BIA: HH

Veljekset käsikkäin AC/DC:n keikalla

Brothers in Arms: Hell's Highway (Xbox360)

Ennen varsinaista arvostelua muutama meta-asia. Tästä päivästä lähtien Nimmarin peliblogi ilmestyy sunnuntaisin, ei tiistaisin. Olen myös tietoinen siitä, että viime aikojen painotus on (ja tulee vielä muutaman arvostelun verran olemaan) 360:n peleissä. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Bulgarian mobiiliterrorin jälkeen olen halunnut nauttia mahdollisimman hyvästä grafiikasta mahdollisimman isolla ruudulla (360 on ainoa isoon teräväpiirtimeeni kytketty konsoli, vanhemmat värkit ovat kytkettynä asianmukaisesti kuvaputkitöllöön "paremman" kuvanlaadun vuoksi). Koettakaa kestää.

Lisäksi olen edelleen kovasti mentaaliaskarrellut-paskarrellut videoajatuksen parissa - vanhat NES / SNES / Saturn -pelit yksinkertaisesti toimisivat paremmin videoarvosteluina, koska niiden hauskimmat (typerimmät) elementit ovat usein jotain, jotka nähtävä omin silmin. Tarkoituksenani oli puskea ilmoille ensimmäinen videoarvostelu ennen joulua, mutta muut projektit vievät tällä hetkellä liikaa aikaa (väännän Disneyn kanssa tulevan Hevosraiskaaja-leffani nimioikeuksista - on se kumma, että muut saavat tehdä vapaasti pornoparodioita ja minua vainotaan näin). Eli toistaiseksi jemmaan vanhempien pelien arvosteluita tätä spesiaalitarkoitusta varten. Nyt itse arvostelun pariin.

Kuten kesällä totesin, edellisen sukupolven kaksi Brothers in Arms-peliä olivat kymmentä vaille täydellisiä peliversioita Kaikkien Aikojen Parhaasta Minisarjasta, Band of Brothersista. Historiallisesti tarkat, tarinankerronnaltaan haastavat, sotaglooriasta riisutut ryhmänkomenteluräiskinnät ovat edelleen parasta peli-Normandiaa, mitä kaupasta saa. Edellisten Aseveljien pahimmat ongelmat, kuten liian pieni mittakaava, lautapelimäinen kaavamaisuus taisteluissa, suhteellisen paska grafiikka ja turhan ohut tunnelma olivat asioita, joiden toivoin olevan helppoa korjattavaa uuden konsolisukupolven BIA:ssa, Hell's Highwayssa. Ja vaikka tällaista tapahtuu yhtä usein kuin käsirasvatonta seksiä wowittajan arjessa, joskus pelaajan kannattaa olla optimisti. BIA: HH korjaa lähes kaikki edeltäjiensä virheet ja on selkeästi yksi 360:n parhaista peleistä.

Pelaaja hyppää edellisosista tutun laskuvarjojäksteri Matt Bakerin kessunsaappaisiin ja johtaa ryhmäänsä Market Gardenin taisteluissa. Liittoutuneiden suurimpiin reisilleampumisiin lukeutunut Hollannin syysretki muuttuu kampanjan edetessä iisistä talonvaltailusta epätoivoiseksi räpiköinniksi sakemannien kalusto- ja miesvirtaa vastaan. Operaation kokonaiskuvasta ei tosin pelin aikana saa minkäänlaista tolkkua - vituiksi menee, vielä kun tietäisi että missä ja miksi. Aiemmissa Aseveljissä pelaajalle väännettiin rautalangasta, miten pelin tapahtumat linkkautuivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta tällä kertaa dokumentaatio saa väistyä tarinankerronnan tieltä. Ratkaisu on hyvä, tarinankerronta kunnianhimoisuudestaan huolimatta ei. BIA yrittää vähän liikaa olla pelimaailman Band of Brothers, mutta välivideoissa ei ehditä kertoa juonta ja pelin aikana ei osata. Lyhyet välinäytökset eivät rakenna hahmoja tarpeeksi ja suurin osa kuminaamaisesta asevelijengistä jää tuntemattomiksi sotilaiksi. Hartsockin karu kohtalo ja loppupuheenvuoro koskettavat kuitenkin aidosti ja vaikka tarina onkin useimmiten sekava, se ei ole koskaan tylsä.

Liika yrittäminen on aina pienempi synti kuin standardisuoritus tai aidan matalimman kohdan hyväksikäyttö, ja sen sivutuotteena tavallisimmin syntyy jotain erilaista. Jo aiemmissa Aseveljissä minua miellytti se, miten Gearboxilla on halua näyttää sota kaikkena muuna kuin myskinhajuisena testosteronipullisteluna, jossa taistelun tiimellyksessä hepinnokkaan tirisseet hekumatipat hierotaan tehtävän lopuksi Osaman partaan. BIA: HH käsittelee Bakerin syyllisyydentunteita menettämistään miehistä, psyyken romahtamista taistelustressin alaisena, sodassa väistämättä syntyviä karmivia salaisuuksia ja kenties rohkeimpana vetona lasten kärsimyksiä sodan keskellä. Kun on pitkään etsinyt vastarintaliikkeen johtajan poikaa ja viimein onnistunut tuomaan tämän kotiin, seuraavan tehtävän alussa kadulta löytyvä, karrelle pommitettu pojanruumis niputtaa minuutin hetkeen koko sodankäynnin järjettömyyden: hyvillä teoilla ei ole mitään väliä, koska ne voidaan kumota sekunnissa. Hell's Highwayssa sota esittäytyy aina raskaana, loputtomalta tuntuvana kaaoksena, jossa ei ole mitään hienoa, hyvää tai ylevää. Gearboksilaiset ehkä epäonnistuivat tarinankerronnassa, mutta he onnistuivat tekemään sodanvastaisen räiskintäpelin - kypärännoston paikka.

Taistelun mekaniikka on pitkälti ennallaan: havaitaan vihollinen, suppressoidaan krautit konekivääritulella ja koukataan sivustaan niistämään gooteilta henki. Kenttien putkimaisuus häiritsee taktisuutta, mutta vastapainoksi suojan takana oleviin vihollisiin ei tarvitse enää neljää lipasta per jamppa - usein voitollinen taktiikka on omakätisesti tuhota MG-pesäkkeet ja pistää sen jälkeen rynnäkköryhmä hoitamaan loput. Sinkopartion mukaan saaminen on lottovoitto, sillä Bazookan haukahtaessa ei jää monta silmää kuivaksi.

Omien sotilaiden tekoäly ja tilannetaju toimivat hämmästyttävän hyvin, ja esimerkiksi tuliylläkön valmistelu on joka kerta yhtä nautinnollista puuhaa jäkstereiden siirtyessä vaivihkaa tuliasemiin ja heittäessä luotiryöpyn pahaa-aavistamattomien kanttipäiden niskaan. Myös vihollisen tekoälyä on parannettu ja saksalaiset osaavat vetäytyä tarpeen vaatiessa parempiin asemiin - ainoastaan hyökkäysinto niiltä puuttuu, mikä tekee asemasodasta turhan helpon vaihtoehdon, koska omaan sivustaa ja selustaa ei tarvitse koskaan suojata. Vaikka ryhmän komentelu onkin simppeliä ja vaihtoehdot usein vähissä, omien sotilaiden ohjaaminen tuo touhuun juuri sopivan ripauksen tolkkua ja mielekkyyttä. Taisteluiden mittakaava on merkittävästi järkevämpi kuin edellisosissa, mutta kokonaan lastentaudista ei ole päästy - saksalaisten sulkeman Helvetin valtatien avaaminen kahdeksan miehen partiolla tuntuu yhtä typerältä kuin Carentanin puolustaminen kahdeksalla miehellä edellisosassa.

Aiemmissa Aseveljissä tankkeja sai komennella, mutta nyt teräshirviön ohjaimiin pääsee itse. Etukäteen kauhulla odottamani (kiitosta vaan, COD3) tankkitappaminen on toteutettu toimivasti (mitä nyt Bad Company kakkosen jälkeen telahirmun tökkääminen lyhtypylvääseen räkii pahasti silmille), hauskasti ja jännittävästi, mitä voitaneen pitää pienoisena ihmeenä. Viimeistään vaunuosuuksissa ns. action-kamera pääsee oikeuksiinsa: hidastettuna ympäriinsä lennähtelevät hiekkasäkit ja ruumiinkappaleet kertovat tylysti, mikä on 75-millisen HE-ammuksen voima. Action-kamera aktivoituu myös tarkkojen päälaukausten aikana - moinen gorefiilistely tuntuu oudolta muuten hyvin maltillisessa pelissä. Ehkä tekijöiden tarkoituksena on ollut sodan hirveyksien eksplisiittinen esittely - tai sitten vain sotahurmeelle vänkkäävien palttuapinoiden dutchruddaaminen, mene ja tiedä.

Tökkiviä kontrolleja on parannettu ja uutena ominaisuutena Bakerin ainoa kunnollinen suojautumiskonsti on seiniinliimautuminen ja olan yli kuvattu suojantakaaräiskintä. Niin paljon kuin vihaankin tämän tyylin muodostumista räiskintäpelien standardiksi, Hell's Highwayssa homma toimii helvetin hyvin. Piilosta toiseen syöksähtely, suojatulen antaminen nopealla kurkkauksella ja partioiden komentelu kivimuurin suojista ovat asioita, jotka KUULUVAT toisen maailmansodan räiskintäpeliin ja koska taisteluissa on muutakin tekemistä kuin vihollisen kyttääminen, tulitaistelu muuttuu harvoin staattiseksi nyhräämiseksi. Lisämaustetta touhuun tuovat kivääritulessa(kin) hajoavat heikommat suojat, joten ihan mihin tahansa miehiään ei voi lähettää kököttämään. Taktisuutta lisää se, että checkpointeja tarjotaan suhteellisen harvoin ja jokainen isompi rähinä on pelattava isona, mietittynä kokonaisuutena, ei suojasta suojaan syöksähtelemällä ja pikatallentamalla.

Brothers in Arms: Hell's Highway on erittäin hiottu ja sulava kokemus - ehkä jopa liiankin kanssa, sillä Veteran-vaikeustasolla peli hyörähti läpi muutamassa illassa eivätkä hikikarpalot juuri nousseet otsalle. Saksalaisten sijainnin ja suppressiotason paljastavat ikonit, Bakerin automaattisesti palautuva terveys ja jokaisella checkpointilla henkiin herätettävät ryhmät tekevät yhdestä sotahistorian rumimmasta teurastuksesta turhan helpon kokemuksen. Vaikka arvostankin sitä, ettei minun jokaisen pelin kohdalla tarvitse hakata naamaani verille, Market Gardenissa epätoivon tunne ja armottomuus olisivat tuoneet fiilikseen sen viimeisen lisän.

Mutta yhtä kaikki, BIA: HH on paras toisen maailmansodan räiskintäpeli, yksi parhaista 2000-luvun räiskinnöistä ja yksi Xbox360:n selkeistä klassikoista. Näiltä pohjilta ei ole ollenkaan paha suunnistaa kohti seuraavassa osassa häämöttäviä Ardenneja: "I have no problem with snow!".

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Brothers in Arms: Hell's Highway on sodanvastainen, älykäs, viihdyttävä ja sulava sotilasräiskintä, joka kohoaa Xbox360:n parhaimmistoon. Parempaa toisen maailmansodan (soolo)räiskintää et kaupasta löydä.