Nimmari Pelaa

Granny Testing Anal

Grand Theft Auto IV (Xbox360)

Yksi lapsuuden pelisessioista ei lähde mielestä. Pelasimme lapsuudenystäväni Tomin (terveisiä vaan Thaimaahan! Muista tarkkailla aataminomenoita – mitä jytkympi, sitä parempi kyyti.) kanssa ykkös-GTA:ta kahdeksan tuntia putkeen. Emme suorittaneet tehtäviä, vaan keskityimme totaalisen kaaoksen luomiseen – räjäyttelimme autoja raketinheittimellä niin kauan, ettei koko kaupungissa ollut enää jäljellä kuin takseja ja busseja. Miehisessä tuhon oopperassa kastelimme kanget heristen ystävyytemme siementä, joka oli laskettu Ruotsissa vietetyn hotelliyön jälkeen. Täysin kontrolloimaton tuhon ooppera (silloin) elävässä kaupungissa oli spektaakkeli, vastaanpanemattoman vetovoimainen hävityksen sinfonia.

GTA-pelisarja on kasvanut kökkökontrollisesta 2D-pilipaliräiskinnästä kökkökontrolliseksi jumalpelisarjaksi. Pikachun hepatiittiulosteelta näyttänyt ykkösosa ja muodikkaasti 3D-korttien värivaloefekteillä pelannut GTA2 iskivät suoraan lapsuutensa rippeissä roikkuvien nörttien Matchbox-suoneen. Jatkuvasti altarullautuvan muovimaton korvasi pikselipäällyste ja pikkuautojen pinnoite vaihtui pellistä bittikartoiksi, mutta päättömien kolarisumien aiheuttamiset ja aivovaurioisen vastuullisuudella suoritetut virkavallalta pakenemiset olivat tuttua huttua. Kolmososasta lähtien GTA-sarja on pyrkinyt paitsi mallintamaan suurkaupungin kolmiulotteista hektisyyttä mahdollisimman tarkasti, myös valistamaan lapsiamme rekkasurmaamisen eduista iltapäiväharrastuksena (kysy vaikka Jack Thompsonilta). Uusi konsolisukupolvi olisi jäänyt väistämättä vajaaksi ilman GTA4:sta – peliä, joka näyttää mihin Xbox360 ja PS3 pystyvät.

Ja nehän pystyvät. GTA4:n Liberty City on väistämättä vaikuttavin peliarkkitehtoninen kokonaisuus koskaan. Se tuntuu häkellyttävän aidolta: liikenne soljuu dynaamisesti, säätila muuttuu uskottavasti ja vaihtuvat vuorokaudenajat lyövät yksilöllisen leiman jokaiseen pelikohtaukseen. GTA:n pienois-New York vilisee nähtävyyksiä ja kaupunginosat erottuvat toisistaan selkeästi: Bronxia mallintavasta Bohanista on turha etsiä luksuspirssejä. Strippibaarissa hierotaan polygoniambersoneja naamaan, klubeilla esitetään hillitöntä standupia ja kantakuppilassa voi vetää kunnolla perseet olalle. Radiokanavia jyreine biiseineen ja päättömine puheohjelmineen piisaa – ja, järjetöntä kyllä, peliin on mallinnettu toimivalla tavalla sekä tv-kanavat että internet. Autoja, aseita, vaatteita, stunttihyppyreitä…kaikkea sälää on GTA4:ssa niin helvetin paljon, että pelkästään pelin kulissit tuntuvat loputtomalta runsaudensarvelta, josta tihkuu päivittäin suolaisenmakeaa pelimahlaa polvistuneen pelaajan suupielille.

Erityisen mieltynyt olen GTA4:ssa siihen, miten paljon siinä on käytetty työtunteja pienten, sinällään merkityksettömien yksityiskohtien hiomiseen. Kun kadulla sprinttaillessaan tönäisee lattemukia kantavaa pukumiestä, tämä pudottaa säikähtäneenä kuppinsa maahan ja alkaa soittaa turpaansa. Jos kaivaa rynsesterin esiin vilkkaalla katuosuudella, koko bulevardi tyhjenee sekunneissa kuolasuisen paniikin saattelemana. Pelihahmo jopa puistelee itseään tullessaan sateesta sisälle ja kääntyy penkillään taaksepäin aloittaessaan peruutuksen. Rockstar on selkeästi ymmärtänyt yksityiskohtien merkityksen immersion luojana: nämä pikkuasiat saavat GTA4:n tuntumaan realistiselta, vaikka yhden miehen takintaskuun mahtuukin samanaikaisesti pumppuhaulikko, tarkkuuskivääri ja 88 mm ilmatorjuntatykki.

Rockstarin pureva jenkkiyhteiskunnan kritiikki on asia, joka jaksaa miellyttää pelikerrasta toiseen (tosin samalla täytyy sulkea korvansa siltä peikolta, joka karjuu korvaasi GTA4:n olevan yksi puhtaimmista kapitalistisen viihdeimperialismin ilmentymistä). FOX-propagandakanavaa armottomasti parodioivan Weasel-mediakonsernin uutislähetykset ovat niin lähellä aitoa tavaraa, että sumeilemattomasti yksilönvapauksien kaventamisen kannalla olevat ja täysin kritiikittömästi huumeet sekä terrorismin yhdistävät radiohostit tuntuvat pelottavan aidoilta. Kulutushysterian ja henkilökohtaisen menestyksen – sivullisista vahingoista riippumatta – glorifiointi saavat GTA4:lta jatkuvaa, säälimätöntä perseraiskaamista ruosteisella vesurilla.

Harmi vain, ettei näin loistavien kulissien ytimeen ole saatu rakennetuksi kunnollista peliä.

Pelin juoniosuutta tahkotessa ei voi välttyä ajatukselta, että pelaan samaa peliä noin kymmenettä vuotta putkeen. GTA3, GTA: Vice City, GTA: San Andreas, Gun, Bully…kuinka helvetin monta kertaa olen nähnyt altavastaajan asemassa olevan protagonistin hitaan kapuamisen sosiaalisen tikapuuhermoston ylimmälle askelmalle, paskahommia paskahommien perään hoitavan lainsuojattoman housuissa hääräillen? Kuinka monesti olen viipottanut rikollispomon kämppään, esitellyt Parkinsonin tautiani jaarittelevan dialogin tahdissa, ajanut pisteeseen A, listinyt tyypit X1-X24, ajanut pisteseen B, teurastanut lisää jengiä ja jäänyt pisteeseen B yksin hojottamaan kun muut lähtevät kämpille juomaan rähinäviinaa ja hyväksikäyttämään perhettään? Juro, moraaliltaan häilyvä Niko Bellic ei eroa Tommy Vercettistä kuin kapeammilla lahkeilla ja maltillisemmalla kokaiininkäytöllään – eikä tunnu edes kovin samaistuttavalta hahmolta (väkivaltaa inhoava, psykoottinen, massamurhaava sotaveteraani on vähän…noh, hankala sympatian kohde. Kysykää vaikka Hitler oli sittenkin ihan nasta jäbä –yhdistyksen hallitukselta.).

Tämä kaava on nähty ja pahinta on, ettei se toimi. Edistystä GTA4:ssa on se, että tehtävän voi pikakäynnistää uudelleen ilman jatkuvaa edestakaisinajelua, mutta turhaa päristelyä on edelleen liikaa. Suurin osa tehtävistä sisältää järjenvastaisen pitkiä siirtymäosuuksia ja koska checkpointit ovat persikkaperseille, samaa toimeksiantoa pitää höylätä uudelleen ja uudelleen. Ekstravitutusta tuo se, että pelin alussa poltetaan loputtomasti aikaa pelimekaanisten näppäryyksien esittelyyn – kymmentuntinen tutoriaali onkin jotain, mikä sopii hiekkalaatikkopeliin kuin bondagepäivä Muumimaailmaan. Ja ne perkeleen kilpa-ajot, ovatko ne jostakusta oikeasti hauskoja? Sinusta siellä takarivissä? Voisitko nousta seisomaan ja pysyä siinä hetken? Minä lataankin tällä kertaa karhupanoksilla.

Automaattitähtäys toimii paremmin kuin GTA: San Andreaksessa, mutta tämän kehun laatu on vähän sama kuin sanoa, että lattialle kuseva skitsofreenikko on mukavampi huonekaveri kuin lattialle paskantava skitsofreenikko. Vapaan tähtäyksen ja lukittuvan automaattitähtäyksen välinen ero liipasimen alla on kapea kuin kekomuurahaisen väliliha ja lukittuva tähtäys toimii täysin mielipuolisesti – kadun toisella puolella pomppivan varpusen peräaukko salmonelloineen on Nikon mielestä vakavampi uhka terveydelle kuin metrin päästä kylkeen täyteisiä roiskiva setä sininen. Tähän kun lisätään se, että suojautuminen toimii samaa järjenjuoksua noudattaen, lopputuloksena nähdään tulitaisteluissa kattoparruja sihtaava, kännisen logiikalla suojasta toiseen raahustava vammaisserbi, jota kaksikymmentä pahista roivii tarkasti otsalohkoon. Itkuhan siinä pääsee.

Liberty City on helvetin päheä paikka, mutta liikaa siitä on silkkaa pahvia: suurin osa rakennuksista on umpioita, joiden sisään ei pääse. Bonussälällä on hyvin vähän tai ei ollenkaan pelimekaanista merkitystä. Dartsia voi viskoa ja keilapalloa pyöritellä, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Kaikkein pahimmin on ryssitty sosiaalinen sektori: Nikon kaverit muuttuvat häiritsevän nopeasti hauskoista kuriositeeteista vinkuviksi riesoiksi, jotka itkevät luuriin elämänsä olevan yksinäistä varjoissa vaeltamista ilman puolimykän psykopaattiemigrantin seuraa. Ainoa syy, minkä takia näiden mätisäkkien kanssa kannattaa hengailla, on taloudellinen hyöty esimerkiksi ilmaisten taksipalveluiden muodossa. Ja me kaikkihan tiedämme, miten ihanaa on viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat sielunelämältään bakteeritasolla mutta joita meidän on pakko sietää henkilökohtaisen hyötyajattelun vuoksi. Tosielämässä näitä ihmisiä sanotaan diilereiksi.

Oma juonipelaamiseni GTA4:n parissa tyssäsi suhteellisen pian lyhyen kuherruskuukauden jälkeen. Siitä huolimatta pelilevy on singahtanut Gatesin sielunimijäkapitalistiboksin uumeniin vähintään kerran viikossa. Syy tähän on yksinkertainen: suurin osa ihmisen arjesta on idioottien sietämistä, vitutuksen syrjäänsiirtämistä ja byrokratian rattaiden välissä vääntelehtimistä – siis silkkaa paskaa. Tämän takia me kaikki haaveilemme joskus henkirikoksesta, totaalisesta kilahduspäivästä jolloin ryntäämme haulikon kanssa kadulle ja pumppaamme viattomiin ihmispoloihin kaikki kokemamme kärsimykset pienten vismuttihaulien muodossa. Mutta koska olemme moraalisia olentoja (toisin kuin oikeat massasurmaajat, nuo lajimme kivessyövät), emme koskaan tee sitä – paitsi GTA4:ssa.

Kun Dark Knightin Jokeri ei terrorisoi Gotham Citya, hän rakentelee suunnitelmiaan Liberty Cityssa. GTA4 on psykopaatin pimeä päiväuni: suurin osa keinoista, joilla voi vavisuttaa yhteiskunnan rakenteita, on mahdollista laittaa käytäntöön pelissä. Sillalla työskentelevien rakennusmiesten napsuttelu kiikarikiväärillä ja lymypaikkaasi yrittävien poliisien teurastaminen avuttomana portaiden yläpäähän on vielä kevyttä vaihtoehtoviihdettä, mutta ohikulkijan seulaksi haulikoiminen, ambulanssin tilaaminen paikalle ja lanssikuskien murhaamisen jälkeen suoritettu hälytysajoneuvon luvaton käyttöönotto on jo edistyneemmän tason sosiopatiaa. Kun jyristelee Times Squarella kymmenen poliisiauton letka perässään, nauraa monttu leveänä autonraadoista kapuaville ihmissoihduille ja viimeistelee orgastisen hävitysoopperan räjäyttämällä linjurin iltapäiväruuhkan sumppukohdassa, sisäinen Unabomberini taputtaa käsiään, pyyhkii hikeä otsaltaan ja jatkaa maanista masturbaatiotaan – ihan kuin vuosia sitten ensimmäistä GTA:ta pelatessani.

Tällaisen ääneen sanominen on tietenkin väärin, mutta on parempi olla avoimesti vähän sekaisin kuin tekopyhä. Touko-Poukokin sen tietää: niin vompatilla kuin ihmiselläkin on pimeä puoli. Jos Päivi Räsänen sanoisi julkisesti ääneen sen mitä hän pimeimmässä sielunsa perukassa hellii, hän ei puhuisi ”vastareaktiosta eliitin arvoliberalismille”, vaan toteaisi, ettei lepää ennen kuin jokainen homoseksuaali on suljettu Jeesus-leirille rukoilemaan jatkuvan kolonoskopian ja pakkolääkityksen välissä.

Me odotamme laskeutuvan lentokoneen räjähtävän, me hidastamme kolaripaikalla nähdäksemme tuulilasiin lentäneitä aivomassan kappaleita. GTA4 antaa mahdollisuuden päästä purkamaan tuota sielun pimeää energiaa turvallisesti, ketään vahingoittamatta – ja se ei ole ihan vähän se.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Liberty City on paras hiekkalaatikko ikinä – yksityiskohtainen, uskottava ja elävä maailma, joka antaa parhaat eväät psykopaattisille pikkuautoleikeille. Kärsivällisille mukana on oikea pelikin, jonka toteutus on suhteellisen perseestä.