Kolme räiskintää köyhälle
Metal Slug 3, 1942: Joint Strike, Rez HD (XBLA)
Pahoittelut viime tiistain muuttumisesta lamaannuttavan tylsäksi arjen erämaaksi. Olen viime aikoina ollut hyvin kiireinen järjestellessäni pian koittavaa Bulgarian matkaani (kolmen viikon jälkeen olen toivottavasti kesyttänyt merkittävän osan Balkanin villistä faunasta). Reissukeikasta huolimatta Nimmarin peliblogin viikottainen arvostelurytmi ei muutu, vaan uusia ruokottomuuksia on luvassa vanhaan tapaan. Kelkasta ei kannata heittäytyä muutenkaan, sillä syksyllä pyrin tihentämään arvostelurytmiä ja tekemään myös jotain ennennäkemätöntä ennen joulua (ellen sitten löydä elämäni rakkautta, itseäni bulgarialaisesta vankilasta tai elämäni rakkautta bulgarialaisesta vankilasta – miten se noissa entisissä kommunistimaissa menee, onko siellä hevosille omat vankilat?).
En kuitenkaan viime aikoina ole matkajärjestelyiltäni juuri ehtinyt pelaamaan, saati aloittamaan uutta pidempää pelieeposta. Näin ollen joudutte tyytymään tällä kertaa Xbox Live Arcaden pikkupeleihin – mikä ei toisaalta lainkaan häiritse tänä vuodenaikana, jolloin kierosilmäiset humanistit täyttävät oppilaitokset ja kuluttavat äidiltä ja sossusta ruinaamansa rahat pelien sijaan viinantinttaamiseen.
Arvostelemani kolme peliä istuvat hyvin pelialan vallankumousta sivuavaan jatkumoon – ne edustavat kolmea hyvin erityyppistä peliä, joille kaikille Liven kaltainen markkinapaikka on menestyksekkäin elinympäristö.
Metal Slug 3
Metal Slugien ja muiden arcadeklassikoiden huippulaatuiset konsoliporttaukset ovat se syy, miksi niin kovasti himoitsen Neo Geo -konsolia. Näiden hikipaukutteluiden tuonti nykykoteihin latauspeleinä on puolestaan yksi syy siihen, miksi pidän Live Arcadea niin loistavana keksintönä. Metal Slugit ovat muinaisjäänteitä, run'n'gun -pelityypin aatelia, jollaisia on niiden erinomaisuudesta huolimatta hyvin vaikea tuoda nykyaikaan. Ja kun NG on länsimaissa rariteettikonsoli, nämä eksplisiittiset adrenaliinituraukset uppoaisivat ilman latauspalveluita retrounohduksen suohon (Rockstarin, EA:n ja Activisionin tanssiessa sottiisia pään päällä).
Metal Slug 3:n pelimekaniikka on äärisimppeli: juostaan kentän alusta loppuun ja tuhotaan kaikki matkalla vastaan tuleva hiilipohjainen materia (kuten 94 prosentissa nykyräiskinnöistä – ehkä hätäilin sen väitteen suhteen, ettei MS:eja voi tuoda nykyaikaan). Youtuben perusteella porttauksessa ei ole tehty achievementien lisäämistä kummempaa modernisointia ja hyvä niin, koska mitään korjattavaa ei ole. Ainoana erona arcadeversioon krediittejä saa heti kättelyssä kouraan neljä, mutta kolikolla on kääntöpuolensa: rahaa säästyy, mutta kiperää paikkaa ei voi ratkaista heittämällä vielä yhden myntin metallivakoseen.
Vaikka tervehdinkin ilolla nykytekniikan tarjoamia graafisesti superlatiivisia elämyksiä, MS3:n käsinpiirretty animaatio on niin pikkutarkkaa ja elävää, että väkisinkin tulee miettineeksi sitä, onko retrobuumi sittenkään pelkkää vuoden 1992 Nintendo Power kourassa runkkaamista Power Glovella ja kannattiko 3D-korttimutsin heittää spritelapset pesuveden mukana kartanolle. Värikylläisellä ja mielikuvituksellisella grafiikalla kuorrutettu ruutu täyttyy nikottelematta räjähdyksistä, päättömien bonusaseiden rumputulesta ja puolet telkkuruudusta ryöväävästä giganttisesta laavaravusta. Arcadehenkiset (ja rahisevat) huudahdusäänet uutta asetta poimiessa ja svengaava musiikki hoitavat tunnelman loppusilauksen.
Paitsi että peli toimii kuin häkä, sillä on varaa keulia vielä kahdesta syystä. MS3 sisältää monia ennennäkemättömiä ideoita. Kenttien tyyli vaihtelee mutanttiäyriäisten kurmottamisesta miniatyyrisukellusveneillä käytävään vesisotaan, bonuslaatikoista mukaan tarttuu Uzilla varustettu simpanssi (itselleni hyvin kauhistuttava ajatus) ja zombikentässä epäkuolleen Yrjön yrjön tahrimaksi joutunut pelaaja ei suinkaan heitä veiviään, vaan jatkaa eteenpäin zombina. Lisäksi peli onnistuu olemaan sympaattisella ja älyvapaalla tavalla hauska – lisäaseita heittelevät paidattomat pitkätukat ja zombierikoishyökkäyksen ruudun putsaava verioksennuskaari ovat juttuja, joihin on vaikea väsyä. Hautausmaakentän loppubossi on niin hillitön tuttavuus, etten edes raaski spoilata sitä tässä.
Arcadehenkeen tietysti kuuluu se, että peli on perkeleen vaikea ja ainoa keino päästä eteenpäin on oppia pelaamaan. Samaa perintöä jatkaa co-op-peli, jonka aikana piripräiskyttely muuttuu vielä hauskemmaksi (joskaan ei merkittävästi helpommaksi).
Miksi tämä peli kannattaa ladata:
Metal Slug 3 on hektinen, hikinen, hurmeinen ja hauska – eräs arcaderäiskinnän kauneimmalla tavalla keskittymishäiriöisistä jälkeläisistä. Plussana pelaaja pääsee tämän kokemuksen myötä snobbailemaan ja tuhahtelemaan COD: Black Opsin äärellä ulisevien apinoiden sivistymättömyyden kustannuksella.
1942: Joint Strike
1942: Joint Striken nimi kertoo paitsi co-op-moodissa suoritettavasta yhteisiskusta, myös Capcomin ymmärtävän kohderyhmämarkkinoinnin päälle. Idiotismiin asti suoraviivainen, grafiikaltaan sopusuhtaisen sorkkaeläimen kauneusasteeseen verrattava vauhdikas lentskaripräiskyttely on kuin mittatilaustyö avioeron kokeneelle ja menetettyä nuoruuttaan pajanhiisaamisella sekä retrovellonnalla laastaroivalle 35-vuotiaalle miehelle. Plus saamarin hauska peli.
1942 edustaa hieman eri filosofiaa kuin Metal Slug 3: sen juuret ovat vuonna 1984 julkaistussa 1942-lentoshmupissa (ja sen jatko-osissa), mutta klassikon päivityksessä nykyaikaan ei ole turhia kursailtu. Yhdestä osumasta kosahtamisen sijaan jokainen viholliskuti verottaa energiapalkkia ja muutaman vihun sijasta vastaan surajaa kymmeniä koneita kerrallaan. Joku voi kämistä klassikon tyhmentämisestä simppeleille massoille, mutta jokainen normaaliälyllä varustettu pelaaja tietää arcadepelien armottomuuden johtuvan siitä, että jokainen kämmi on potentiaalinen kolikko kabinetin kirstuun. Jos kerran tehdään klassikosta uusintaversio, miksi toistaa vanhat virheet - etenkin kun kuolemanriskin vähentämisellä ruudulle saadaan enemmän paskaksiammuttavaa? Jointti-isku on toki merkittävästi helpompi kuin Metal Slug 3, mutta vääntämällä vaikeusasteen tappiin ja pelaamalla ilman kaverin jeesiä alkaa haastetta irrota.
Muutama natinan aihe löytyy, kuten irrationaalisen tuntuinen mitalienkeräysalipeli ensimmäisen kentän lopussa – onpa vallan perkeleen reilua, että kenttää ei pääse lopettamaan ennen kuin energiapalkki on niistetty viittä vaille tyhjäksi. Pettymyksen tuottaa se, että kentän varrelta poimittavat lisäaseet eivät päivity kuin yhden askeleen eteenpäin ja koko ruudun räjähdesiittiöitä kylvävät kuolemankikkelit jäävät haavetasolle.
Muutoin 1942:sta on vaikea löytää isompaa mollattavaa: se rullaa sulavasti, näyttää erittäin mukavalta, toimii näppärästi ja viihdyttää kiitettävästi. Plussaa tulee järjenvastaisen isoista ja julmista loppubosseista: odottakaapa, kun näette sotalaiva Poseidonin koko komeudessaan.
Miksi tämä peli kannattaa ladata:
1942 on orgastisen nätti lentoräiskintä, joka henkiinherättää paitsi arcadeshmuppeilun hengen, myös jokaisen lapsuuteen kuuluneet eeppiset pienoismallifantasiat (minun omassani kone iskeytyy kahden minuutin lennon jälkeen superälykkäiden nymfomaaniyksisarvisten saarelle).
Rez HD
Jos 1942: Tuuttilyönti kupluttelee nimivalinnallaan pientä myrskyä bongiveteen, Rez HD heittää sekaan pari happolappua ja meskaliinit päälle, kaataen tämän jälkeen koko keitoksen pelaajan kurkusta alas. Sitten mennään ja lujaa – sen verran psykedeelinen tekele Rez on, että minun piti useampaan kuin yhteen kertaan varmistaa, ettei kyse ole Jeff Minterin projektista. Ja tarkistaa, että sieraimeni eivät oikeasti juosseet kylpyhuoneeseen filmaamaan homopornoa.
Rezissä pelaaja on polygonilaatikoista rakennettu hakkeri, joka singahtaa supertietokoneen sisään yrittäen estää tätä sammuttamasta itseään. Viholliset ovat viruksia ja palomuureja, grafiikka vektoreita ja teksturoimattomia polygoneja. Ja ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi omaperäisyyttä, Rez on immersiivinen rytmipelin ja räiskinnän yhdistelmä. Kyllä, immersiivinen rytmipelin ja räiskinnän yhdistelmä.
Pelaajan hahmo liukuu supertietokoneen eri osissa automaattisesti – padinpitelijän homma on tuhota vastaan tulevat viholliset. Jokainen vihollinen tuo oman lisäsoundinsa taustalla soivaan biittiin ja aseäänenä toimii taputusefekti. Pelimekaniikkaa on hyvin vaikea selittää sanallisesti, mutta itse koettuna se imaisee mukaansa vääjäämättä. Rohkea innovatiivisuus persoonallisessa räiskintäpelissä ei tule yllätyksenä, kun tiimistä löytyy Panzer Dragoonin tekijöitä.
Sen verran on myönnettävä, etten ole vielä kertaakaan onnistunut pääsemään ensimmäistä leveliä läpi. Toisaalta minulla oli aivan tarpeeksi mietittävää siinä, kuinka suihkussakäynti onnistuu polygonilaatikkovartaloni kanssa. Ja siinä, miksi suihku on sijoitettuna Jabba the Huttin kokoisiksi turvonneista Tukiaisista rakennetun Tuomiovuoren päälle.
Miksi tämä peli kannattaa ladata:
Rez HD rohkaisee psykedeelisten huumausaineiden käyttöön ja täten miellyttävään illuusioon siitä, että ymmärrät maailmaa syvällisemmin kuin muut ja että ihmiset vihaavat sinua juuri tämän älyllisen ylivertaisuuden vuoksi, ei siksi että et käy töissä.
***
Ensi viikolla päästään pimenevien iltojen kunniaksi kunnon kauhupläjäyksen äärelle. Sitä ennen voitte auttaa pelikansanperinnettä kehittymään kertomalla omista kokemuksistanne Solmu-palvelussa. Minun kaikki IP:ni on jostain syystä jo bannattu – ilmeisesti muut pelaajat eivät varmistelleet hyvää Mario-onnea leikkimällä ”punaista rakettia” suomenpystykorvansa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti