Nimmari Pelaa

Leap of Faith No More Heroes of Might and Magic Johnson Big Band

Mirror’s Edge (Xbox360)

Ennen kuin mennään asioissa eteenpäin, pyydän teitä katsomaan tämän videon.

Hyvä, pyörittäkää video luupilla kuutisensataa kertaa putkeen. Nyt tiedätte, miltä Mirror’s Edgen läpipeluu näyttää. Pitkä aika on kulunut siitä kun vastaani on tullut peli, joka rakastaa pelaajan kivesten hakkaamista lekaharkkojen välissä samalla innolla kuin ME. Läsähdettyäni pilvenpiirtäjän katolta katutasoon neljättäkymmenettä kertaa peräjälkeen en jaksanut enää heitellä kissanpentuja oksasilppuriin, vaan tyydyin pelkästään pukemaan päähäni moottoripyöräkypärän, jotta en takoisi toistakin poskiluutani halki. Harvassa olivat ne nisäkäslajit, joiden sukuelinten spesifi kuvaus ei irronnut kurkustani sadan desibelin voimalla läpipeluun aikana.

Mirror’s Edgessä pelaaja hyppää Faith-nimisen tyvären kamelinvarvastossuihin ja kuljettaa salaisia viestejä (en tiedä kenelle ja miksi) potkien ja parkourien pilvenpiirtäjien kattotasanteiden ylitse. Isoveljen sykkivä suklaasilmä näkee kaikkialle, joten puolet peliajasta myllytetään hattiswatteja vastaan ja pingotaan pakoon kopterista surajavaa luotisuihkua. Animehenkisissä välianimaatioissa tapahtuvassa juonenkuljetuksessa on yksi perusongelma: sen seuraaminen kiinnostaa suurin piirtein yhtä paljon kuin sellaisen Anttilan katalogin selaaminen, josta tissiliiviosasto on revitty irti.



Pelin koukku on ensimmäisestä persoonasta kuvattu villi tasohyppely sulkijalihasta löysäävissä korkeuksissa, mikä kuulostaa ideana yhtä toimivalta kuin pakoputkikameran käyttö formulapelin ainoana vaihtoehtona. Etäisyyksien arviointi on hankalaa ja suurin osa peliajasta kuluu yritys ja sadaskolmaskymmenes erehdys –metodia käyttäen. Eläimellinen vitunkarjahtelu on niin olennainen osa pelikokemusta, että kakkososaan arvelen sille löytyvän oman nappinsa padista. Kontrollit toimivat vähän miten niitä itse huvittaa: pääasiassa mallikelpoisesti, mutta muutamissa kohdissa tatskasilmä yksinkertaisesti kieltäytyy kiipeämästä laatikon päälle siksi, että joku on unohtanut siihen kaksi maalipönttöä.

Operaattori mutisee ohjeensa luureihin tavallisimmin keskellä kiivasta tulitaistelua tai millintarkkaa ajoitusta vaativaa seinäjuoksua, joten putkijuoksuksi Mirror’s Edgessä leikitään yllättävän paljon puolukkaa pillussa (tätä tosin kompensoi se, että tavallisimmin saman ohjeen kuulee uusintayritysten vuoksi keskimäärin 27 kertaa). Kaikkein selkeimpänä todisteena pelisuunnittelijoiden kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä pidän sitä, että aivan liikaa aikaa kulutetaan ahtaissa sisätiloissa nyhjäämiseen vapauttavan kattosinkoilun sijaan. Ja ne perkeleen metrotunnelit, oliko ne saada pakko mukaan tähänkin? On pakko ihmetellä sitä, miksi jokaisella FPS-pelillä on suorastaan maaninen tarve ajaa pelaajansa viettämään mahdollisimman ankeaa aikaa kapeassa röörissä? Vaikka teitä kaikkia pelisuunnittelijoita onkin tämän todistusaineiston perusteella raiskattu toistuvasti hanuriin katolisen kirkon iltapäiväkerhoissa, menkää nyt helvetissä lepositeisiin pötköttämään ja lopettakaa traumanne projisointi peleihin.



Tämän vuodatuksen jälkeen minun on todettava, että pidin Mirror’s Edgestä hyvin paljon – itse asiassa niin paljon, että se on ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaista peleistä. Se kokeilee rohkeasti niin monta uutta ja ennennäkemätöntä asiaa, että sen kauneusvirheet ja sadistinen luonne on helppo antaa anteeksi, etenkin jos on varttunut Nintendo Entertainment System –nimisen inkvisition vallan kukoistuskautena. Mirror’s Edge tökkää suoraan hardcore-pelaajan masokismipisteeseen. ME:n vaikeusaste seisoo juuri ja juuri ulottuvilla olevan tason päällä Super Marion vieressä ja härnää pelaajaa ylittämään itsensä. Se ei ole helppoa, mutta onnistuessaan palkitsevuuden tunne on huumaava. Juuri siksi ME:n pelaaminen vituttaa niin ankarasti, koska pelaaja tietää kaikkien virheiden johtuvan omasta osaamattomuudestaan.

Me kaikki nörtit rakastimme Matrixia (minäkin, vaikka ennemmin olisin nähnyt Carrie-Ann Mossin tilalla lateksiin verhotun lämminverisen) ja Mirror’s Edge on ensimmäinen peli, joka päästää pelaajan leikkimään kaikkivoipaista kattoakrobaattia, joka samanaikaisesti leipoo oikealla kädellä rynkkymiehiä tattiin ja täyttää sudokua vasemmalla. Tähän tunnetilaan eläytymisen ehdoton vaatimus on se, että pelaaja pidättäytyy käyttämästä tuliaseita. Aseilla (jotka ovat hyvin tehtyjä ja munakkaita, ei siinä mitään) roiskimista saa harrastaa kuolaamispisteeseen saakka muissa peleissä, mutta ainoastaan ME tarjoaa mahdollisuuden niputtaa kypäräpäitä pelkin lihasvoimin (toisin sanoen, jos ammuskelet ME:ssa, olet tukirangaton velliperse).



Ja voi sitä silsasta hilseeseen väräjävää kaikkivoipaisuuden tunnetta, kun hyppypotkujen, luotisuihkujen väistelyn ja piilottelun päätteeksi voi haavoittumattomana kuseskella halveksivasti maassa makaavien supersolttujen päälle (oikeasti ei voi kuseskella, mutta ehkä Postal 2:n tekijätiimiltä saadaan konsultointia kakkososan tekemiseen). Taistelun mekaniikka toimii helvetin hyvin: jo kaksi swattilaista riittää niittämään neidon kanveesiin, joten viholliset täytyy eristää toisistaan eksyttämällä, minkä jälkeen ne voi riisua aseista tyylikkäillä lopetusliikkeillä tai yksinkertaisesti takomalla naamariin tarpeeksi kauan. Samanlaista villiä dynamiikkaa ja arvaamattomuutta on parkouraamisessa, joka toimiessaan kulkee kuin alamäkeen työnnetty rullaluistinhirvi. Kontrollit muuntuvat erilaisiin käyttötarkoituksiin sulavasti ja parhaimmillaan peli tavoittaa parkourin flow:n erittäin immersiivisesti ja intensiivisesti. Kiitosta sopii antaa myös pelin rytmitykselle, jossa pitkää pähkäilyä vaativia puzzlekohtia tasapainotetaan hektisillä pakohetkillä kattotasanteiden yli. Etenkin pelin loppupäässä, runnereiden jahtaamiseen koulutettujen salamurhaajien hypättyä kehiin, karkuretkiin tulee kurkunpäässä asti tuntuvaa paniikkia.

Mirror’s Edgessä on yhdistetty äärimmäisen miellyttävällä tavalla uutta ja vanhaa. Pelin kuminaamarinahkaruoskamandogtrain-luonne on peräisin vanhoista tasohyppelyklassikoista, mutta skermaa on kuorittu myös uusklassikoiden pakaroilta. Ensimmäisen persoonan toimiva meleetaistelu on ryövätty Condemnedista ja ajanhidastus kriittisillä hetkillä on lainattu eräältä newyorkilaiselta narkkikytältä. Kaikkein intensiivisimmin varkaissa on laukattu Valven tallissa (uuh): silmämerkkien vinkkaamat kätköpaikat ja juonenkuljetus pelin aikana ovat selkeästi Half-Life 2:n peruja, mutta pelimekaanisesti ME muistuttaa Portalia kuin exmoorinponin rakastelu shetlanninponin…ai niin, se ehdonalainen. Peliympäristön muuntaminen kulissista ongelmanratkaisun pääinstrumentiksi ja pelaajan pakottaminen täysin uudenlaisten käytäntöjen opetteluun on suoraa sielunveljeyttä Portalin kanssa, ja tämä on silkka kehu.



Kun tämänkaltainen innovatiivisuus ja rohkeus kuorrutetaan kirkkailla väreillä pelaavalla karkkigrafiikalla (perinteisen realisminruskean sijaan) ja eteerisellä audiomaisemalla, on helppo todeta Mirror’s Edgen olevan virheineenkin yksi nykypelaamisen piristävimmistä tapauksista ja selkeä klassikko. Lupaan, että tulette pelatessanne aiheuttamaan epäihmismäisellä raivonmölinällänne muutaman tarpeettoman poliisikäynnin murhaepäilyn vuoksi. Mutta lupaan myös, että läpipeluun jälkeen alatte pohtia, voisikohan sen yhden katto-osuuden taittaa vielä nopeammalla ja tyylikkäämmällä liikevirralla tai voisiko ne seitsemän konepistoolimiestä sittenkin saada nurin ohijuoksun sijaan.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Mirror’s Edge päästää sinut hakkaamaan paljain käsin tajuttomaksi kymmeniä asemiehiä, loikkimaan kekseliään omatoimisesti päätähuimaavissa korkeuksissa ja keksimään mielipuolisella tavalla oivaltavia uusia kirosanoja. Yksi 2000-luvun rohkealla tavalla erinomaisimmista peleistä, joka sopii parhaiten tunnin kertapelausannoksina, etenkin jos nauttii säännöllistä verenpainelääkitystä.