Nimmari Pelaa

Kongihitti

Peter Jackson's King Kong (PS2)

Kävelin Kuninkaan paluun ensi-illasta ulos vesi omissa sekä purppurapäisen soturin ainoassa silmässä heristen, vakuuttuneena siitä, että Peter Jackson saa minusta pyytäessään nahkaan pukeutuvan perseorjan. Kun myöhemmin kuulin miehen käyvän seuraavaksi valkokankaan kuuluisimman apinan (onneksi se ei ollut Rob Schneider) kimppuun, en olisi voinut olla innostuneempi. King Kongin uusintaversio ei kuitenkaan ollut juuri mistään kotoisin, osin siksi, että se oli liian pitkä, osittain siksi että se oli liian tylsä. Tärkein syy kuitenkin on se, että minun painajaisissani riehuu vain yksi monsteri, ja se on Tyrannosaurus Rex. Ironista kyllä, juuri tämän takia King Kongin peliversio iski kuin sähkökärpäslätkä tersunnokkaan.

Leffan tunnin kestävän (!) johdantojakson sijaan peli hyppää suoraan asiaan. Pelaajan hahmo Jack Driscoll istahtaa jollaan kusipäisen filmintekijä Carl Denhamin ja ihanaisessa harsomekossaan keimailevan päätähden Anne Farrowin kanssa. Luja aallokko antaa veneelle runtua, eikä tilanne juuri helpota rantaviivassakaan: vedestä hiipii esiin mopoauton kokoisia rapuja, jotka saadaan juuri ja juuri teilatuksi. Eipä aikaakaan, kun ryhmä huomaa olevansa kaulaansa myöten kusessa ankarassa ympäristössä, jota kutsutaan Pääkallosaareksi. Saaren fauna ei noudattele normaalia luonnonjärjestystä: jättimäisten selkärangattomien lisäksi saarta asuttavat dinosaurukset, jotka selvisivät Jukatanin jysäyksestä. Leppoisa leffanteko muuttuu epätoivoiseksi selviytymistaisteluksi ja pelastusretkeksi, kun Timo Jutilan isoveli kaappaa Annen mukaansa ja kuljettaa syvälle viheliäisen viidakon syövereihin.

Ahdingon syvin olemus on itse Pääkallosaari, joka on mieleenpainuvimpia ja samalla ahdistavimpia peliympäristöjä sitten Silent Hillin. Putkessa paarustelu ei ala kyrpiä, sillä tällä kertaa tuubi on tehty oikein: vaikeakulkuisessa ympäristössä on pakko käyttää alkuasukkaiden luolastoja ja hataria lankkusiltoja. Veemäisintä julmassa luonnossa ovat sen asukkaat. Senttipedit, vesihiidet, lepakkoliskot ja ravut ovat sitä iisimpää osastoa – ne kuvottavat ja ärsyttävät, mutta nirrin niiltä saa veks suhteellisen helposti. Sama pätee pieniin velociraptorin oloisiin pikku-venatosauruksiin. Isojen venatosaurusten hyökkiessä esiin ensimmäistä kertaa olin paskantaa housuuni: seisoskelin kaulaani myöten vedessä ja tuijotin rannalla murahtelevaa kahta vittupäätä - kykenemättä minkäänlaiseen järkevään toimintaan. Kun iskin neljättä kertaa keihääni aina uudelleen ylös pyrkivän petoliskon kaulaan, hehkuvan tappamisvimman tunne oli niin pelottavan aito, että oli pakko pysähtyä hetkeksi ja muistuttaa itselleen kyseessä olevan pelkkä peli. Myöhemmin näidenkin kanssa oppii pärjäämään, mutta erään viidakkokaiffarin kanssa välit pysyvät aina yhtä huonoina.

Tyrannosaurus (tai V-Rex, eli Vastatosaurus Rex) on joka kohtaamisella yhtä kuumottava, ahdistava, inhottava ja joskus melkein itkettävä vastus. Jackilla ei ole mitään mahdollisuuksia pysäyttää eteenpäin rymistävää tappokonetta: konepistoolin sarja mörssärin naamaan aiheuttaa vain eläimen entistä pahemman kilahtamisen. Joka ainoalla kerta, kun Rexejä kohtaa, on touhu paniikki kurkussa ja kuset housussa räpiköimistä, epätoivoista sohimista joka yleensä johtaa ennenaikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan.

Yhdessä muistettavimmista episoideista minun piti härnätä ja viivyttää tyrannosaurusta, jotta Anne pääsee avaamaan reitin eteenpäin. Muutenkin paskamainen nakki sai lisäfiilistä siitä, että aseenani on pelkkiä keihäitä ja homma piti hoitaa aukealla, jossa oli vain muutama kivipaasi suojana. Kongin luolaan soluttautuessani törmäsin nuorempaan yksilöön, joka ei yltänyt nappaamaan minusta otetta mutta oli läsnäolostani varsin tietoinen. Aluksi tuuletin, että eipä tarvitse tuonkaan mulkun kanssa tapella - kunnes tajusin että oveenavaukseen tarvittava vipu on pikku-Rexin hallinnoiman alueen toisella reunalla. Kirjaimellisesti pysähdyin kielekkeen reunalle ja tuijottelin lannistuneena alas. Aseettomana päädyin nakkelemaan syöttitoukkia sauruksen hämäämiseksi, mutta joka ainoa kerta liikkelle lähtiessäni valtava pää nyökähti suuntaani ja sitten pingottiin taas kuola suupielestä roiskuen seuraavaan kallionkoloon tärisemään. Joka ikisen Rex-kohtaamisen jälkeen laskin ohjaimen kauttaaltaan hikisistä käsistäni ja muistin ne lapsuudesta saakka toistuneet painajaisunet, joissa tyrannosaurus painaa perässäni. Tunnetila oli tasan sama.

Nykyräiskintäpelien ongelma elämyspuolella on se, että touhusta puuttuu tappamisen meininki. MW2:n ultramariini ottaa lipastolkulla osumaa ja silti menee suon yli niin että heilahtaa. Ongelma on tasan sama kuin tuoreissa toimintaleffoissa - verratkaapa huviksi Smoking Acesia ja tuoreinta Ramboa ja miettikää kummassa on oikeasti lisäkiveksissä asti tuntuvaa voimaa. King Kongissa on roimaa alkuvoimaa: pelaaja yrittää ainoastaan selviytyä armottomassa ympäristössä. Yksi vihollinen tappaa kahdella iskulla. Aseet ovat välillä nautittavia kivoja bonuksia ja pääasiassa hommat hoidellaan brutaalisti keihäillä ja luunpalasilla. Minä vihasin vihollisia aidosti ja toivoin joka episodin alussa pääseväni pois saarelta. Eteenpäin oli kuitenkin pakko painaa, Pääkallosaari ei jätä rauhaan ennen kuin se jää taakse.

Kongilla mättäminen on laitettu juuri oikeisiin kohtiin - lähes jokaista paniikkikohtaamista isojen örmyjen kanssa seuraa sekvenssi, jossa pääsee pieksämään kuumottajistaan paskat pihalle. Voe sitä tyydytyksen tunnetta kun Kongin psyykkaa apinanraivoon ja yksinkertaisesti takoo vastustajansa mössöksi ilman hienoja koreografioita tai bullet timeja. Niistä hyppimisosuuksista en suuresti tykännyt ja loppunäytös New Yorkin kaduilla oli suoraan sanottuna niin kauheaa ryönää, että sen yli hyppäsin turhia kyselemättä. Muutenkin lopussa meininki lässähtää totaalisesti ja dramaturgisesti parempi ratkaisu olisi ollut lopettaa peli Pääkallosaaren rannalle. Tämä on ainoa seikka, jossa lisenssipelileima näkyy häiritsevästi.

360:lla peli näyttäisi ja tuntuisi räpylöihin varmasti paremmalta, mutta eipä PS2-versiossakaan vinkumista ole. Tuhnutekstuurit ja clipping errorit eivät paljoa tunnu, kun kokonaisilme on saatu näinkin vetäväksi. On suorastaan ihme, että King Kong on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle pelaajien keskuudessa: en muista kenenkään hehkuttaneen sen erinomaisuutta. Palkintoja ja arvostelumenestystä sateli ilmestymisen yhteydessä, mutta viidakkorummun kaiku jäi puuttumaan. Kenties Kongin taakkana on lisenssipelin leima: hardgore beli miehet eivät tietenkään moisesta markkinataloussonnasta innostu.

Omapa on tappionsa. King Kong on niin helevetin mainio FPS, että siinä olevat ideat, tunnelma, pelimekaniikka ja tekninen toteutus tulisi ottaa oppimateriaaliksi jokaisessa pelifirmassa. Kaoottinen pako viidakkojoella kahden V-Rexin ahdistelemana, vaeltavan sauropodilauman seassa sählääminen ja kolmen ison hirmuliskon totaalinen letkuihin murjominen pelielämyksiä, jotka muistaa. Kun riskialtis Denham katosi omille teilleen ja perämies otti komennon retkikunnasta, tuumin, kestääköhän hänen kovapintainen kanttinsa loppuun saakka. Huomatessani miettiväni pelihahmon luonteenpiirrettä tajusin, että tällaisia pelejä ei usein tehdä.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Kaikki haluavat tapella dinosauruksia vastaan ja missään sitä ei ole tehty niin hyvin kuin King Kongissa. Tässä pelissä ei räiskitä, tässä selviydytään kuset housussa ja hiki kainaloista virraten (jos selviydytään). Yksi voimakkaimpia elämyspelejä koskaan.