Nimmari Pelaa

Coop Arposen vinkit syysiltoihin

Dead Nation, Castle Crashers, Pain (Xbox360 / PS3)

Syksy edustaa minulle vuodenajan muodon ottanutta saatanaa, joka päivä päivältä imee sielustani enemmän voimaa. Ja koskapa perinteinen kaamosmasennuksen selätyskonstini (kaksi pulloa viinaa ja kolme tuntia preeriakoirapornoa päivässä) ei ole aiempinakaan vuosina ottanut toimiakseen, olen tänä vuonna viettänyt yhä useamman syysillan ihmisten kanssa seurustellen. Muutama viikko vielä ja sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet siihen pisteeseen, että uskallan sosialisoida muuallakin kuin öisellä hautausmaalla. Ehkä yleisönosastokirjoituksetkin sitten vähenevät.

Tulevia kaveri-iltojani varten olen jo varannut kaappiini kahmaloittain unilääkkeitä sekä riittävän vahvaa köyttä ja imaissut muutaman näppärän latauspelin konsolieni kiintolevyille.



Dead Nation

Suomessa media ja muut uunot ovat kuukausitolkulla intoilleet Angry Birdsistä ja puhuneet siitä, miten suomalainen peliteollisuus nostaa perähikiämme viimeinkin pois kansakuntien harjaantumisluokalta. Ikävän sivumaun intoiluun tuo se, että oikeasti hyvät pelit jäävät median tutkan alle, koska niissä on kyse hieman monimutkaisemmista asioista kuin VÄHÄX SÖPÖI LINTUI JA SIT NE HAJOTTAIS TON POSSUJEN LINNAKKEEN-meiningistä. Kauttaaltaan erinomainen, suomalaisen veteraanipelitalo Housemarquen Dead Nation on jäänyt tyyten vaille mediahuomiota, vaikka Sony jopa valitsi sen hyvitystuotteeksi PSN-verkon romahtamisesta kärsineille hikipeikoille.

Dead Nation ottaa kovin kuluneeseen zombimeininkiin virkistävän näkökulman: ekapersoonapällistelyn sijaan kalmoja kurmotetaan isometrisestä perspektiivistä. Ohjaus hoidetaan kahdella tatilla ja liipasimilla - toinen tuppi kääntää ukkoa, toinen piippua. Dead Nationin pelaaminen muistuttaa miellyttävän nostalgisella tavalla vanhojen indiepelien, kuten Cyberdogsin, pelaamista - tosin sillä erotuksella, että Dead Nation näyttää ja kuulostaa aivan helvetin hyvältä. Pikkutarkka grafiikka ja sulava animaatio yhdistyvät näyttävään, tunnelmaa luovaan varjoleikkiin ja ahdistava tunnelma viimeistellään terävästi paukkuvilla mutkilla ja asianmukaisesti öriseviin epäkuolleisiin lässähtelevillä penetraatiosoundeilla.



Pelimekaniikkaa ei ole suotta monimutkaistettu: selviytyjät etenevät putkikenttien läpi rohmuten rahaa ja lanaten zombeja konetuliaseilla (fennomaanille oikein sopivat työvärmeet Jatimatic ja RK-62). Taisteluissa pärjää Leftiksestä tutuilla otteilla eli juoksemalla taaksepäin ja ampumalla niin maan perkeleesti. Valven tallista on otettu oppia muutenkin - varashälyttimen houkuttelema horde ja messevästi mässähtävä läskizombie ovat tuttua huttua. Checkpointeissa päivitetään mutkia paremmiksi josta on poikkeuksellisesti jopa hyötyä pelissä. Dead Nation on erinomaisesti rytmitetty - välillä hiippaillaan hiljaisuudessa ja välillä taas harvennetaan selkä seinää vasten kohti hyökyvää muusinaamamerta.

Parhaimmillaan Dead Nation on kaksinpelinä, jolloin zombeja heitetään kaduille enemmän ja toimintaan aimo määrä taktiikkaa. Tunnelma on tiukka ja kovimmissa paikoissa rento läpänheitto vaihtuu maaniseen tuijotukseen ja ankaraan padin pahoinpitelyyn. Ottaen huomioon pelin isometrisen kuvakulman, fiilis on paikoitellen harvinaisen ahdistava, mikä on ehdottomasti päälaennoston paikka.



Kevyesti kuumottavaa kaksinpeliä syksyn pimeimpiin hetkiin metsästävä monokulttuurimaanikko ei voisi parempaa tapausta virtuaalihyllystä noukkia.



Castle Crashers

Jos Dead Nation tuntuu liian ahdistavalta viihteeltä golfkentälle suuntautuneen sienestysreissun jälkeen, voi höyryjään päästellä myös pirteämmissä maisemissa. Hilpeän sarjakuvamaisella grafiikalla kuorrutettu Castle Crashers on niin sääntökirjan mukaan kasattu beat'em up jotta ei voi kuin ihastella.

Castle Crashersin nimi voisi vallan hyvin olla Scott Pilgrim: Medieval Edition - mikä on ehdottomasti kehu, sillä Ristiritarit tekevät kaikki samat asiat oikein kuin Pyhiinvaeltajakin. Flash-pohjaiselta näyttävä isopäägrafiikka on ilmeikästä, värikästä ja ladattu täyteen hilpeitä yksityiskohtia - voi sitä kanssapelaajan vahingonilon määrää, kun paniikissa ohi pinkonut peura onnistui tuuttaamaan kunnon hätäpaskat haarniskani rintamukselle. Kontrollit ovat helvetin napakat (paljon paremmat kuin Pilgrimissä) ja mahdollistavat näppärästi barbaarien kurmottamisen melee-aseilla, jouskarilla ja taioilla. Tappeluista saa ekspaa, jolla voi kehittää ukkeliaan haluamaansa suuntaan ja kaupoista voi poistaa pärinäjuomaa sekä skarpimpia siivuttimia.



Castle Crashers ei ole helpoimmasta päästä: oma äijä ottaa paljon lämää ja vihulaisia on helvetin paljon, joten rytmiikka blokkailun ja slässäilyn välillä pitää olla perseluussa jo parin kentän jälkeen. Kimppapelissä homma helpottuu hieman elvytysten ja vihulaisten mielenkiinnon jakautumisen vuoksi, mutta grindaamiseen saa silti tottua. Castle Crashersin kohdalla se ei kuitenkaan ole moite, sillä mappeja uudelleenpelaa vallan mielellään. Kun raudanluja konsepti ja supertoimiva pelimekaniikka kuorrutetaan persoonallisella ulkoasulla (etenkin Kissakala-loppubossi on suorastaan hersyvä tapaus), CC nousee helposti tuoreiden mätkintäpelien kärkikastiin.



Castle Crashers on paitsi virkistävä trippi yksinkertaisempiin aikoihin, myös tervetullut hoksautus siitä, että hyvän pelin tekemiseen ei tarvita kymmeniä ihmisiä. Castle Crashers on pitkälti kahden tekijän, Dan Paladinin ja Tom Fulpin, käsialaa. Enempää sanottavaa minulla ei ole - Castle Crashersia on kivempi pelata kuin siitä on puhua.



Pain

Siinä missä Dead Nation ja Castle Crashers ovat hienostuneen tyyliteltyjä retrotäsmäiskuja, Pain edustaa rehellistä, läpeensä vammaista ääliöviihdettä. Jackassin parissa varttuneelle sukupolvelle tällainen peli oli joka tapauksessa jossain vaiheessa tulossa, mutta en olisi koskaan arvannut, että lopputulos toimii näin helvetin hyvin. Pain on Portalin kaltainen erinomainen esimerkki siitä, että joskus yksi tekninen innovaatio voi olla niin merkittävä, että sen ympärille voi rakentaa kokonaisen pelin.

Painin idea on älyttömän simppeli. Ääliökisailija ammutaan katapultilla maisemaan ja tarkoituksena on aiheuttaa paitsi mahdollisimman paljon kipua toopelle, myös rymistellä ympäristöä remonttikuntoon mahdollisimman tehokkaasti. Maisemat ovat mielikuvituksellisia (kaupunkikeskustasta Hollywood-studioon) ja täynnä rekvisiittaa rupisista mummoista kusipäisiin strutseihin - kaikkeen kentissä olevaan voi vaikuttaa ja kaikki myös vaikuttaa pelihahmoon. Korkeimpaan pistesaaliiseen vaaditaan äärisulava törmäilyflow, jossa adamantiumista rakennettu vammainen pyyhkii kaiken irtaimiston huisin paskaksi.



Jokaisen uuden painijan kehityskulku on huvittavalla tavalla samanlainen: aluksi lähinnä roiskitaan tuurilla minne sattuu, mutta sitten touhu alkaa jalostua lähes koreografiseksi itsensätelomiseksi. Räsynukkea voi ohjata paitsi ilmalennon aikana, myös maassa: jokainen osuma kasvattaa OOCH-mittaria, jolla hahmoa voi nytkytellä kohti uusia kohteita. Lennokas, ylivedetty fysiikkamoottori saa touhun tuntumaan samaan aikaan järjelliseltä ja järjettömältä.

Vaikka vammaishuumorisaturaationi meinasi tukkeutua jo alkuvalikon skeittipunkista ja lehmäpukuisista "hassuista" pelihahmoista, Pain on silti hauskimpia koskaan pelaamiani pelejä. Näppärästi ohjaimenpallottelulla toimiva moninpeli kasvaa joka kerta eeppisiin mittasuhteisiin eikä älyttömille joki-luola-strutsinjalka-räjähdelaatikko-transvestiitti-perämoottori-osumakomboille yksinkertaisesti voi olla räkättämättä. Yhden tempun poniksi Painissa on merkittävästi syvyyttä: pitkien kombojen hakkaamisen sijaan taktikoiva pelaaja voi esimerkiksi HORSEssa (ehdoton lempparini, jostain syystä) määrätä kohteeksi kauimmaisessa takanurkassa kököttävän heinäpaalikasan keskimmäisen timoteimöhkäleen - voi sitä hammastenkiristelyn määrää, kun muut koettavat siihen epätoivoisesti päänsä kopsauttaa. Kaikesta synkistelystä vapaa sarjakuvagrafiikka ja kipeästi rusahteleva äänimaisema viimeistelevät hersyvän meiningin.



Savunkatkuisiin ja etanolinhämärryttämiin äijäiltoihin Pain istuu kuin tykinsuusta ammuttu jellydildo skeitti-idiootin peräaukkoon. Lisäksi Painille on annettava erikoismaininta siitä, että se on kutakuinkin ainoa kuviteltavissa oleva peli, jossa David Hasselhoffin valinta pelihahmoksi ei tunnu ollenkaan omituiselta.