Nimmari Pelaa

When there’s no room in Hell, they’ll make people play Call of Duty 3 while they wait. On Wii.

Left for Dead (Xbox360)

Tiedättekö, mikä saa pakarani hikoilemaan raivosta? Zombileffasnobit. Montako helvetin kertaa olen ollut todistamassa väittelyä siitä, että 28 päivää myöhemmin sielunkumppaneineen eivät ole zombileffoja, koska niiden zombit juoksevat - pahoinpitelytuomioiden perusteella muutamankin kerran. Se, että epidemia muuttaa koko ihmiskunnan raivotautisiksi muusinaamoiksi, joiden ainoa elämäntehtävä on herkutella ihmiskasslerilla, ei merkitse mitään. Sillä zombit eivät juokse, zombit liikkuvat kuin mummot kassajonossa (voisipa mummoihinkin soveltaa samaa ratkaisumallia). Tämä tarkoittaa sitä, että Jurassic Parkin T-Rex ei ole dinosaurus, koska sillä ei ole Parkinsonin tautia (toisin kuin vuoden 1933 King Kongin hirmuliskoilla). Ja jos vielä joku veistää ”don’t use the z-word” –vitsin, annan rabiesmäyrän purra minua perseeseen ja painun seuraavaan Zombie Walkiin tekemään asioista todentuntuisia. Ja sitä paitsi, Romero ei keksinyt zombeja, vaan Smurffit. Että sillä tavalla, oksennuskokkareet.

Zombileffoista sen sijaan pidän ja paljon. Onpa kyse Dead Snow:n natsizombeista, Shaun of the Deadin humoristisista kalmoista tai alkuperäisen Dawn of the Deadin sininaamaisiksi maalatuista ohjaajan sukulaisista, apokalyptinen tunnelma ja reipas hurmeenlennätys viihdyttävät aina. Zombileffat ovat kavunneet autokolarivideoille runkkaavien finninaamojen kulttihuvista hyväksytyksi elokuvataiteeksi, koska baskeristaan omaa kustaan juovat taideihmiset eivät kykene myöntämään suolioopperan viehätystä vaan kaivavat zombieleffojen taustalta suuria ja mahtavia teemoja. Ketään ei oikeasti kiinnosta, vaikka Dawn of the Deadin ostarilokaatio on kritiikkiä kulutusyhteiskuntaa vastaan – me haluamme nähdä ihmisyyden viimeisen rintaman ja loputtomasti irtirepeytyviä ruumiinosia.

360:n Dead Rising ja COD:WAW:n Nazi Zombies ovat hauskoja pelämyksiä, mutta Valven Left for Dead on ensimmäinen teos, joka upottaa pelaajan zombiapokalypsin lohduttomuuden ytimeen. Hyytävään tunnelmaan ei tarvita pitkää taustatarinaa tai eeppistä välivideonippua. Autiot kadut, veristen raatojen täyttämät asuinhuoneistot ja kaukaa kaikuvat pitkät konetuliaseiden sarjat kertovat ilman alleviivausta, että ihmiskunta on sukupuuton partaalla. Neljä Kiintiöselviytyjää (sotaveteraani, musta mies, valkoinen nainen ja übermacho kaappihomo) nakataan kussakin kampanjassa pisteeseen A, ainoana maalinaan selviytyä pisteeseen B.

Ylisana-arkkuni kumisee tämän jälkeen tyhjyyttään, mutta paitsi että väitän L4D:n olevan paras zombipeli koskaan, väitän sen olevan myös yksi kirkkaasti parhaista co-op-räiskinnöistä koskaan. En päässyt testaamaan sitä verkkopelinä, koska pelihetkeni rajoittuivat Arhon sohvalla istumiseen määrätietoisten perseraiskausten välissä (en ymmärrä, miten voin mennä samaan tyrmäystippajäynään KOLMESTI peräkkäin – noh, sainpahan pelata ilmaiseksi. Tavallaan.). Koska zombeja on niin järjettömän paljon, yksin selviytymiseen ei ole minkäänlaista mahdollisuutta. Lisäksi osa zombeista vääntää pelaajan kenttään ärjähtäessään raiveliin kiinni, mihin ainoastaan taitavasti haulikoiva kaveri voi tarjota apua. Homma viimeistellään jaettavilla ensiapupaketeilla ja kuoleman kynnykseltä pelastavilla elvytyksillä.

Olen suorastaan hämmentynyt siitä, miten helvetin loistava L4D:n tekoäly on – ottaen huomioon, että HL2:n pipopääidioottien takia minulla on pysyviä kaljuja laikkuja ympäri päälakeani. Ne tappavat tehokkaasti, liikkuvat särmästi, parantavat nopeasti ja jeesaavat pelaajan pulasta kyselemättä. Neljällä ihmispelaajalla räime karkaa varmasti omiin ulottuvuksiinsa, mutta täytyy nostaa Valvelle irti pureskeltua päälakea siitä, että bittipäiden kanssa puuhailu ei tee touhusta vajaata elämystä.

Kaikki hyvä valuisi hiekkaan ilman aivokuolleiden armeijaa. L4D:n zombit on tehty poikkeuksetta hyvin. Riviperkeleet ovat salamannopeita, ketteriä raivoperseitä, joita verkkoaita ei pidättele kuin muutaman sekunnin. Ne kaatuvat suhteellisen helposti, mutta kun joku seurueesta onnistuu hälyttämään horden (hillittöminä aaltoina päälle rynnivän rivizombimassan), padia puristava käsi hikoaa ja jossain vaiheessa alushousuihin ilmestyy syksyn muotiväri. Räjähtävät läskimahat, metrejä loikkivat hiphopparit ja kymmenmetrisellä kielellään pelaajaa luokseen hilaavat savukeuhkot (jostain syystä mieleeni tulee eräs setä uimahallin saunatilasta) kuuluvat luokkaan ”pakansekoittajat”, mutta kun maa alkaa tömähdellä Tankin askelten tahtiin, kuuluu ruudun ääreltä poikkeuksetta ”voiiiii vitun vittu” –parkaisu. Kaikki niljaturvat näyttävät ja kuulostavat juuri oikealla tavalla ahdistavilta, etenkin ringumainen Noita, jonka nyyhkytyksen kuuluessa peli muuttuu teurastamisesta ahdistavaksi hiippailukauhuksi. SPAS-12:n makasiinin tyhjentäminen pahaa-aavistamattoman Noidan niskaan on housuttahmaavan tyydyttävää.

L4D on täynnä muistettavia pelihetkiä, joiden elämyksellisyyttä korostaa se, ettei käsikirjoittaja taluta kädestäpidellen pelaajaa niiden luo. Eräällä kerralla huolella mietitty puolustuksemme levisi kuin katujyrän alle jäänyt Justin Bieber-fanilauma, kun Tankki loikkasi konekivääripesäkkeeni taakse iskien minut 20 metrin päähän makaamaan tuplapistoolit ojossa ja keuhkot selän ammottavasta avohaavasta pullistellen. Toisella kertaa voitonriemu vaihtui hysteeriseen räpiköintiin, kun viimeisen epäkuolleen nitistettyäni hyppäsin varomattomasti auton konepellille matkalla turvahuoneeseen ja hälytin paikalle kahta suuremman zombilauman. L4D on ainoa peli, jossa olen miehekkäästi huudahtanut pelitoverilleni ”Perkele, tämä ei ole vielä ohi” ilman mitään ironian häivää.

Ja koska kyse on Valven pelistä, koko komeus on paketoitu toimivilla yksityiskohdilla. Turvahuoneiden seiniin kirjoitetut kanssaselviytyjien viestit syventävät juonta, metrotunnelista löytyvät Orange Box Juice –mainokset hykerryttävät (kuten myös kohtaus, jossa naishahmo pieraisee tanakasti hississä – kyllä, nainen pieraisee hississä). Alkuruuduissa näkyvät leffajulisteet ja pelin statistiikan esittävät lopputekstit luovat autenttisen zombileffafiiliksen. Tiedän, että joudun kohta kielensiirtoleikkaukseen, mikäli livon Valven suklaalaaksoa tähän tahtiin, mutta helevetti, ne ovat tehneet jopa LATAUSTAUOISTA mielenkiintoisia esittämällä tappo- ja muita tilastoja odotteluaikoina. Näin ollen voisi kuvitella, että L4D on yksi parhaista pelaamistani peleistä koskaan.

Mutta kun se on niin jumalattoman lyhyt. Neljä kampanjaa tuntuu äkkiseltään paljolta, mutta koska jokaiseen kuluu maksimissaan tunti peliaikaa, kyse on neljän tunnin pelisisällöstä. Vaikka zombit tulevatkin eri pelikerroilla eri paikoista ja eri volyymilla, tekemistä on silti hillittömän vähän. Ei, tiukemman vaikeusasteen valitseminen ei luo uutta pelisisältöä, vaan tekee samoista tehdashalleista hitusen helvetillisempiä. En allekirjoittanut nimeäni L4D2:sta vastustavaan adressiin (koska minulla on hieman itsekunnioitusta ja oikea sosiaalinen elämä – ainakin silloin kun murtaudun lemmikkiliikkeen papukaijaosastolle), mutta silti, olisiko ollut Valvelta täysin mahdotonta odottaa julkaisua muutama kuukausi ja ympätä molemmat L4D:t samalle levylle todelliseksi superzombieepokseksi? Toki, mutta siitä ei olisi tienannut yhtä hyvin rahaa. (PC-pelaajia tämä nillitys ei koske, koska netistä saa uusia kampanjoita ilmaiseksi.)

Mutta neljä tuntia loistavaa zombiviihdettä on silti parasta kauhutiimiräiskintää, mitä olen koskaan kokenut. L4D-matsit toimivat loistavina välipaloina muun pelaamisen – tai kuten minun tapauksessani, määrätietoisten perseraiskausten – välissä. Vähän niin kuin hyvät zombileffat toimivat välipaloina 78-vuotiaiden puolalaisnaisten seksuaalista heräämistä tai neljä tuntia ukrainalaista katiskantarkistusta käsittelevien ”oikeiden” elokuvien välissä.

(Kyllä, lupasin etten kirjoita vähään aikaan FPS-arvosteluja, mutta vastaan teille samoin kuin L4D2:n adressi-idiooteille: kukaan ei pakota teitä lukemaan tätä. Red Dead Redemption on kyllä peluussa, mutta se vaatii melkoisesti aikaa enkä halua huitaista sitä pikaisesti kuin pontikalla huumattua, talviuniltaan herätettyä karhua.)

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Koska kaikki täysjärkiset ihmiset rakastavat kirkuvia raivotautisia, konetuliaseiden pauhua ja mahasta irtirevittyjä suolikimppuja – eikä yksikään peli tuo zombiapokalypsin tunnelmaa ruudulle yhtä kokonaisvaltaisesti kuin Left for Dead. Paitsi ehkä Left for Dead 2.