Xbox 360

2000-luvun karvalakki

Laitearvostelu: Xbox 360

Kuten kaksi blogini alkuperäislukijaa voivat matkan varrella mukaan tarttuneelle kolmannelle tyypille kertoa, koko virtuaaliraapusteluvihkoni alkuperäisideana oli tiirata, mitä pelejä retrorohmun kannattaa hyllymetreihinsä latoa. Tämä prinsiippi on aikojen saatossa jäänyt yhä enemmissä määrin alleviivaamatta ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että uskon keskivertolukijan hoksanneen, että mielestäni hyvä peli on hyvä peli myös kahdenkymmenen vuoden kuluttua julkaisusta.

Mutta herkistävän syysflunssani (johon lääkäri kirjoitti ihan vääränlaisen hevoskuurin), erittäin hyvälaatuisen metamfetamiinin ja jossain määrin myös lukijoideni palvelemisen vuoksi koen tarpeelliseksi puhua välillä muustakin kuin siitä, miksi modernien videopelien tekijät ovat pahempia ihmisiä kuin Stalin - kuten siitä, mikä olisi hyvä valinta iltainpiristystä kaipaavan Erno Epäsosiaalin olohuoneeseen. Paras vaihtoehto on shetlanninponi, mutta hyvänä kakkosena tulee Xbox 360 (tai Playstation 2, mutta puhutaan siitä toiste). Vaikka Gatesin viimeisin plastinen belsebuubi ei retrorunkkarin viisaria juuri väräytä, peliharrastajalle tahi -keräilijälle Äksäpoksi on erinomainen valinta useammastakin syystä.



(Tarkennuksena mainittakoon, että puhun vuonna 2008 hankitusta 60 gb:n Xbox 360 Pro -mallista. Ja sanottakoon vielä sen verran, että Tekniikan Maailman / Mikrobitin lukijoissa terminologiani epäselvyys sekä yleinen tietämättömyyteni eri teknisistä spekseistä aiheuttaa varmasti näppylöitä - jos näin käy, lähettäkää minulle niistä kuvia niin rakennan fotoista itselleni Hyvän Mielen Joulukalenterin.)

Suorituskyky ja funktionaalisuus

Myönnetään yksi asia heti kärkeen: Xbox 360, kuten konsolit yleensä, miellyttää silmää saman verran kuin muovivalos Päivi Räsäsen abortoidusta lehtolapsesta. Ykkösboksin tukiaismaiseen sulavuuteen ei sentään vajota ja Mäkkimäisen pyöreitä linjoja noudatteleva design ei ole kauheinta mahdollista, mutta verrattuna PS3:n räyhäkkään haista sinä sisustaja vittu -linjaan verrattuna Mikkiboksilla ei juuri ole saumoja. Boksin vanhemmat versiot pitävät aivan perkeleellistä meteliä pelilevyn ollessa sisällä - naapurit kiittävät, kun subwoofer ottaa desibeliskabaa DVD-aseman kanssa. Lisäksi härväkkeeseen kuuluu jumalattoman iso ja jumalattoman ruma ulkoinen virtalähde, joka vielä kehtaa ilmoittaa olemassaolostaan kylkeen tällätyn ledivalon loisteella. Siveästi USB-portit on jemmattu hankalien muoviläpäreiden alle, mutta muut liittimet ovat sentään loogisesti esillä koneen takaosassa. Ehdottomana pluspuolena Xbox360:n saa nostetuksi tukevasti pystyasentoon (toisin kuin PS3 Slimin), mikä säästää tilaa kummasti eikä vaikuta toimivuuteen negatiivisesti.



Pelikäytössä 360:n suorituskyky piisaa vallan mukavasti (konsolimittapuulla) eivätkä pelit näytä olennaisesti huonommilta tai pyöri hitaammin kuin tehokkaampaa tekniikkaa käyttävässä PS3:ssa. Latausajat pysyvät (osaavien ohjelmoijien käsissä) sen verran maltillisina, etten koskaan ole tuntenut tarvetta asentaa pelejä kiintolevylle. Kiitettävää on sekin, ettei pelejä ole pakko truutata kovolle ollenkaan, vaan ne toimivat vittuilematta paiskaamalla kiekko pyörittimeen (toisin kuin kilpakumppanillaan, jossa installointi on järkiään pakollista). 60 gigan kovalevytila riittää hyvin tallennusten ja latauspelien tarpeisiin. Langattoman verkkokortin poisjättö 2000-luvun puolivälin jälkeen on sen sijaan puhdasta vittuilua ja WiFi-palikan tarjoaminen 50 euron järkijättöiseen hintaan ekstraktoitua kusipäisyyttä (johon en ole haksahtanut).

Xbox 360:n padi edustaa pelihistorian kenties toimivinta designia. Epäsymmetrisesti sijoitetut tatit vähentävät sormien väsymistä ja ulospäin kaareutuvat liipasimet ovat miljuunasti käytettävämmät kuin PS3:n kömpelöt lipsuttimet. Suoranainen oivallus liittyy headsetin käyttöön - konsoliin tuuppaamisen sijaan jakki penetroidaan suoraan ohjaimeen, mikä yhdistettynä ohjaimen langattomuuteen vähentää kaapelihelvetissä samoilua, estää merkittävästi äkkinytkäysten aiheuttamia metallivääntymiä ja mahdollistaa pelikaverille jutustelun taukomasturbaation ohessa. Täydellinen 360:n kapula ei ole: edistysaskel kuulokekytkennässä kompensoidaan virtapuolella - sähköä surruuttimeen siirretään niinkin modernisti kuin AA-paristoilla. Periaatteessa tämän pitäisi estää "vihtu kun justiin loppui ohjaimesta akku ja latauspiuha ei yllä sohvalle" -kriisit, mutta tosiasiassa se sysää pelaajan toistuvasti "voi vittu saatana ei yhtään ladattavaa patteria tietenkään latingissa eikä näissä mörköpaukuissa kehtaa lähteä Ärrälle paristoja poistamaan" -konflikteihin. Tateissa on turhan paljon klappia tasohyppelyiden tarpeisiin, D-pad on suunniteltu kännissä ja ohjaimen (etuoikeutettu) standardivalkoinen hipiä ei pidä kuosiaan kauaa, etenkään jos pelaajalla on tapana rauhoittua konsolipelaamalla intensiivisten huoranpuukotussessioiden jälkeen.



Sisäisesti konsoli toimi näppärästi eivätkä valikot aiheuta turhia hammastenkiristelyitä. Musiikkipuolella on mahdollista ripata CD-levyjä kiintolevylle ja DVD:t pyörivät vittuilemati helppokäyttöisen valikon avustuksella. Mediasoittimena 360 on kuitenkin melko puolivillainen tapaus: H264-tuki (nykyisin yleisimmin käytetty videokoodekki) loistaa poissaolollaan eikä kone ymmärrä muita ulkoisen tallennusmedian formaatteja kuin FAT32:sta - suomeksi sanottuna kaikki modernit ulkoiset kovalevyt NTFS-järjestelmineen kuittaavat koneelta väheksyvän tuhnun päin kasvoja ja yli 4 gigan suuruisten tiedostojen kohdalla 360 sanoo HURRRRRRRRRRRRR DURRRRRRRRRRRR tavallistakin pontevammin.

360:lla on maine huonosti kestävänä ja bugisena laitteena, mutta vastoin kaikkia todennäköisyyksiä oma matolaatikkoni on pöristellyt kyselemättä jo neljättä vuotta ja kaatuilee merkittävästi harvemmin kuin Sonyn vastaava. Kestävyysongelmasta on kuitenkin raportoitu laajalti ja se kannattaa ottaa huomioon erityisesti takuuajan ohittanutta, käytettyä konsolia hankittaessa. Kotoa tulee löytyä myös teräväpiirtotöllö, sillä kuvaputkella 360:n potentiaalista menee paljon hukkaan.


Verkkopalvelut ja verkkokäytettävyys

Pelikeräilijälle Xbox Liven kaltaiset palvelut voivat tuntua äkkiseltään turhilta - 360:n Live-tuen loppulaskenta alkaa siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kuvat Xbox 720:sta julkaistaan. Siksipä fiksun pelikeräilijän kannattaakin olla nopea: tulevaisuus on nimittäin nyt, juuri tänään. Xbox Livessä on ladattavaa ja pelattavaa useamman opintotuen turmioksi saakka - uusvanhat hittipelit, indietarjonnan terävin kärki ja vanhat retroklassikot (usein päivitettyinä versioina) pamahtavat kiintolevylle muutaman näppäimen painalluksella. Valikoima on tiukoista julkaisukriteereistä huolimatta yllättävän laaja, ulottuen Wolfenstein 3D:n kaltaisista kuriositeeteista Super Meat Boyn kaltaisiin moderneihin merkkipaaluihin.

Itse olen hassannut latauspeleihin enemmän rahaa kuin hevosenhoukuttelupillini kehittelyyn enkä ole kertaakaan joutunut pettymään (toisin kuin hevosenhoukuttelupillin kohdalla). Säkkisikojen poistelun poistaa kavalan nerokkaasti hoidettu lataussysteemi: pelistä ladataan koneelle kokoversio, josta pääsee kokeilemaan ensimmäistä kenttää. Jos pelin päättää ostaa, Live imauttaa kiintolevylle pelkästään lukituksenpoiston ja pelaaminen voi alkaa saman tien. Tarjoukset vaihtuvat viikottain ja tekevät (kalu)kukkaron kaivelusta säännöllisen puhteen. Ainoa miinus muuten mainiosti toteutetussa systeemissä on Microsoft Pointsien käyttö - rehellisten rahasummien sijaan pelejä ostellaan Mikkisoftapisteillä, jonka ainoa funktio on ryövätä pelaajalta muutama hilkku jokaisen MP-oston yhteydessä. Systeemi kuitenkin toimii hyvin verrattuna Sonyn vastaavaan (jolle luottokorttitietoni eivät meinaa kelvata millään - mikä on toisaalta myös ehdottoman hyvä asia, ottaen huomioon että Sony huolehtii maksukorttirekisteristään samalla innokkuudella kuin vasemmistoaktivisti työllistymisestään) eikä rahansiirrossa ole koskaan esiintynyt minkäänlaisia ongelmia. Hyvää pelattavaa pikkurahalla etsivän kannattaa siis toimia nyt eikä ämpyillä.



Pelikäytössä Live toimii melko lailla ongelmitta (muutamia, pelien kesken vaihtelevia jäätymisiä ja vastaavia lukuunottamatta). Joidenkin mielestä voi tietenkin olla ikävää, että pelaamisesta pitää maksaa ostettavan kultajäsenyyden muodossa, mutta maksullisuus poistaa pahimmat mouhot linjoilta ja pistää penskat olemaan suhteellisen ihmisiksi, kun paska äiti ei suostukaan ostamaan uutta tunnusta perseilyn takia suljetun tilin tilalle (kannattaa silti valmistautua servereillä tapahtuvaan kielenkäyttöön esimerkiksi viikonlopun Tarantino-maratonilla). Kavereiden kanssa saa muodostetuksi helposti virtuaalisia kuppikuntia ja verrattuna PC-puolen Teamspeak-säätämiseen puhekontaktointi toimii erinomaisesti. Suljettu systeemi saattaa edistää korporatismia ja kansanmurhia, mutta ainakin järjestelmä toimii.

Ainoa käminän aihe liittyy 360:n toimintaan mediaserverinä. Ottaen huomioon, että Xbox 360 on Microsoftin tuotantoa ja erityisesti SUUNNITELTU toimimaan yhteistyössä Windowsin kanssa, en voi kuin raapia päätäni pensasleikkurilla miettiessäni, miten käsittämättömällä osaamattomuudella 360:n mediaserveröinti on paskittu kasaan. Jo koneiden tunnistamisessa on merkittäviä ongelmia ja koko mediaserverin käyttöönotto voi vaatia yli tunnin ähräämisen. Joskus musiikkikappaleiden tunnistaminen vaatii niiden listauksen Media Playeriin, joskus riittää vain oikeaan kansioon paiskominen - ja silti tämän aivojaviiltelevän värkkäämisen päälle lopputulos saattaa olla se, että 360 soittaa kolme biisiä ja paskantaa sen jälkeen koristen housuunsa kieltäytyen minkäänlaisesta yhteistyöstä. Leffakäyttöön en mediaserveriä edes yrittänyt valjastaa, sillä pihatielle hyytyvällä mopoautolla ei kannata kurvata moottoritielle.



Pelit

Vollottaminen mediaserverin toimimattomuudesta ja langattoman verkkokortin puutteesta on sinänsä epäolennaista, sillä peliharrastajalle konsolinhankinnassa on aina kyse peleistä (tai ainakin pitäisi olla, mutta tapaus Nintendo Wii horjuttaa tätä argumenttia ikävällä tavalla). Esimerkiksi syy PS2:n ostoon ei ole koneen suorituskyvyssä (huono), pelien graafisessa ulkoasussa (oikein huono) tai napakoissa kontrolleissa (lähes aina aivan helvetin huonot), vaan PS2:n ylivertaisuudessa pelikirjastonsa suhteen. Tässä asiassa 360 nimenomaan loistaa.

360 ilmestyi markkinoille merkittävästi aikaisemmin kuin PS3 ja vaikka Pleikkari onkin tasaisesti kirinyt myyntiä kiinni etenkin Bluray-ominaisuutensa vuoksi (Xboxia myyty 55 miljoonaa kappaletta, PS3:sta 50 miljoonaa), Xboxille on myyty selvästi enemmän pelejä. Tämän toteamiseksi tarvitsee vain vilkaista Huuto.netiä: halpoja boksipelejä on pilvin pimein, kun taas minkä tahansa ei-susipaskan PS3-pelin löytäminen alle 10 eurolla on lottovoitto. Ja tämä nimenomainen seikka kääntää pelikeräilijän vaakaa 360-kupposen eduksi: Äksäboksille on tarjolla samat pelit kuin PS3:lle, mutta merkittävästi halvemmalla. Pelejä on liikenteessä enemmän, joten hinnat painuvat alemmaksi. Niin simppeliä se on.



Julkaisijoiden luovuttua älyttömästä yksinoikeuskäytännöstä (miinus ikiahne Nintendo) 360:sta ei kannata hankkia ekslusiivipelien takia. Ainoat tärkeät, vain boksisteille tarjolla olevat hankinnat ovat Call of Duty 2 ja Mass Effect (mahdollisesti myös Crackdown, Metro 2033, Naruto-pelit elämättömille ramennarkeille ja Viva Pinata). Pakollinen poikkeus sääntöön ovat Valven erinomaiset Left for 4 Dead -zombimätöt, joita ei ole käännetty PS3:lle. 360:n puhutuimmat (lue: tarpeettomasti glorifoidut) yksinoikeussarjat, Halo ja Gears of War, eivät ole minkään sortin pakkohankintoja, ellei sitten koe välttämättömyydeksi tappaa kuuden pelin verran geneerisiä alienörmyjä kaverin kanssa, joko olan takaa tai suoraan ekapersoonasta. Ja Alan Wakesta ei tarvitse edes puhua.



Vaikka pelitarjonta kapenee siihen malliin, että ensi vuonna julkaistaan todennäköisesti vain Official Militaristic Scifi Modern Warfare Shooting Game (Now With Nazies AND Zombies), 360:lle on tarjolla miellyttävän heterogeeninen pelikirjasto. Räiskintää on tokkiinsa eniten, mutta vaihtoehtojakin onneksi piisaa Fallout 3:n kaltaisista rope-eepoksista aina Rez HD:n kaltaisiin psykedeelisiin raideräiskintöihin. 360:n pelastaa AAA-pelien burgeritulvalta Xbox Live: indie- ja retropelit antavat enemmän kuin tarpeeksi varianssia kokoelmaan. Jos virtuaalihyllyn äärellä ostostoiminta käy sujuvasti kuin Heimo Pailalta, tarjoan ämpyilyn lieventämiseksi kolme lyhyttä listaa:

Helpot nakit:

GTA IV
Red Dead Redemption
Left for Dead 2
Orange Box
Mass Effect

Kannattaa kokeilla:

Condemned
Dark Sector
Brothers in Arms: Hell's Highway
King Kong
Mirror's Edge

Lataa lystiä:

Scott Pilgrim vs. the World
Metal Slug 3
Mega Man 9
Limbo
Super Meat Boy



Yhteenveto eli miksi tämä konsoli pitää omistaa

Xbox 360 on seitsemännen konsolisukupolven Playstation 2: pelaajan perusvärme, joka toimii hyvin pelikoneena ja vaihtelevasti kaikessa muussa käytössä. Halpa hinta, hyvä käytettävyys ja laaja sekä kohtuuhintainen pelivalikoima tekevät 360:sta piirun verran fiksumman hankinnan kuin Playstation 3:sta - mutta tämä pätee vain silloin, kun laite hankitaan ensisijaisesti pelikäyttöön. Kodin kokonaisvaltaista medialootaa etsivien kannattaa kääntää katseensa Sonyn suuntaan.