Battlefield 3

Taistelukenttä Maa

Battlefield 3 (Xbox360)

Tämän syksyn moderni sodankäynti on astetta mielenkiintoisempaa kuin viime vuonna, jolloin EA:n Medal of Honorilla motitettiin kertaheitolla Activisionin Call of Duty: Black Opsin toimesta DICE:n tyytyessä sivurintaman sissisotaan Bad Company 2 Vietnamilla. Tänä syksynä ilmassa väreilee kuitenkin lopullisen taistelun tuntu - Battlefield 3 on sotareporttereiden mukaan kerännyt paljon innostuneemman vastaanoton pelaajakansan keskuudessa ja Modern Warfare 3:n moraalia horjuttaa Infinity Wardin ydinporukan karkaaminen käpykaartiin. MW3:n takana on kuitenkin äärimmäisen innokas kannattajakunta (COD: Black Opsia myi ensimmäisen hyllyvuorokautensa aikana 7 helvetin miljoonaa kappaletta) ja FIFA-lisenssiin verrattava brändi. Miten käy, kumpi kapuaa yötaisteluiden väsyttämien onlineraatojen kasan päälle voittajana?

Pari viikkoa sitten nousin rinta rottingilla julistaman pelaajakunnan totaalista modernia sotaväsymystä ja pilkkasin Battlefield 3:n betaa Bad Company 2:n hiilikopioksi vailla yhtään kunnollista uutta ideaa, päättäen vakaasti olla ostamatta peliä. En missään nimessä halunnut olla osa pelimaailman tämän vuoden suurinta tapausta vaan jääräillä itäeurooppalaisten taidepelieni kanssa nurkassa katkerasti masturboiden. Vaan ans olla kun julkaisupäivän musta aurinko nousi, paarustin minäkin huppu päässä pelikauppaan päästäkseni osaksi verkossa murhaavasti määkivää lammaslaumaa, tietämättä oikein edes miksi. Viikkoa ja kuuttatoista pelituntia myöhemmin lienee soveliasta aprikoida, oliko kyyti bandwagoniin pomppaamisen väärttiä.



Battlefield 3:n yksinpelikampanjaan on tänä vuonna panostettu entistä enemmän (Bad Company 2:n Aku Ankka ja Joukkotuhoase-kampanjan jälkeen se on ymmärrettävää). Harmi vain, että panokset on ryövätty pääasiassa kilpailijoiden lippaista. Kopioinnin määrän havainnollistamiseksi voimme pelata Yhden Lauseen Juomapeliä. Tarinassa merijalkaväen sotilas (MW1-2, Black Ops, Bad Company 2 - neljä hörppyä) Blackburn (Isku Mogadishuun, hörppy) päätyy venäläisten omistaman joukkotuhoaseen (MW1-2, Black Ops, Bad Company 2 - neljä paukkua) jäljille ja yrittää ruskikamraatteineen (MW1-2, Black Ops, kolme hörppyä) estää suurkaupunkeja räjähtämästä pillunpäreiksi (Crysis 2, MW2, Black Ops, Bad Company 2 - neljä paukkua, olipash she nopsha pullo she).

Oikeasti, kirjaimellisesti, DICE:n käsitys yksinpeliin panostamisesta on SAMAN TARINAN KERTOMINEN VIIDETTÄ VITUN KERTAA PUTKEEN MODERNISSA SOTILASRÄISKINNÄSSÄ. Noh, kai tarinankerronnassa on sentään jotain originellia, kysyy Tonttu Toiveikas positiivisuuden pärekorista päätään nostellen. Toki - Black Opsissa mariinin kuulustelu suoritettiin pimeässä huoneessa, nyt solttua tiukataan kirkkaassa päivänvalossa. Tehtävissä ammutaan refleksiivitähtäimen läpi arabeja ja venakoita, tykitetään yläilmoista lämpökameralla avuttomia maakohteita silpuksi ja painitaan jihadistien kanssa aina yhtä mieltälanaavissa QTE-momenteissa. Vastasiko tämä kysymykseesi, tonttuseni? Miksi sieltä pärekorista ranteenleikkuun ääniä?



Tuttuuden tunteesta huolimatta yksinpelikampanjaa tahkoaa ihan mielellään. Tyylilajiltaan BF3 on CODien Bay-vammaisuuden ja MOH:n realistisemman otteen välissä - ydinpommiahan tässä jahtaillaan juum, mutta suhteellisen uskottavissa puitteissa sentään. Venakoilla pelattaessa puhe kaikuu autenttisena russkina ja vajaminiguneja on turha odottaa löytävänsä. Mukaan mahtuu muutama todella vaikuttava momentti, kuten majesteetillinen laskuvarjohyppy ja häkellyttävän ajankohtainen tankkihyökkäys Teheraniin - näissä kartoissa Frostbite 2-pelimoottorin kyky loihtia valtavan kokoisia pelialueita käy todella hyvin ilmi. Samalla sitten harmittaa niin maan perkeleesti, kun hulppeista kartoista juoksettavana on äärimmäisen kapea putki, josta millinkin sivulle poistuminen aiheuttaa heti kehotuksen palata pelialueelle. On se nyt jumaliste, kun annetaan tilaa ja sitten ei saa koukata.

Osa kampanjan imuvoimasta menee väistämättä audiovisuaalisen toteutuksen piikkiin, joka on seitsemännen konsolisukupolven ylivoimaisesti komeimpia (etenkin PC:llä). Solttujen animointi on vimosen päälle luonnollista, värimaailmassa piisaa yltäkylläisyyttä ja piirtoetäisyydessä ei säästellä. Autenttisuutta luodaan pienillä gimmickeillä, kuten pelaajan suojalaseihin kertyvällä pölyllä ja sen läpi realistisesti taittuvalla valolla. Dynaaminen valaistus viedään melko lailla äärimmäisyyksiin ja on pitkästi makuasia, pitääkö siitä vai ei. Toisaalta valaistus näyttää paikoitellen hyvin, hyvin aidolta (etenkin vihollistaistelijoiden siluetit ovat just eikä melkein autenttisia), mutta kääntöpuolena pimeä todellakin on pimeää ja auringon kirkkaasti valaisemat paikat välillä hyvin puhkipalaneita, mikä vaikeuttaa vihutaistelijoiden spottaamista melko lailla. Onhan se tok' realistista, mutta välillä olisi ihan mukava nähdä, mistä suunnasta sitä täysvaippaa kohti syydetään.



Kampanjan ongelma ei ole niinkään siinä, mitä se on, vaan mitä se olisi voinut olla. Tällä grafiikalla, tällä taistelumekaniikalla ja tällä tunnelmalla olisi voinut tehdä kerrankin jotain originellia - kertoa hyvän, koskettavan, henkilökeskeisen stoorin. DICE:llä nimittäin olisi siihen helposti rahkeita - Bäfä 3:n dialogi on napakasti kirjoitettua ja uskottavasti näyteltyä, pitäen sisällään jopa kriittistä pohdintaa Yhdysvaltain sodankäynnin oikeutuksesta ("Bro, America was founded by terrorists, for terrorists. History is determined by the motherfucking victor.”). Olisiko todellakin ollut mahdotonta motivoida pelaaja jollakin pienimuotoisemmalla konstilla kuin New Yorkissa räjähtävällä atomipommilla? Noh, saahan sitä haaveilla ja tällaisenaankin Battlefield 3:n kampanja on - etenkin keskivälin jälkeen - napakka, joskin tusinasti aiemmin nähty viihdepaketti. Jo luodinväistelysprinttailun sekä jatkuvan huutamisen puute yhdistettynä hyvään rytmitykseen tekevät Bäfä 3:n soolosta ihan asiallista pelattavaa.

Vaan eihän kukaan modernia sotaa yksinään käy - kruunun saa läntätä päähänsä vain verkkopelin valtias. Modern Warfare 3:sta näkemättäkin minun on helppo sanoa, että Battlefield 3 vie voiton suvereenisti, koska se on Battlefield. Kapeissa ränneissä käytyjen 12-vuotiaiden reaktiotaitokilpailujen sijaan Bäfä heittää taistelijat valtaviin ulkoilmakenttiin, joissa taisteluetäisyydet mitataan kilometreissä ja taitetaan mitä erilaisempien härveleiden kyydissä. Isosta mittakaavasta huolimatta pelaajat päätyvät rushailemaan (oikeasti, pelaako joku jotain muuta pelimuotoa) hyvinkin tiiviille alueelle mitellessään M-COM-asemien hallinnasta. Jos ja kun hyökkäävä osapuoli saa puolustajan tukikohdan vallatuksi, defenderit vetäytyvät seuraavaan puolustusasemaan ja homma alkaa alusta. Eteenpäin polveileva taistelu mahdollistaa suuren myllyn tunnun ja hyvin monipuolisten teurastusympäristöjen käytön saman kentän sisällä - hilpein esimerkki lienee Damavand Peak, jossa hyökkäävä osapuoli tekee kirjaimellisesti satojen metrien base-hypyn kuumottajiensa niskaan. Kentät ovat tuttuun tapaan hienoja, laajoja ja erinomaisesti suunniteltuja.



Hyvin vähän on muuttunut Bad Company kakkosesta. Frostbite 2-moottori sallii pelialueen runsaan muokkaamisen ja 120-millisten puhuessa metsä ryskää ja rakennusta kaatuu. Eri osapuolet ovat hyvin tasapainossa - lentovärmeet jakavat satunnaista kauhua ilmasta, panssarikiilat murskaavat puolustuksen kiinnekohdat ja jalkaväki tekee loppujen lopuksi kaiken likaisen työn. Tekemistä on älyttömän paljon: puuhaa piisaa niin takalinjoilla eläinpornolle runkkivalle snipulle, etulinjan kk-pesäkkeitä vaimentavalle kp-miehelle kuin taivaalta muurahaispesää härkkivälle pilottipoitsulle. Jotta touhu pysyy mahdollisimman helposti omaksuttavana, itse proseduurit ovat helppoja. Taistelutoveri paranee lääkintälaukulla naamaan paiskaamalla ja tankki polttolampulla kylkeen pohottamalla.

Eroavaisuudet ovat taistelun entistä fyysisemmässä luonteessa. Mirror's Edgestä tuttu parkouraaminen istahtaa nykysoltun pirtaan hyvin ja myllytys muuttuu heti kertaluokkaa autenttisemmaksi, kun kypäräpää suljuaa aitajuoksijan sulavuudella eteenpäin. Bäfän ohjaustuntuma on aina ollut hieman kelluva verrattuna CODin veitsenterävään täsmällisyyteen, mutta nyt ruudulla näkyvä kroppa antaa rationaalisen syyn hieman epätarkalle - siis luonnonmukaiselle - liikkumiselle. Tosin toteutus on Mirroria niin hyvässä kuin pahassakin: välillä on todella, todella vaikea arvioida minkä yli pääsee kiipeämään ja minkä ei, mikä aiheuttaa todella noloja ja helppoja kuolemia minun sahatessani rinnankorkuisen laatikon edessä ja vihollisen sahatessa SAW:lla ilmareikiä selkääni. Lisäksi kontrolleissa on melko paljon klappia ja pelihahmolla on tapana liukua raivostuttavasti eteenpäin vaikka tatti on hiplaamaton.



Toinen erinomainen uudistus liittyy tulenkäyttöön. Battlefield 3 ei ole ensimmäinen suojatulen mallintava peli, mutta toivottavasti se on ensimmäinen suojatulen popularisoiva peli. Itse olen kokenut vallan helsvetin ongelmalliseksi sen, että ainoastaan nahkaan paukkuvilla luodeilla on nykyräiveissä merkitystä. Battlefield 3 tekee toisin: lähiympäristöön läjähtelevät onttokärjet pistävät ruudun sumeaksi ja korvat lukkoon, mikä heikentää taistelukykyä merkittävästi. Näin ollen edetessä ammutulla suojatulella ja hyökkäykseen olennaisena osana kuuluvalla suppressoivalla tulella on oikeasti käyttöä. Hieno systeemi huomioidaan myös pisteissä: jos onnistuu pippuroimaan vihun kurmuun suojan taakse ja joukkuetoveri käy koukkaamassa kommarin päiviltä, pisteitä kolisee myös omaan laariin.

Moninpelinä Battlefield 3 on edelleen nettisotien kiistaton yksinvaltias - kunhan jengi ei vain ehdi alussa kyllästyä pelin hermojaraastavaan vaikeuteen. Oma sähläämiseni menee epäilemättä pitkän Bäfä-tauon piikkiin, mutta hirvitellä sopii, miten aloittelevan kybersoturin Taistelukentällä käy: viholliset sulautuvat entistä laajempaan maastoon entistä paremmin ja alussa kuolema korjaa _jatkuvasti_. Itselläni kului mallikkaat seitsemän tuntia ennen kuin pelasin ensimmäisen hyvän eräni, mikä voi olla jollekulle liikaa. Mutta jos vaikeustasoa, satunnaisia hyytymisiä (jotka ovat käytännössä loppuneet muutama päivä julkaisun jälkeen) ja ärkeleen surkeita asevalikkoja ei oteta lukuun, minun on vaikea keksiä yhtään syytä, miksi nettisodasta pitävän EI kannattaisi ostaa Battlefield 3:sta.



Ellei sitten päällä ole se sotaväsymys, joka hengittää uhkaavasti jo minunkin niskaani. Minä olen nimittäin paatunut, järkkymätön sotahullu, jonka Runkkuhyllyssä Ase-lehti ja Suomen sotilas ovat Jallua ja Tabua ylempänä. Ja silti minäkin alan toden teolla olla kyllästynyt nykysodan trendiin räiskintäpeleissä. Kyllä, kaikki Battlefieldin parissa kokemani oli alusta loppuun laatua, mutta mitään uutta tai ajatuksia herättävää en päässyt kokemaan. Tiesin tasan tarkkaan, mitä tuleman pitää ja olin joka ikinen kerta oikeassa. Kyllähän näitä edelleen mielellään pelaa, mutta elämyksenä nykysodankäynti videopeleissä alkaa olla jännittävyys- ja yllättävyysasteeltaan samaa luokkaa maidonjuonnin kanssa.

Nyt on siis aika puhkaista kupla ja päästää vanhus viimeinkin leppoisammille ihmismetsästysmaille - olkoon Battlefield 3 genren kaunis ja kuultava joutsenlaulu. (Niin varmaan -realist. huom.).

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Battlefield 3 on tämän hetken paras modernin sodankäynnin räiskintäpeli - ja samalla elinvoimainen todistus siitä, että räiskintäpeligenren alagenre on tullut viimeinkin tiensä päähän.