BF1943

NAPSI JAPSIT (OHO, CAPSI)

Battlefield 1943 (XBLA)

Olen nähnyt valon, pelimaailman tulevaisuuden – muutaman vuoden myöhässä, mutta kuten sananlasku sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vallankumous on hehkuvan kaunis, niin tajunnanräjäyttävä etten ole edes katkera siitä, että se tulee lopulta muuttamaan oman keräilyharrastukseni peruuttamattomasti – ja lopulta tuhoamaan sen sellaisena kuin sen nyt tunnen, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi.

Paitsi että tykkään hamstereista paljon (todella, todella paljon), olen itse ihmishamsteri. Tällä hetkellä pieni asuntoni on niin tukkoon ahdettu pelikonsoleita ja pelikoteloita, että jouduin viemään kaikessa hiljaisuudessa kaatopaikalle täytetyn, anaaliputkella varustetun Erkki-hirven. Hyllyssä möllöttää tällä hetkellä yhdeksän erilaista konsolia ja lukuisia pelejä, joiden käynnistämisestä vasta haaveilen. Keräilykohteet eivät lopu koskaan: kateudesta kankeana tuijotan James Rolfen ekstraklippiä, jossa mies esittelee loputtomasti nimikkeitä sisältävän kokoelmansa. Tiedän, etten ikinä ehdi pelata jokaista peliä jonka kerään, mutta silti iloitsen joka kerta kuin wowittaja ydintalven koittaessa, kun postiluukusta kolahtaa uusi muovinpala. Vaikka kokoelmastani löytyy jo mukavia kuriositeetteja, kuten Sega Saturn, en malta odottaa sitä hetkeä kun putki-Phillun alla kököttävät Dreamcast, Neo Geo ja Jaguar.

Kuitenkin, sanotaan 20 vuoden kuluttua, minulla ei ole enää mitä keräillä – fyysisesti (poislukien vanhat pelit, jotka eivät tietenkään katoa minnekään). Kehitys tulee tappamaan fyysiset pelilevyt ja tuon vallankumouksen puhdasverisimmät (hakaristilipun)kantajat tottelevat nimiä Playstation Store, Wii Shop Channel ja Xbox Live Arcade. Väitän täysin tosissani, että vuonna 2030 hyllyyn ei ilmesty enää uusia koteloita, vaan kaikki pelit ladataan pelikonsoleiden kovalevyille. Tilanne ei ole täysin ongelmaton – miten menetellään silloin, kun kovalevy lasahtaa ja urakalla kerätty pelikirjasto katoaa? Tulevaisuuden salamannopea nettiyhteys korjannee tämänkin: jossain vaiheessa pelejä ei tarvitse enää ladata kovolle, vaan ne striimataan suoraan valokuitua pitkin pelaajan ruudulle. Pelitili pitää kirjaa ostetuista peleistä, jolloin pelaajalle tarjotaan mahdollisuus kerätä satojen nimikkeiden pelikirjasto ilman yhtään fyysistä pelilevyä (markkinavoimat tietenkin myyvät mielellään samat pelit uudelleen jokaiselle konsolisukupolvelle, mutta tämä onkin utopistista visiointia).

En keksi tälle kehitykselle kuin yhden haittapuolen, ja se on puhtaan materialistinen. Ihmishamsteri ei ainakaan vielä tyydy virtuaaliseen omaisuuteen, vaan peliharrastuksen syvyys mitataan hyllymetreissä. Tämä argumentti ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua, koska tähän päivään mennessä julkaistuissa peleissä ja konsoleissa riittää kerättävää useamman eliniän (ja pankkitilin) ajaksi. Edut puolestaan ovat kiistattomat, vaikka jätettäisiin huomiotta akuliinojen huoli orvot delfiininpoikaset tukehduttavasta muoviroinasta. Latauspelien tuotantokustannukset voivat olla hyvin pieniä verrattuna isojen pelien hintaan, koska fyysiseen jakeluun tai markkinointiin ei tarvitse tuhlata pennin jeniä. Tämä mahdollistaa huikean varianssin ideapuolella ja pienten indiejulkaisijoiden menestymisen. Lisäksi isot pelitalot voivat kokeilla rohkeampia ideoita, kun vanhat pelit voi heittää latauspalveluun takomaan lisärahaa. Pelien elinikä pitenee ratkaisevasti ja vanhat klassikot pysyvät hengissä. Tämä on ehdottomasti kestävän pelikehityksen paras puoli: pelaajille annetaan mahdollisuus kokemuksiin, joista ajan luultiin jo ajaneen ohi. Siksi Battlefield 1943 oli minulle niin ravisteleva herätys.

Minä nimittäin rakastin alkuperäistä Battlefield 1942:sta. Eri aselajit laajaan mittakaavaan yhdistänyt vauhdikas arcadesota oli yksi parhaista moninpeleistä, joihin olin hikiset sormeni upottanut. Harmi, etten päässyt edes sigmasuoleen saakka, koska en käytännössä koskaan saaunt pelata BF:ia. Laniporukallemme pelialueet olivat liian suuria ja Pohjanmaalla elettiin vielä 56K-modeemin valtakauden loppuaikoja. Niinpä bongatessani XBLA:sta pelin uudisversion, kävin vetämässä neljää naapuriani voimallisesti turpaan pelkästä riemuntunteesta.

Battlefieldin pelimekaniikka on simppeli: kentällä on viisi lippua, joiden hallinnasta kaksi joukkuetta taistelee jalkaväellä, panssareilla ja lentokoneilla. Mitä useampaa lippua pitää hallussaan, sitä enemmän vihollisjoukkuetta kulutetaan. Systeemi muistuttaa yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävästi oikeaa sodankäyntiä: peli on mahdollista voittaa pitämällä tiukalla siilipuolustuksella kolmea lippua ja yksinkertaisesti antamalla vastustajan takoa päätään seinään, kunnes nenäluu rusahtaa aivokudoksen läpi. Pelaajien taitotaso vaikuttaa hurjasti taistelun intensiteettiin – kun tosimiehet hyppäävät kehiin, visvaa ja tulikiveä lentää ilmassa kuin siemennestettä esiteinin housuihin Anna Abreun keikalla. Koska itse pelimekaniikka on yksinkertainen, pelaajat voivat keskittyä speksien ulkoaopettelun sijaan taktisiin ratkaisuihin. Onnistunut salamasota saaren lävitse johtaa tilanteeseen, jossa vihollisen vastahyökkäys lentotukialukselta päättyy kerta toisensa jälkeen maihinnousualusten pilluiksipärähtelyyn pitkästi ennen rantaviivaa. Ja voi sitä voitonmahlan makeaa roiskahtelua, kun viime hetkellä onnistuu uskaliaalla yllätysrynnäköllä valtaamaan vihollisen ratkaisevan lipun ja kääntämään taistelun voitolliseksi.

Pelimekaniikan helppotajuisuus ja suuret kentät mahdollistavat kenties dynaamisimman nettitaistelun, johon olen koskaan törmännyt. Vaikka meininki on silkkaa arcadea (keskivertosotilas syö Garandin luoteja samalla tahdilla kuin dieettibreikkiä pitävä goottivalas ahmii HYVIN TUMMAA suklaata), menestyksen avain on sotilaallisessa ajattelussa. Etenemisreitit valitaan peitteisistä metsistä aukeilla kirmailun sijaan ja joskus ylivoimaisesti paras vaihtoehto on jumahtaa tiukasti hiekkasäkkipinon taakse tykittämään lipas toisensa jälkeen kohti rynnivää vihollista. Yksi sotilas voi oikein sijoittuneena pysäyttää vihollisen hyökkäyksen, mutta toisaalta hyvin toimivaa ryhmää vastaan sooloilija on täysin avuton. Tankit herättävät juuri oikean määrän kauhua, mutta vastaavasti ovat alttiita tehokkaasti toimivan jalkaväen lähitorjunnalle. Lentopojat ovat juuri niin vihattuja kuin pitääkin, sillä korkeuksista niskaan lyijyä ja pommeja sylkevät elitistikusipäät ovat maan ikeessä raahustaville nurmiporille täysin ylivoimainen vastus.

Battlefield 1943 on harvinaisen onnistunut konsepti: se on samanaikaisesti hyvin, hyvin hauska ja hyvin, hyvin tehokkaasti sotatunnelmaa lavastava ankara nettikonflikti. Tunnelmat heittelevät laidasta laitaan: räjäytettyäni vihollisvaunun kiväärikranaatilla ja teilattuani kolme vinosilmää tarkkaan haukahtelevalla Garandilla, tunsin lippua varmistaessani lähes dickwintermaista sankaruutta. Hetkeä myöhemmin räkätin kaappi auki sivustasisseilyni katkettua puiden takaa kaahanneen jeepin konepellille. Onnistunut sotatunnelma viimeistellään Bad Companyista tutulla Frostbite-pelimoottorilla: miten järjettömän paljon tunnelmalisää tuokaan se, että mattopommituksen jälkeen uljaasta tukikohdasta on jäljellä vain savuavia raunoita. Pelin tunnariin ei vain väsy ja iloinen karkkigrafiikka on pirintäyteinen peräruiske jo miljoonasti manaamani urbaaniharmauden keskellä.

Jos jostain pitää rutista, niin sisällön vähyydestä. Hahmoluokkien karsimisen kolmeen ja esimerkiksi ryömimisen puutteen vielä hyväksyn virtaviivaistamisena, mutta vain neljän kartan tarjoaminen (tosiasiassa kolmen, koska itselleni ainakaan Coral Island ei ole vielä kertaakaan tullut servereillä vastaan) ja keskittyminen pelkkiin Tyynenmeren taisteluihin on pukamainen ratkaisu. Vaikka 24 pelaajaan myllyt ovatkin edistystä verrattuna MW2:n tusinatappeluihin, voi vain kuvitella sitä, millaisiin sfääreihin räime karkaisi 32 tai 64 pelaajan matseissa (ja ihmetellä sitä, miten tämä oli mahdollista vuoden 2004 tekniikalla muttei vuoden 2010). Mutta toisaalta, kun pelissä on 12 euron hintalappu, ei sovi vaatia liikoja. Ja koska BF1943 rikkoi latauspelien ensimmäisen viikon myyntiennätykset, ainoastaan Electronic Artsin muuttuminen pelifirmasta skientologiakirkon sivuhaaraksi voisi estää saksalaiskenttien ilmestymisen lisälatauksina. Mahdollisuudet Kurskissa taistelemiseen ovat siis noin 50-50.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Hinta-laatusuhteeltaan paras nettisota, joka yhdistää häkellyttävän hienolla tavalla sodankäynnin tunnelman, arcadehenkisen hauskuuden ja dynaamisen taistelun.