RDR

Son of a GUN

Red Dead Redemption (Xbox360)

HOUMIO (tuo sana kerää huomion paremmin kuin oikeinkirjoitettu)! Arvostelu sisältää spoilereita!

Heti alkuun on todettava, että Red Dead Redemptionin objektiivinen arvostelu on minulle hyvin, hyvin vaikeaa. Miten voisin olla rakastamatta sellaista peliä, jossa valtaosa ajasta kuluu nenän edessä maanisesti vatkaavan hevonkontin tuijottamiseen? Peliä, jossa hevosten animointiin, teksturointiin ja tekoälyn koodaamiseen on kulutettu enemmän aikaa kuin toimivan juonenkuljetuksen rakentamiseen? Olen viittä vaille valmis petermooremaiseen kunnianosoitukseen myös siksi, että RDR puheiden sijaan tarttuu hevosta fyysisesti sarvesta murtaakseen peleissä vallitsevan zoofiliatabun. Ja ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, Rockstar on riemukseni asettanut jokaisen pelihahmon suuhun valtavat hevosenhampaat, osoittaakseen meille elämän rautamaiharin päähänpotkimille, että vapaan lännen utopiassa hevoset ja ihmiset elivät harmoniassa ja lisääntyivät luonnollisesti.

Red Dead Redemptionille (Punainen Kuollut Lunastus – hyvä esimerkki siitä, että suojatyöpaikkoja ei kannata luoda pelialalle) oli vähällä käydä Avatarit. Pelikansan syvät rivit mölisivät uudesta messiaasta samanlaisella intensiteetillä kuin Cameronin Pocahontas-smurffeja fanittavat reikänaamat ja sovittelin jo päähäni Mario-logolla varustettua Karpo-karvalakkia valmiina jääräilemään hamaan loppuun saakka. Olin myös varmistanut selustani huolella: paras länkkäri-GTA on jo tehty ja se on 2005 ilmestynyt GUN. Hioin kritiikin viikatteeni huippuunsa valmiina sivaltamaan ”tämä tehtiin jo viisi vuotta sitten, te kierosilmäiset öljyperseet” –terällä kahtia kaikki esiintyöntyvät hypehirviöt. Mutta kun Matias kesäjuopottelunsa ja nunnien raiteillesitomisputkensa jälkeen päätti laittaa elämäänsä ryhtiä ja lainasi pelinsä minulle, päätin antaa RDR:lle mahdollisuuden.



Aluksi kaikki näytti hyvältä. RDR muistuttaa GUNia kuin Doctor Bombay Doctor McDoota: vapaa hiekkalaatikkomaailma, toimiva ratsastaminen, etsintäkuulutettujen metsästäminen, bullet time, texas hold’emin peluu, elikoiden tappaminen – tuttua huttua. Lisäksi olin saada akuutin tukehtumiskohtauksen, kun tajusin Rockstarin lapioivan kurkkuni täyteen sitä samaa kissanpaskantäyteistä hiekkaa, jolla reunoista vuotavaa laatikkoa on täytetty jo vuodesta 2001. Olin valmis oksentamaan lattialle yhteenommelluiden Niko Bellicin, Tommy Vercettin ja Jimmy Hopkinsin groteskin näköishiekkapatsaan, kun Red Dead Redemption alkoikin yhtäkkiä imeä kuin päiväkausia piesty ja alistettu vuohi. Se tapahtui kutakuinkin siinä vaiheessa, kun teloitin kylmäverisesti lähistöllä ratsastaneen miehen hevosineen ja hieman lähemmäs päästyäni tajusin, että suuntaani ammutut luodit olikin tarkoitettu jalkojeni juuressa hevosen kupeita järsivälle kojootille.

GTA4:ssa käytettyyn RAGE-pelimoottoriin on tehty juuri ne parannukset, joita se eniten kaipasi. Tehtäviä ei tarvitse enää hinkata alusta loppuun uudelleen, vaan ne pitävät sisällään järkevästi sijoiteltuja checkpointeja. Lisäksi tylsähköjä ratsastustaipaleita maustetaan taustoja avaavalla dialogilla (joka on merkittävästi parempaa kuin GTA4:n ”jouuu mään rastafari polttaa spliffii eikä tee pahaa kellekään paitti tolle naapuridiilerille jolta muuten kohta meiti repii suolet sieraimista pihalle” –jaarittelu), joka vieläpä muuttuu uudelleenpeluukerran koittaessa. Jo viimeisimpään GTA:han kaipaamani roolipelielementti tuodaan mukaan sopivana kevytversiona: kokemusta kertyy riittävästi pelkällä peruspelaamisella, mutta WOW-henkisille pelaajille (lue: elämän häviäjille) annetaan myös tervetullut mahdollisuus välttää ulkoilmaa eläintennahkojen keräilyn ja ruumiiden loottaamisen muodossa.



Kaikkein parhaiten on uudistettu ammuskelua, joka on ollut Rockstar-pelien monivammaisimpia osa-alueita kautta uuden vuosituhannen. Tunkki perseessä hiihtäneen jugon tilalla on sulavaliikkeinen skoopari, jonka automaattitähtäys toimii kuten pitääkin ja liikkeet hoituvat sähäkästi. Bullet time sopii länkkärimeininkiin kuin tekonenä tekoperseeseen ja kuudestilaukeavan rummun pumppaaminen sekunnissa vieressä mekkaloivaan kyläjuoppoon on tyydyttävämpää kuin viikonloppureissu Kuninkuusraveihin. Maaseudulla samoilua on piristetty onnistuneesti satunnaiskohtaamisilla: apua maassa anellut ihmispolo nykäisi Marstonin kertaheitolla satulasta ja olisi epäilemättä ratsastanut naapurikaupunkiin polttamaan huoria elävältä, ellen olisi varmuuden vuoksi ampunut miestä viisi kertaa selkään (ja polttanut huorataloa edellisenä iltana itse).

Red Dead Redemption tiristää RAGEsta irti sellaiset visiot, että ihmetellä sopii, mihin nykykonsolit vielä pystyisivät ilman taivaanrannassa häämöttäviä Xbox 720 Kickflipiä ja Paystation nelosta. Kauas piirtyvät maisemat ovat niin kauniita, että nestettä tuntuu tunkevan komeimpien erämaaspottien kohdalla jokaisesta ruumiinaukosta. Esimerkiksi taivas, joka useimmille pelintekijöille on kännissä teksturoitu, krapulassa vinoonliimattu matalatarkkuustapetti, on RDR:ssä niin laaja ja värikylläinen, että pelkästään sitä tuijottelemalla saa kulumaan yhden pelitunnin (meskaliinin vahvuudesta riippuen, tietysti).



Maantieteellisesti fiktiivinen RDR onnistuu tunkemaan pienelle alueelle kaikki oleelliset länkkärimaisemat rähjäisistä rajakylistä (ei kuitenkaan niin rähjäisistä kuin Oulun Rajakylä) vehreiden jokilaaksojen kautta pöllyäviin preerioihin ja lumipeitteisiin vuorenrinteisiin. Maailma tuntuu elävältä kaikkialla vilistävien eläinten ja tienlaitaan kuselle pysähtyvien ratsastajien ansiosta. Psykopaatin leikkikenttänä RDR häviää GTA4:lle selvästi, mutta sen filosofia on erilainen. Hiekkalaatikko on pyhitetty samoilulle ja tutkimusmatkailulle, ei kiikarikiväärin kohdistamiselle vanhainkodin ulkoilupäivänä. Näin sen pitää länkkärissä olla ja preerialla täyttä vauhtia laukkaamisessa on huima vapauden tuntu.

Tehtävissä piisaa vaihtelua: kaikissa toimeksiannoissa ei ole edes pakko ratsastaa kahdenkymmenen minuutin matkaa tappamaan yhden kaupunginosan verran pahiksia (vain 95 prosentissa tehtävistä). On nostettava stetsonia Rockstarille siitä, että peli onnistuu tekemään sekä karjanajosta että hevosten pelastamisesta palavasta tallista eräitä jännittävimpiä pelielämyksiä aikoihin (ja että pelityypin viheliäisin tehtävämuoto, kilpa-ajot, on toteutettu jotakuinkin siedettävästi). Popkulttuuriviittauksia jaellaan GTA4:n tapaan kitsaasti: Deadwoodin ärhäkän lääkäri-Griman, Doc Cochranin, cameo kestää vain kolme sekuntia. Haudankaivajan klonkkuilu on onneksi alleviivattu sen verran hyvin, että nykypelaajatkin saattavat hoksata kalmannilkin aarteenetsinnän maanisuudessa jotain tuttua.



Näillä puheilla olen valmis luovuttamaan RDR:lle helmiäiskahvaisen reukun osoituksena kaikkien aikojen parhaasta länkkäripelikokemuksesta ja lähellä on, etten laske housujani alas ja pyllistä koko uuden konsolisukupolven parhaan pelin edessä. Mutta kun se juoni on niin perkeleen huono. Tai ei huono, mutta niin perkeleen huonosti toteutettu. Eeppisen ihmisjahdin sijaan Marstonin kujanjuoksu vanhan ystävänsä perässä tuntuu kurkkusyöpäisen taparikollisen pitkäksi venähtäneeltä ryyppyreissulta, joka juopottelupaikasta toiseen sinkoilevan odysseian jälkeen päättyy pelkän juopontuurin ansiosta. Pienet omituisuudet, kuten avioliittonsa pyhyyden vuoksi huorissakäynnistä kieltäytyvä mutta huvikseen koiranpentuja nylkevä ja siviilejä hymyillen grillaava sankari, vielä menisivät, ellei juonenkuljetus rytmityksineen olisi niin perseestä. Mutta kun se on. Rockstarilaisille on pakko antaa papukaijamerkki hyvästä yrityksestä, mutta kylkiäisenä on lahjoitettava jäähallillinen mätänemistilassa olevia hylkeitä toteutuksen onnistuneisuudesta.

Otetaanpa esimerkki pelin alkupäästä. Marstonin pelastava lehmimimmi on kuuma, ärhäkkä ja tiukka emäntä, juuri sellainen kuin kovapintaiselle lännenmiehelle sopii. Alusta asti näiden kahden hahmon välille rakennetaan seksuaalista jännitettä, kun Marston kertoo Bonnielle tämän muistuttavan vaimoaan. Itse tykästyin Bonnieen lähes yhtä kovasti kuin hevoseeni ja pelastaessani tätä lynkkaukselta oli tunnelma harvinaisen piinaava – en todellakaan halunnut naisen kuolevan (toisin kuin olen koko elämäni haaveillut). Ja miten peli palkitsee tämän virtuaalihahmoon luomani kiintymyssuhteen? Heittämällä Bonnien ulos kuvioista ja Marstonin Meksikoon – sivujuonelle luvataan jonkinlaista päätepistettä kymmenen tunnin päästä. Ehkä. Sama pätee muihin sivuhenkilöihin: karrikoinnin vähenemisen vuoksi ne tuntuvat aidommilta ihmisiltä (ja täten ehkä aavistuksen verran kuivemmilta), mikä saa typpien katoamisen parin tunnin yhteiselon jälkeen tuntumaan kahta karvaammalta.



Meksiko on lupaavasta siirtymäbiisistään huolimatta pelin selvästi heppoisin osuus. Pelialue on juuri niin iso, että Fallout3:sta tutun odottamismoodin puute ja pikamatkustuksen tarpeeton hankaluus alkavat kynsiä silmäluomien sisäpintaa. Tasapainottelu meksikolaisarmeijan ja kapinallisryhmän välillä on järkijättöistä haahuilua, joka korostaa juoniasetelman irrationaalisuutta: dialogissa Marstonilla on kiire pelastaa perheensä, mutta siitä huolimatta päiväkausien vyötiäistenlahtaamisreissut tai summamutikassa eri porukoille tehdyt, lupauksiltaan katteettomat paskahommat tuntuvat järkevältä ajankäytöltä. Ja jos nyt kerran minulle annetaan vapaa pelimaailma, miksi en saa vaikuttaa omiin päätöksiini? Miksi helvetissä minun pitää pelatessani auttaa molempia Meksikon kapinan osapuolia, sen sijaan että päättäisin, haluanko ammuskella sylivauvoja uniformu vai poncho päällä?

Red Dead Redemptionin loppua on kehuttu parhaaksi koskaan, koska se on niin erilainen. Jos tällä perusteella mennään, niin Joseph Fritzl oli paras isä koskaan, koska hän oli niin erilainen. RDR:n loppu on kunnianhimoinen mutta paska. Pitkän ristiretken jälkeen omat selkäpiini jäätyivät, kun lumiseen metsään alkoi paistaa aurinko ja herkkätunnelmainen kitarabiisi sävytti kuumeista laukkaani kohti kotitilaa. Päättelin pelin olevan ohi ja tuumasin, että krediitit rullaavat ruudulla vartin sisään. Sen sijaan löysin itseni sohvalta vielä kolmen tunnin jälkeenkin RAGEpaskat housussa.



Pelin lopetus on toki kunnianhimoinen yritys muokata elokuvallisia konventioita uuteen, ainoastaan peleille mahdolliseen suuntaan. Mutta jumalauta, ei se ihan oikeasti toimi näin. Pitkän tappamisputken jälkeen varisten hätyyttely ja harmaakarhujen metsästys tuntuvat psykoottisen naapurinmummon tarjoamalta pakastepitkolta, jota järsii vain päästäkseen joskus ulos tilanteesta, jossa pian koittava, väistämätön loppu ilkkuu jatkuvasti nurkan takana. Jos kerran lehmipaimentaminen perheen parissa on Marstonin hahmonrakennuksen kannalta tärkeää, MIKSI OI MIKSI sitä ei ole laitettu pelin alkuun, kun tutoriaaliosuudet on joka tapauksessa käytävä lävitse? Tällöin pelaaja ehtisi muodostaa tunnesiteen Marstonin perheeseen ja kostoretkellä olisi jokin konkreettinen, eteenpäin puskeva motiivi. Pelin lopullinen lopetus joenrannassa on toki tyylikäs, mutta se tuntuu samalta kuin orgasmiton ejakulaatio 18 tunnin jyystämisen jälkeen.

Nirinät ja narinat juonesta sikseen. Red Dead Redemption on helvetin hyvä peli. Paras indikaattori tästä on se, että jaksoin jauhaa lähes 20-tuntisen hiekkalaatikkopelin lävitse muutamassa viikossa, kun tavallisimmin arpeettiin menee vähintään vuosi (GTA4:n tapauksessa todennäköisesti kahdeksan). Puuhapeteille tekemistä riittää ainakin 50 tunnin verran, mikäli jaksaa käydä läpi sadat pikkutehtävät. Oma sivupuhteiluni loppui karvaaseen pettymykseen, kun tajusin hevostenkesyttämisen olevan kaikkea muuta kuin loppuun asti viety toimenpide.



Parasta Red Dead Redemptionin menestyksessä on se, että tämän jälkeen Rockstarilta on lupa odottaa muitakin kuin Fake Yorkiin tehtyjä hiekkalaatikkomaailmoja. Ehkä emosarjasta irroittautumisen sukseen myötä pääsemme jatkossa touhuilemaan muissakin vaihtoehtoympäristöissä, kuten vankilassa, scifimaailmassa tai sissisodassa – pelimoottori kyllä taipuu mitä moninaisimpiin teemoihin. Lähes varmassa jatko-osassa on todennäköisesti luvassa lisää hevonperseenheiluntaa, joten minä voitan joka tapauksessa.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Red Dead Redemption paras länkkäripeli koskaan, josta tekeminen ei hevillä lopu.