"I know this looks like some COD Black Ops shit we're playin', but we'll be the ones initiating contact, not the bad guys."
Medal of Honor (PS3)
SPOILEREITA!
FPS-landiassa nähtiin viime syksynä harvinaisen jännittävä vallankaappausyritys. Vuosia pelikansan ruutua tärisyttänyt ja idiootteja huvikseen skriptiputkessa juoksuttanut suvereeni valtias sai yllättäen vastaansa särmän vanhan veteraanin, jolta pyrkyri oli varastanut metodit ja populisoinut ne sahurien äänestäjien älykkyysosamäärälle sopiviksi. Ja kuten arvata saattaa, vaikka veteraani suhtautui asioihin paljon nousukasta vakavammin, ääliökansa päästi perseestään pitkän ilonjodlauksen ja ryntäsi välittömästi toreille tukemaan kiipijää. Voittajat kirjoittavat historian, joten jokaisen pelaajan mieliin on väistämättä syöpynyt fakta, että Call of Duty: Black Ops oli kaikin puolin loistava peli ja Medal of Honor ankeaa klitorishilloa. Eiväthän miljoonat paskaa syövät
Black Opsin menestys kertoo ennen kaikkea brändien merkityksestä nykyajan pelikulttuurissa. En muista kovinkaan monta peliä, jota olisin vihannut yhtä paljon kuin Black Opsia (lue tästä miksi), mutta olen mielipiteideni kanssa ilmeisen yksin. Kampanja oli tosi magee ja sit oli se zombimoodi mis PÄÄT RÄJÄHTI ja sit vielä se iha vitu pähee moninpeli. Ei, ei, ei. Kampanja oli asennevammainen, piripäinen paskapäristely, jossa ei ollut mitään hauskaa tai tolkullista. Zombimoodi oli huonompi kuin WAW:ssa ja moninpeli käytännössä tasan samaa ADHD-rännisokkelopäristelyä kuin kolmen aiemmankin COD:n moninpelit.
Jokaisen täysipäisen pelijournalistin olisi pitänyt hoksata, että COD on sotapelien NHL ja Black Ops sen innoton, rahat pois vammaisilta -mentaliteetilla kasattu kausipäivitys. Ja arvostaa Medal of Honoria siitä, että se sentään yritti jotain uutta - ei paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että sitä pelaa vuosien CODittelun jälkeen enemmän kuin mielellään. Mutta kun ei. En tiedä miksi. Pitääkö tässä alkaa polttamaan ihmisten asuntoja?
Toki Medal of Honor muistuttaa CODia aivan järjettömän paljon niin pelimekaanisesti, graafisesti (häviten tosin ulkoasussa jonnen verran) ja aihepiirinsä puolesta. Pelaaja on Afganistanissa taisteleva pienen eliittiporukan sotilas, joka ampuu skriptiputkessa suhteellisen aivottomia vihollisia moderneilla konetuliaseilla, ohjailee tykistötulta turbaaniurpojen niskaan ja harrastaa lataustaukojen aikana miehekkäitä combat lemon partyja (kaverin jeesaamisessa käytetty termi "buddy boost" on jo NIIN homoa, että seuraavassa nykysotaräiskinnässä Grizzly Gryllsien ainoa sallittu maastopuku on ihokarvoitus). Ajoneuvo-osuudet ovat tutulla tavalla perseestä ja välillä tehdään Remonttireiska-hidastettuja Bacardi Breachauksia. Kaksi asiaa kuitenkin tekivät minusta mohuttajan: ensimmäinen on se, ettei minun KERTAAKAAN tarvinnut harrastaa luodinväistelysprinttailua. Toinen on asenne ja suhtautuminen aihepiiriin.
Black Opsin sankari on Jumalasta seuraava supersankari, jonka käsien vakaudesta riippuu vapaan maailman kohtalo ja joka suihkii ejakulaationsa taivaalle opastamaan yöllisiä merenkulkijoita. Pelin kusipäinen mentaliteetti roiskii ruudulle tuomiopäivän aseita, miniguneja, salaliittoja ja epic of epic epicness -meiningin mukaisia, mittasuhteiltaan megalomaanisia, tuppikulleille suunniteltua miesmahtifantasiaa. Medal of Honor sen sijaan suhtautuu aihepiiriinsä paljon vakavammalla otteella ja pienimuotoisemmin. Tarinassa ei yritetä estää natsikommaritransuzombeja kaappaamasta galaksin valtaa itselleen, vaan pysäyttämään Talebanien suurhyökkäys lähtötelineisiinsä. Pelaajan tehtävänä on iskeä erikoisjoukoilla ryhmitysalueille ja aiheuttaa sen verran pahaa hämminkiä vihollisen keskuudessa, että hyökkäyksen organisointi käy mahdottomaksi - tiedättehän, sellaista mitä OIKEASTI TEHDÄÄN TAISTELUTOIMINNASSA. Sisäinen sissini turisti monta ilon kyyneltä housunpunttiin, kun hommat muistuttivat pelimäisyydestään huolimatta paljon enemmän aitoa asiaa kuin mikään nykysotaräiskintä (miinus Fläsärit) tähän asti.
Immersio on kertaluokkaa kovempaa kuin Black Opsissa ja se johtuu tylystä, kaunistelemattomasta meiningistä ja jenkkinyyhkeen lähes totaalisesta puutteesta. Tietenkään peli ei ota kovinkaan voimakkaasti kantaa Afganistanin sodan oikeutukseen, mutta totaalisesti vituiksi menevä maihinlasku ja afgaaniliittolaisten saattueeseen kohdistettu friendly fire -ilmahyökkäys antavat sentään jotain osviittaa siitä, ettei sota ole oikeastaan kenellekään kauhean mukavaa hommaa. Jenkkisotilaatkin jättävät hoorahin öykkäämisen vähemmälle ja heittävät kuivaa ja tylyä ammattitappajan läppää, jossa musta huumori kukkii. Loppuratkaisu tietenkin vetää
Medal of Honorissa on eräs kohtaus, joka nousi mielwssäni pienimuotoiseksi räiskintäkenttäklassikoksi. Chinookeilla tehtävä maahanlasku kumartaa alkuperäisen Medal of Honor: Allied Assaultin ikiklassikko-Normandialle, mutta alun pyrähtely räjähdysten keskellä on jo nähty juttu. Homma lyödään aivan uudelle levelille lopussa, kun pääjoukosta erille joutunut puoliryhmämme joutui vuorilla talebanien väijytykseen. Kykenimme ainoastaan suojautumaan vuorenrinteen alla nököttävään taloon ja tykittämään nurin yhä sankempina laumoina päälle hönkivät mujahidit. Pian tönömme rapisi palasiksi RPG-tulessa ja omien apua ei näkynyt eikä kuulunut missään. Tilanteen toivottomuus iski naamaan kaikessa autenttisuudessaan häkellyttävän tehokkaasti - näin sodassa todennäköisesti kuollaan, avuttomana ja yksin, mitään merkitsemättömän tönön takia.
Olin suorastaan pettynyt, että lopussa tilanne saatiin sittenkin Apache-tuella klaaratuksi, sillä äärimmäisen klaustrofobisen kohtauksen päättäminen pelaajan avuttomaan ja turhaan kuolemaan olisi ollut äärimmäisen tyly sodanvastainen statement. Mutta toisaalta, ainahan päähenkilön kuolemaan näissä peleissä vaaditaan petturikenraali tai ydinpommi, sillä etenkin amerikkalaisyleisön voisi olla hieman vaikeaa nauttia teoksesta, jossa jenkkipoju kuolee surkeasti ja unohdettuna, kenenkään välittämättä, ilman että kuolemalla on minkäänlaista merkitystä. Se voisi olla liian kipeää - ja siksi niin ehdottoman tarpeellista.
Noh, filoossofointi sikseen! Minua Medal of Honor miellytti koko kestonsa ajan (miinus ääriturhauttava ja ääriturha kopteripäristely) eli noin 3,5 tuntia. Minua lyhyt kesto ei häiritse (itse asiassa tämä on suunta, johon etenkin leffamaisten toimintapelien etenevän), mutta ymmärrän että 70 euron hintalappu on moninpelaamattomalle kova pala. Black Opsissa on neuroeuron kuluttajalle enemmän tekemistä ja se ratkaisi, vaikka sisältö olisi kuinka ennen nähtyä pukamaa tahansa. Mutta nyt kun tekele ei ole enää täysihintainen, suosittelen lämpimästi Medal of Honorin poistoa - älkää uskoko ääliölauman kuoromölinää vaan kokeilkaa ja saatatte hoksata, miksi olisi niin kovin mukavaa saada ensi syksynä räpylöihin Medal of Honor 2 Modern Warfare 3:n sijaan.
Tosin, saatan olla äärikovana Generation Kill -fanina jäävi sanomaan mitään. Minun sydämeni ei nimittäin enää millään pysynyt frostyna, kun lentokenttäkeikan jälkeen päähenkilö loihe lausumaan: "Gentlemen, we just seized an airfield. That was pretty fucking ninja."
Miksi tämä peli pitää omistaa:
Nykysotaa käsittelevistä äksönpeleistä Medal of Honor hoitaa homman kaikkein ammattimaisimmin. Tetsari päällä runkkaavan tosisotamiehen viihdyttävä toimintaläjjäys.
