Afro Samurai

Hai hai hai

Afro Samurai (Xbox360)

Tiedättekö mitä todella vihaan pelijournalismissa? Kaksoisstandardeja. Jokainen pelaaja, jota on siunattu useammalla kuin kahdella aivosolulla, hoksasi varmasti Call of Duty: Black Opsin olevan tarinankerronnaltaan sekava, äärettömän toisteinen silmäkarkkirepostelu. Arvosanat: LOISTAVAA MAHTAVAA TÄHÄN LAATUUN VOI AINA LUOTTAA 89 PISTETTÄ NUIN LURPS LÄRPS. Afro Samurai on sekin tarinankerronnaltaan sekava, äärettömän toisteinen silmäkarkkirepostelu. Arvostelu: HYI SAATANA EIHÄN TÄMÄ ETENE MIHINKÄÄN PASKAA MIKÄ PASKAA 68 PISTETTÄ NUIN LISÄÄ NIITÄ BLACK OPS-LENTÄJÄNKYPÄRIÄ TÄNNE. Ja tämä on ehdottoman perseestä ja väärin: Afro Samurai ei ole klassikko tahi merkkiteos, mutta joutaisi ehdottomasti originaaliutensa takia tulla nostetuksi paljon paremmin esiin toisiaan takahuoneessa lutkuttavien sotafantasiaräiskintöjen sijaan.



Sen sijaan että luukuttaisimme aliennatseja scifischmeisserillä naamaan ja hengittäisimme raskaasti rinnassa ammottavaa reikää umpeen planeetalla NO-1-GIVES-A-FUCK, Afro Samuraissa hyppäämme joopeli suupielessä jolkottavan, Samuel L. Jacksonin aisaparittaman samuraiukon virsuihin. Pelin tarina jää animaatiota tiiraamattomalle täysin hämäräksi, mutta ilmeisesti Afroa vaivaa se perinteinen supersankarisyndrooma eli isäukon väkivaltaisen kuoleman kostamisen sietämätön vaikeus. Narratiivin ohkaisuus vituttaa raskaasti, sillä stoorissa tuntuu olevan oikeasti kiinnostavia elementtejä (kuten kuumoittavat teddynallepäiset painajaishahmot).



Onneksi pelin ydin, miekkamittelöinti, on laadukkaasti ja maltilla tiputeltua tavaraa. Säiläily hoidetaan viidellä namiskalla: yksi vaakasivallukseen, yksi pystypykäisyyn, yksi potkuun, yksi hyppyyn ja yksi blokkiin. Kontrollien yksinkertaisuus solahtaa persluuhun välittömästi ja suuntaa huomion tärkeimpään, eli taistelutemmon ylläpitämiseen. Päättömällä takomisella täytellään lähinnä pään kohdalta leveitä bambuarkkuja, joten taisteluissa kaiken a ja o on rytmi. Isojenkin vihollisjoukkojen silppuaminen käy suhteellisen simppelisti, kun malttaa blokkailla ja vaania oikeaa hetkeä - sitten vain potkitaan vauhdilla yksi kurmottaja irti porukasta ja tehdään tästä viillokkia, ennen kuin muut ehtivät apuun. Yksinkertainen systeemi toimii - simppeleillä perusliikkeillä päästään nopsaan sulavaan flowiin, jossa Afro tanssahtelee rosmolta rosmolle ja tekaisee kaksi suoliavannepussiavannetta per sekunti. HUD on väsätty hienosti piirrosleffamaiseen tyyliin: hidastuspowerimittarin täyttymisen hoksaa Afron kaulakilluttimen kimaltelusta ja lämän määrä näkyy punaisena, verisenä hohteena hahmojen ääriviivoissa.



Koska en ole juuri häkkänslässejä kuluttanut, God of Waria muistuttava taistelusysteemi tuntui miellyttävän tuoreelta. Afro Samurain miekkamatsit ovat parasta peli-Kill-Billiä, mitä olen koskaan kokenut. Iloinen cel-shading-grafiikka mahdollistaa hillittömän hurmeenheittelyn pisin maita ja mantuja - vihulaiset menevät poikki tasan siitä, mistä terän survaisee sisään. Kun Afro saa kasaan tarpeeksi komboenergiaa, voi liipasimesta läsäyttää kehiin hidastuksen, jonka aikana Afro paitsi heittelee voltteja, myös slaissaa mielettömästi tehokkaammin. Voi sitä voimavirran tutinaa välilihassa, kun yhtäkään lämää ottamatta potkii vihut nättiin riviin ja sitten sivaltaa kolme ukkelia keskeltä kahtia yhdellä iskulla.

Oma lukunsa ovat bossitaistelut, jotka ovat paitsi helvetin eeppisiä, myös aivan helvetin vaikeita. Jo toisessa, omaa senseitä vastaan käydyssä pomomatsissa pelaajalle lyödään sääriluu kurkkuun poikittain: pomon rytmi on todella, todella hankala oppia ja vahingon tekeminen tuntuu aluksi mahdottomalta - kerrankin pelaajalta vaaditaan taitoa, ei QTE-nopeutta. Puolivälissä vastaan marssivaa liekinheitinmiestä vastaan myllytin epäilemättä 50 kertaa paiskellen ohjainta ja huutaen perkelettä vuoden tarpeiksi. Mutta vaikka loppupomot ovatkin helvetin hankalia vastuksia, niiden tuhoamiseen on aina olemassa yksi, erehtymätön konsti: opettele viholaisen rytmi ja ole nopeampi. Se riittää.



Toimivan perusmekaniikan lisäksi Afro Samuraissa on paljon omaperäistä pintasälää. Wu-Tang-mies RZA:n väsäämä, hiphopia ja jaappanialaista perinnemusaa parittava soundtrack on suoraan sanottuna aivan helvetin hyvä (tosin joissakin kentissä mainiot biisit luupataan kuoliaiksi, mikä on etenkin vokaaliosuuksia sisältävissä biiseissä juma-lattoman rasittavaa). Hjuumoria piisaa, etenkin Jacksonin esittämän Ninja Ninjan turpavärkistä. Kun olin viettänyt haavoittuneena muutaman yön hemaisevan neidon helmassa ja äänimaailma oli varattu lähinnä mystisen märstin metafyysisille pohdinnoille, yhtäkkiä NN totesi AS:lle "You tapped that ass last night, right? Shiiiit.". Ja niin, Afro Samurai on epäilemättä ensimmäinen peli, jossa olen miekkaillut neljää tissisillään heiluvaa stripparia vastaan. Tein tytöistä yläosattomia sanan varsinaisessa merkityksessä, HÖ HÖÖ.

Kaiken tämän kehuskelun jälkeen on varsin veemäistä todeta, että Afron potku ei piisaa loppuun asti. En jaksa valittaa ajoittain paskasti toimivista kontrolleista tai kamerasta, sillä ne nyt ovat tämän pelityypin ikuisuusongelmia, mutta keskivaiheilla samurointi alkaa maistua puulta. Alun eeppisten temppeliympäristöjen jälkeen siirrytään pitkiksi pätkiksi ankeisiin kalliolouhoksiin ja vastaan lappaa jatkuvasti samannäköistä perusvihua, joiden ainoa funktio on hidastaa simppeleiden paslejen ratkaisemista. Sinänsä perusvihollisten ja alati vaikeampien bossien kyykyttäminen ja omien taitojen kehittäminen sopii NES-ajan lapselle paremmin kuin hyvin, mutta jotain uutta pitäisi heittää kehiin. Uusia miekkaliikkeitä. Päättömiä ympäristöjä. Uusia vihuja, joista tehdä päättömiä. Tai edes niitä tissejä. Vaan kun ei. Ainoa muuttuva elementti puolivälin jälkeen on tarina, ja kun se on kerrottu paskasti, eväät ovat suhteellisen heikot.



Tästä nitinästä huolimatta Afro Samurai on EHDOTTOMASTI tutustumisen arvoinen tapaus eikä ollenkaan niin surkea äpöstys kuin suurin osa Activision-kumihaalariin pukeutuneista pelimaailman perseorjista haluaa teille väittää. Ennemmin kuin menette poistamaan sen viimeisimmän SUPER MEGA SPEGTAAGGELI RÄISGINNÄN, tsekatkaa vaikka sarjan ykköskausi ja kokeilkaa tätä.

Uuden kokeilu on hyväksi, sanoi Japanin neekeriukko kun savupäissään pirkkoja pilkkoi.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Ei Afro Samurai mikään ikiklassikko ole, mutta NESsimäinenstruktuuri, räävitön meininki ja napakka taistelutuntuma tekevät Afrosta ehottomasti tutustumisen arvoisen kaverin.