontrollit ovatten varsin päteviä ja laite mahtuu tiukan paikan tullen (eli tullin halutessa etsiä salakuljettamaani vompattipornoa) näppärästi perseeseen jemmaan. Siksi sopiikin ihmetellä suureen ääneen mölähdellen, miksi näin erinomaiselle pelivehkeelle on niin helvetin vähän hyvää pelattavaa? Little Big Planet on kaikessa laadukkuudessaan orpo poika komean pelikentän reunalla.



Sonyn uudeksi superbrändiksi kaavailtu Little Big Planet on totta kai tietennii puserrettu PSP:lle - ja vieläpä yllättävän hyvin. Vaikka olin itse käpistellyt Littiä vain ohimennen Awen luona kyläillessäni, Pikkumaailman tunnistettavat elementit bongaa heti: hilpeä pelimaailma, lennokas fysiikkamoottori ja miljöön runsas kustomoitavuus on kopioitu miniversioksi ällistyttävän hyvin. Aivan kuten isomman vehkeen kollegansa, myös PSP:n Säkkipoika tarroittaa seinät pro teippaajaa nopeammin ja saa vedetyksi niskaansa kirpparillisen ryysyjä.



Pohjimmiltaan Little Big Planet on läpeensä perinteinen 2D-tasoloikka pienillä 3D-efekteillä ja 2000-luvulle ominaisella fysiikkamoottorilla höystettynä. Säkkipoika loikkii, roikkuu ja pinkoo erilaisten laavaesteiden, kuumoittavien vieterivihollisten ja sähköansojen ylitse. Välillä toimintaa rytmitetään suht simppeleillä pasleilla, jotka saattavat vaatia alamäkirälläystä tahi jetpakkaamista. PSP:n (kiihottavan) pieni analoginänni toimittaa säkkiukkelin perille riittävän skarpisti, mitä nyt välillä on hankalaa hahmottaa pieniä muutoksia kenttien syvyyssuunnassa. Pääsääntöisesti eteneminen onnistuu turhia hikoilematta ja törmäsin ainoastaan muutamaan kiperämpään kanjoninkostuttajaan.



Ellei laske esihistoriallisen 2D-tasoloikan paluuta tulevaisuuteen itsessään virkistäväksi, LBP tarjoaa yllättävän vähän uutta - paitsi audiovisuaalisesti. Ja tässä PSP:n LBP nimenomaan tökkää, kuten niin monet muutkin PSP-pelit. Vaikka pelin core on hiilikopioitu, nykyajan konsolit kykenevät puskemaan ruudulle niin häkellyttävän hienoa grafiikkaa, että PSP-LBP on paitsi rekisterinumeron näköinen kirjainyhdistelmä, myös todella ankarasti laimennettu versio PS3:n Pikkumaailmasta. Musiikki raikaa kyllä kaikessa miellyttävässä flowssaan, mutta pienestä grafiikasta tihrustettuna Säkkipojan pukuleikit ja kenttien visuaalinen ilotulitus jäävät kastuneen kissanpierun vaikuttavuusasteelle. Ei siinä mitään, kyllähän PSP:n Little Big Planetiakin pelaa, mutta vasta PS3-tasolla maailma todella alkaa näyttää pieneltä mutta ihmeelliseltä.

Älkääkä alkako siellä repiä kiveksiänne ja nitomaan niitä seinään, kun grafiikkasuvaitsevainen Nimmari kerrankin väittää että grafiikalla on väliä. Tässä tapauksessa on - Little Big Planetin audiovisuaalisena ideana on ottaa koko maailman kulttuurikarkkilaarista kompiainen sieltä ja toinen täältä ja liimata niistä kasaan maailman makein mellitaulu. PSP:n värikäs pikkumaailma onkin kolmas maailma, sillä värisävyt ovat kuivankaudenruskeaa ja kyykkyvessankeltaista. Vasta PS3:n HDMI-skaapeli roiskauttaa koko planeetallisen skarppia ja värikästä meininkiä ruudulle.



Toinen PS3-version lyömätön etu liittyy moninpeliin: ruudulle saa häärimään yhtäaikaisesti neljä säkkipoitsua/säkkitytärtä (eli ns. hermafrodiittia) ja päättömien fysiikkapaslejen kvartettikoheltaminen kasaan on aivan hervottoman hauskaa touhua, joka viihdyttää myös paditonta sohvankuluttajaa. LBP onnistuu cooppihyppelyssä miljoona kertaa Wiin New Super Mario Brosia paremmin - onneksi olkoon Sony, onnistuit viimeinkin pieksämään varkauksiesi kohteen reilussa pelissä ja vieläpä Nintendon leipälajissa.

Sitä en tiedä, onko LBP todellakin niin kreatiivinen ja innovatiivinen kuin se kovasti väittää olevansa, sillä en vielä ehtinyt testata kenttäeditoria, mutta miljöön ja pelihahmojen vapaa kustomointi lennosta (maastosta kerättävällä sälällä) luo mukavaa dynaamista säätämistä peliin ja luo krääsänkeräämiselle edes pienimuotoisen funktion. Vaikka kyseessä onkin periaatteessa pelkkä lisäfeature muuten varsin perinteiseen pompiskeluun, tarrojenlätkyttely ja Säkintuunaus on yksinkertaisesti kivaa.



Yksi armoton nillityksen aihe Little Big Planetiin liittyy - ja se on niin marginaalista sorttia, että periaatteessa voitte jättää koko tämän kappaleen huomiotta. Tiedättehän, että koko Little Big Planetin maailman mölisevine pahvihahmoineen ja muine outouksineen pitäisi olla sympaattinen? Noh, minusta se on helvetin kuumottava. Hahmot muistuttavat turhankin paljon lapsuuden painajaisolentoja ja minua lähtökohtaisesti häiritsee ihan järjettömän paljon se, että MIKÄÄN LBP:n maailmassa ei ole elossa. Hahmot ovat kiertoratojensa elottomia, mekaanisia vankeja, joiden touhuissa ei ole mitään järkeä. Kukaan ei ole elossa. Itse asiassa edes Sackboy ei ole elossa.

Yksinäinen ongelmien ratkominen läpeensä tunnekuolleessa teknologiamaailmassa on toki valinta siinä missä muutkin, mutta halvemmalla pääsee kirjautumalla Muropakettiin.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Little Big Planetin PS3-versio on väririkas, kekseliäs ja hauska 2D-tasohyppely, joka edustaa nykyloikan parasta ääripäätä, etenkin kavereiden kanssa nautittuna. PSP-LBP on ihan jees matkaversio aiheesta.

Singstar

Mikki päälle, Minni alle

Singstar (PS3)

Katri Helena muuten nousi viime viikolla helsinkiläisen rokkiravintolan lauteille. Ravintola jäi puolityhjäksi. Iltsarin mielestä tämä oli jostain syystä yllätys. Ei ollut. Lopputuloksen olisi voinut päätellä seuraavista lähtökohdista:

Katri Helena on vanha, väsynyttä tuhinaa päästävä harmonikka, jossa ei yksinkertaisesti ole mitään mielenkiintoista tai miellyttävää - perkele, pelkästään Joulumaan levyttäminen riittäisi sivistysvaltiossa pitkään vankeusrangaistukseen. Kysykää keneltä tahansa alle 40-vuotiaalta mielipidettä Katri Helenasta. Vastausvaihtoehdoiksi riittävät a) kuka vittu se on? b) eikö se ole joku iskelmämummo, hyi helvetti? c) herra kyselijä saa nyt tästä tällaisen 50 metrin etumatkan, joka minulta menee pistoolin lataamiseen.

Katri Helena on iskelmämummo, joka ei kiinnosta rockyleisöä. Ei, vaikka tämä panisi Jonne Aaronin veljeä. Joka on vissiin rokkari. Paitsi että panee Katri Helenaa. Ja myy tämän keikkoja. Panemisen lomassa.

Jonne Aaronin veljen ja Katri Helenan panoromanssi ei kiinnosta ketään, koska kukaan ei halua ajatella, miten Jonne Aaronin veli työntää managerinvaltikkansa turisevan kurttuharmonikan sisuksiin. Tämän takia myöskään kukaan ei halua katsoa Katri Helenan rock-keikkaa, koska rock on seksimusiikkia ja kun kuuntelemme Katri Helenaa laulamassa Jonne Aaronin veljen järjestämällä keikalla, unelma ikuisesta viriliteetistämme läsähtää kasaan ja joku päivä murhaamme viattoman juopottelukaverin ruuvimeisselillä. Koska emme voi miettiä allamme väräjävää tytönvartaloa vaan Katri Helenan nahkasatuloita hakkaamassa Jonne Aaronin veljen naamaan. Paula Koivuniemi on poikkeus joka vahvistaa säännön (miksi, en todellakaan tiedä).

Puumailmiö (joka siis luotiin VAIN sitä tarkoitusta varten, että paskalehdet saisivat enemmän turhia lärvejä painettavaksi lehteensä) miellyttää meitä vain silloin, kun puumana on harvinaisen hyvin säilynyt kuuma megamilffi, ei silloin kun kyseessä on Jonne Aaronin veljen slaikkaa lussuttava, kävelevä ja laulava nahkainen kolikkokukkaro.

Mitä tekemistä tällä on itse arvostelun kanssa? Hyvin vähän. Mitä tekemistä tällä on kokonaan valvotun yön kanssa? Paljonkin. Asiaan!

Pelaaminen on sosiaalista puuhaa, väittävät monet. Väitteessä on perää, mutta yleensä sosiaalisuus rajoittuu 15-40 vuotiaiden mieslasten väliseen kanssakäymiseen. Jos gonzolin uumeniin singahtaa jokin muu peli kuin Wii Oh Look The Skeleton Is Coming Through The Nipples So Let's Milk This Cow Just One More Time -kurapersepelleilyn, akat möksähtävät omaan nurkkaansa puhumaan perseenpuuteroinnista ja äijät tahkoavat omia pelejään omissa oloissaan. Ei sillä, minusta olisi todella mukava saada hameväkeä enemmän kuvaruudun eteen (mieluiten hattarastringeissä pelaamaan Twister the Dance Mat Editionia), mutta kun partypelit ovat pääsääntöisesti niin järkyttävän perseisiä. Paitsi yksi, bileillan ehdoton piristäjä, bailupelien kruunattu Liskokuningas, Singstar, joka viihdyttää tasapuolisesti kaikkia! Paitsi niitä jotka eivät tykkää laulaa - tosin Suomi on alkoholivammainen maa ja vain kaksi olutta erottaa tuppisuun simasopraanosta, joten asiat ovat pulkassa hienosti.

Singstarin pelimekaniikka on tö moust simböl. Ruudulla viilettävät viisun sanat ja sopivat sävelkorkeudet, joita pyritään seurailemaan äyskimällä omia örähteitä mikrofooniin. Biisit kuranttia tavaraa ja taustalla pyörii biisin musavideo, mikä aiheuttaa Rihannan kohdalla paisuvaiskudoksen surahtelua ja Yön kohdalla yrjöä edeltävää aataminomenan klumpsahtelua. Fennomaanina olen erityisen iloinen siitä, että SuomiPop-levyillä on ruvettu tahkoamaan aivan kunnolla fyffeä ja uusia suomihittiräiskäleitä ilmestyy markkinoille tasaiseen tahtiin. Tämä lienee syy siihen, miksi nettikaupassa ugrihittejä on naurettavan vähän, mutta ulkomaalaisissa tsipaleissa riittää onneksi valinnanvaraa. Siis silloin kun PS Network ei ole 1,5 kuukauden mittaisella kaatumispaussilla.

Yksinpeli voi miellyttää niitä henkilöitä, jotka tykkäävät laulaa Coldplayta verhonaan vain rintamukselle valuvat kyyneleet, mutta todellinen skaba käydään AINA kaksinpelissä (älä edes kuvittele ostavasi vain yhtä mikkiä - vaikka asuisit Antarktiksella, voit aina tunkea toisen mikin persieseesi ja kuvitella hetken, miltä tuntuu olla Negativen takahuoneessa). Taistelu on raivokas alusta loppuun ja ratkeaa monesti juuri siihen kusiseen rap-osuuteen, jossa osumispisteet arpoo herra Keno von Lotto. Pääsääntöisesti mikrofonit rekisteröivät jollottelut kuitenkin miellyttävän tarkasti, joten laulamalla oikein voi todella voittaa. Singstar onkin mitä erinomaisin keino tutustua laulamisen maailmaan - kotosalla päissään kavereiden kanssa on mitä optimaalisin skenaario päästää ensimmäisen kerran se nahkahousupuristepallisäröskaalaa hipova ylä-ääni.

Singstar on hyvine biisivalintoineen, toimivine pelimekaniikkoineen, miellyttävine graafisine ulkoasuineen, laajoine nettikauppoineen ja napakoine äänentunnistuksineen lähes täydellinen bilepeli - toki samasta huvista voivat nauttia myös 15-vuotiaat elämänhäviäjäteinit elämänsä ensimmäisessä ES-Red Cat-kakssiduu -humalassaan eikä pelistä näin ollen saa snobahtavaa "VAIN MINÄ TIEDÄN TÄMÄN" -fiilistä, mutta mitä helvettiä sitten, Singstar on hauska. Annankin teille kaikille oikeuden ja luvan nauttia siitä täysin rinnoin (joista haluan isoja värikuvia, mielellään videoita). Mutta, yhdellä ehdolla.



Kyllä, hyvä laulaja todennäköisesti osuu Singstarissa useammin ja pärjää todennäköisesti paremmin, mutta silti Singstarin pelaamisella on ÄÄRIMMÄISEN vähän tekemistä oikean laulamisen kanssa. Biisejä ei pysty tulkitsemaan, sillä jokainen väärässä paikassa ollut ääni on vain väärässä paikassa ollut ääni, vaan ne pitää laulaa prikulleen kuten alkuperäisesittäjä on kokkelilaskuissaan ne äänityskopissa foniin mäykynyt. Lyriikoita tai erilaisia äänialan vaihteluita ei myöskään tarvitse osata tai edes äänenvoimakkuutta, vaan koko värssyn voi luritella mikrofoniin hiljaisesti melodiaa rallatellen. Itsekin kusetan korkeammissa biiseissä paiskaamalla ääneni rujoon falsettiin korkeiden äänien kohdalla - jos tekisin saman oikeassa laulutilanteessa, minut todennäköisesti raiskattaisiin aktiivikaiutinkaapilla. Ja se olisi ihan oikein.

Eli, jos joku IKINÄ tulee kertomaan minulle, että hän on todella hyvä laulaja, koska saa Singstarissa hyviä pisteitä, minä vedän kyselemättä naamaan. Olenhan nimittäin treenannut tosi paljon Soul Calibur nelosta ja oon meinaan ihan sikahyvä tappeleen.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Singstar on - laulajakunnasta ja alkoholin määrästä riippuen - bileiden piristys tai pilaus. Jokaisen pelihyllyyn kuuluva kreisibailuklassikko, josta piisoo hupia, hirnuntaa ja kerrostaloasunnosta häätöjä monen illan tarpeisiin.