Modern Warfare 2 (Xbox360)
Oloni on ollut monta päivää nihkeä kuin pedofiililla joka hivuttautuu hellepäivänä kumiveneen alla kohti lasten kahluuallasta. Kenties se johtuu siitä, että aion tehdä jotakin kaikkia arvojani vastaan taistelevaa (mikä on jo saavutus sinänsä, ottaen huomioon että arvomaailmaani sopivat kivuttomasti sekä etuilevien vanhusten runttaaminen katujyrällä sekä hyvin syvä rakkaussuhde eläimiin). Aion nimittäin kirjoittaa kehuvan arvostelun Call of Duty -pelistä. Jotta osaisit adaptoitua kokemaani henkiseen kamppailuun, lue ensin COD4:n ja COD5:n arvostelut. Minun on pakko myöntää, että pidin MW2:sta yllättävän paljon sen jokaisella osa-alueella, enkä vain siksi, että (mielikuvitus)avovaimoni osti pelin minulle joululahjaksi ja haluan välttää väistelemästä kohti lentäviä lipastoja ja kirjahyllyjä seuraavan mensuunikauden alkaessa.
Yksinpelikampanjasta on saatu karsittua muutamia eniten kyrpiviä virhetekijöitä. Nyt vihollisia ei enää välttämättä hyö'y päälle loputtomina virtoina vaan välillä arabikommunistit saa niitattua viimeiseen nahka-OMONiin. Kanssatappelijoiden loputon peukalonimeminen taistelukohtauksissa on saatu mukavasti minimiin, koska yleensä partiota johtaa joku muu kuin minä. Alun tehtävissä, etenkin Generation Killistä pöllityssä ykkösmapissa, on helvetinmoista imua skriptauksesta huolimatta.
Törkeän hieno grafiikka ja ennennäkemättömät taisteluympäristöt, etenkin Jenkkilän pillunpäreiksi pistetyt suburbit sekä runsas huumeidenkäyttö pelaamisen aikana auttavat usein unohtamaan sen, että juonessa on jopa COD-tasolla ennennäkemättömän vähän järkeä. Venäläisten täysimittaisen Amerikan invaasion alkaminen yhden jenkkipojun löydyttyä terrori-iskun tapahtumapaikalta on yhtä pätevä motiivi sotatoimille kuin koko Santaparkin henkilökunnan teurastaminen aattona saadun leipäkoneen takia. Modernin sodankäynnin kanssa pelillä on yhtä paljon tekemistä kuin NES:n Icehockeylla sulkapallon kanssa ja jenkkimeininki on vedetty niin pitkälle, että combat jackia harrastavat NPC:t todennäköisesti suihkivat kyklooppinsa silmästä punavalkoraitaista tähtisumua.
Lentokentällä tapahtuva siviilien lahtaus on periaatteessa jumalattoman härskiä kosiskelua niille, jotka odottavat Pekka-Eric Epic Shooting Gamen julkaisua, mutta koska ampumiseen ei ole pakko osallistua itse (eikä koko mappia edes pelata), siitä suuttuivat ainoastaan venäläiset. Toisaalta, he asuvatkin huumorintajuisessa onnelassa, jossa auton katolle irvailuna kiinnitetty muoviämpäri johtaa poliisin suorittamaan vainoon ja toisinajattelijoiden ampuminen rappukäytävään on mukava vaihtoehto sunnuntaigolfille, joten pahastuminen lienee perusteltua. MW2:n yksinpeli on ihan jees, sopivan lyhyt, näyttää hiton kivalta eikä rassaa hermoja tarpeettomasti.
Uutuutena MW2 tarjoilee kaksinpelaajille liivatteella ja keräsalaatilla yhteennivotun co-op-kampanjan sijaan Spec Ops-tehtäviä, jotka on suunniteltu nimenomaan yhteistyötä varten. Tehtäviä on vallan mukavasti ja niiden kirjo vaihtelee iloisesti kuin lääkitsemättömän maanikon elämänhallinta. Hilpeimpiin rysäytyksiin kuuluu kerrostalon katolta suoritettu puolustustaistelu, jossa toinen sniputtelee lähimmäksi pääsevät punamullahit ja toinen syytää taivaalta Predator-ohjuksia (MW3:ssa mukaan tulee myös katolisen kirkon sponsoroima Ass Javelin -laukaisujärjestelmä). Spontaaneja riemunkiljahduksia ja refleksinomaisia, ilosta johtuvia housuunpaskantamisia aiheutti kenttä, jossa C-130 -koneella annetaan tulitukea maassa etenevälle kaverille. Ei MW2 mikään Flashpoint ole, mutta kaksinpeli on jaetulla ruudullakin helvetin hauskaa. Kun sissittelytehtävässä sovimme pelikaverin kanssa siitä, kumpi ottaa kumman vartijan (ei siten kuin TODELLA haluaisin tehdä, mutta kuitenkin) ja tiputimme vihut vaimennetulla yhteislaukauksella, fiilis oli harvinaisen muikea (mikä saattoi johtua myös poikkeuksellisen hyvästä freebase-kokaiinista).
Moninpeli on hektistä mättämistä (se tosin olisi hektisempää ilman dollareihin smäidäänsä pyyhkiviä P2P-pelisysteemin rakentajia), jossa kuolleet hetket kestävät sekunteja ja konetuliaseet pauhaavat kuolemaa taukoamatta – siitä on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä. Simppeliin pelimekaniikkaan saadaan addiktiivisuutta tapoista ja muusta sankaroinnista kuitattavilla kokemuspisteillä, joilla saa hankituksi itselleen messevämpiä mutkia ja erikoiskykyjä. Etenkin hardcore-moodissa touhuun tulee totista tappamisen meininkiä (valitettavasti interracial gay midget hardcore-moodia ei ole vieläkään saatu mukaan). Tosin palatessani kotiin kuukauden mittaiselta lomaltani Thaimaan salaisesta kotieläinpyhäköstä huomasin Activisionin julkaisseen uuden rahastuskarttapaketin ja kaikkien pelaajien lähteneen lammasmaisesti määkien ja toistensa villaisia kylkiä hivellen mukaan kusetukseen – vanhoja mappeja ei pelannut enää kukaan. Mutta väliäkös hällä, peliaikaa tuli kuitenkin melkein nelisenkymmentä tuntia, mikä on kummitusjunaräiskinnälle hillitön määrä.
Eli Modern Warfare 2 on todellakin hyvä peli, toisin kuin sen lukuiset edeltäjänsä – tämän paremmin höpöhöpörealistista jenkkipullisteluputkiräimettä ei oikeasti voi tehdä. Onneksi olkoon, Infinity Ward, Treyarch ja Activision, eihän siihen mennytkään kuin kuusi vuotta! Itse asiassa Activisionin päässä on epäilemättä huomattu, että sama tekele myydään pelaajille nyt kuudetta kertaa (tai yhdeksättä, jos erinäköiset konsoliversiot ja lisälevyt otetaan huomioon – suosikkitittelini on ehdottomasti COD: Big Red One, tirsk) ja siksi MW2 on MW2 eikä COD6.
Tyly fakta on se, että miljoonat ja miljoonat pelaajat ovat palvoneet kohta vuosikymmenen ajan Graalin maljana samaa peliä, johon on vuoroin lisätty parempaa grafiikkaa, ”vaihtoehtoisia” peliympäristöjä ja nätempiä kuukautis savuefektejä. Nyt huippu on saavutettu, joten ainoa looginen vaihtoehto on keksiä jotain uniikilla tavalla uutta, joka ravistelee pukamiani samanlaisella värinällä kuin ensimmäinen COD vuonna 2003. Ammattitaidosta tai rahasta se ei ole kiinni.
Mutta saahan sitä toivoa monenlaista, kuten minä toivon että äänet pääni sisällä hiljenisivät ennen kuin minun on lopulta pakko toteuttaa alastonryöstö moottoripyöräjengin saunailtaan. Tekijät todennäköisesti haluavat jatkaa rahasäiliössään snorklaamista ja pelaajien lobotomiatasolle vaipuvaa nöyryyttämistä, sillä seuraavan parin vuoden aikana julkaistaan KOLME uutta CODia. Tässä pieni vinkki: ennen kuin ostatte yhtäkään niistä, tehkää seuraavat toimenpiteet. Ostakaa itsellenne muovirynkyt ja maastopuvut, minkä jälkeen menette Lintsille ja ostatte rannekkeen. Sen jälkeen syötte ämpärillisen psilosybiineja, alatte huutaa amerikkalaista sotilasslangia kuin raivotautiset merileijonat ja vietätte koko päivän ajellen vuoristoradalla. Pysäkillä katsotaan PSP:stä pätkä Yhdysvaltain armeijan rekrytointivideoita ja sitten taas mennään.
Jos senkin jälkeen vielä kiinnostaa tutustua uusiin CODeihin, tulkaa ensin tänne lukemaan arvostelut – tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi vastustaa kiusausta. Odotellessa pelaan muita pelejä ja tungen neuloja kivespusseihini vingahdellen nautinnosta.
Miksi tämä peli pitää omistaa:
Jos hyllystä pitää löytyä yksi Call of Duty, olkoon se Modern Warfare 2. Yksinpeli on tähänastisista toimivin ja viihdyttävin. Peli-ikää nostavat tyylikkäästi toteutetut ja aitoa yhteistyötä vaativat Spec Ops-tehtävät. Mutta nyt viimeistään CODit voisi viedä Siperiassa sijaitsevan ladon taakse ja sen jälkeen lyödä pelisarjaa moukarilla lantioon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti