Operation Flashpoint

Siellä jossakin, silloin joskus

Operation Flashpoint: Cold War Crisis (PC)

”Paha Komppania! Asento! Lepo! Asento! Ilmoitan puhuttelun pitäjälle, reservin alikersantti Nimmarille – huomio – katse oikeaan...päin! Herra alikersantti, komppania valmiina puhutteluanne varten.”
”Kiitän. Asento! Hevostalleille tammoja lämmittelemään...poistu!”
”Mitä?”
”Jumalauta, mies, ettekö te osaa puhutella?”
”Herra alikersantti, ei meillä ole hevostalleja...”
”No te saatanan vinkuintiaani etsitte niin kauan kunnes sellainen löytyy! Ja kun olette onnistunut pääsemään kohdealueelle, otatte minuun välittömästi yhteyden? Onko selvä? Mars mars!”
”Herra alikersantti...”
”Nyt jumalauta turpa kiinni, jääkäri! Ja ostatte matkalla rypsiöljyä, kortonkeja ja rauhoittavia, onko selvä?”
”Selvä on, herra alikersantti.”
”Komppania, katse eteen...päin! Lepo! Asento! Kuka perkele siellä pyörii? Taakse poistu! Komppania! Kolmiriviin järjesty! Lepo!"



”Kas niin, te velttoperseiset hillosilmät! Te olette ämmiä. Kaikki! Te luulette vastaavanne velvollisuuden kutsuun ja odotatte kunniamitalia, mutta tosiasiassa te olette sädekehä pään päällä taskurunkkaavia äidin pikku tappajia, jotka luulevat tietävänsä jotain sodasta! Minä sanon teille, ettette tiedä paskaakaan! Te ette koskaan osallistuneet Operaatio Vilkkupisteeseen. Se oli jumalauta sotaa se! Mitä te olette, komppania?”

”Ämmiä, herra alikersantti!”

”Aivan oikein! Te perkeleen märkäkorvat ihastelette rynkkyjänne ja hierotte niiden lämpötähtäimiä kuin huora hieroo vaseliinia sylinteriinsä! Mutta kun valonvahvistimesta loppuu patteri ja ryssiä vain vilisee kohti, mitä te teette? Paskannatte housuunne, haukutte vihollista homoksi kurkkumikrofoniinne ja lopetatte taistelun, te mätäperseiset apinat! Te ette tiedä avotähtäimillä ampumisesta mitään! Jos teidän kouraanne lyödään Apilas, ette te sillä mitään muuta osaa kuin tuhlata saatanan kalliin ammuksen ja neljän sekunnin kuluttua henkenne! Minulle Vilkkupiste opetti singolla tähtäämisen niin hyvin, etten koskaan myöhemmin unohtanut sitä. Osuin aina!”

”Te ihastelette kaunista arkkitehtuuria ja prameita iltavalaistuksia! Oletteko te jumalauta miehiä vai sisustusohjelman kiintiöhomoja? Sota ei ole kaunista, se on rumaa! Sota on vihreänruskeaa kaaosta, johon ainoan piristyksen tuo vihollisen kaulasta tursuava verikaari! Jos haluatte säilyä hengissä, lopettakaa maisemien ihastelu ja keskittykää olennaiseen! Vihollisia on paljon, niin kauas kuin silmä kantaa ja ellette näe heistä jokaista, olette kuolleita!”



”Vaikka toisaalta, niin kuin te kuolemisesta jotain tietäisitte, tai haavoittumisesta! Kun teihin osuu luoti, te käperrytte nurkkaan vollottamaan ja rukoilette Jumalaa, jotta hän ihmeparantaisi haavat. Jumalaa ei kiinnosta teidän haavanne! Kun teihin osuu, olette todennäköisesti kuolleita ennen kuin ruhonne rysähtää maahan. Ette saa minkäänlaista varoitusta etukäteen – jostakin paukahtaa yksinäisen Kalasnikovin luoti ja pam – se oli siinä, taitellaan vainaja arkkuun ja ilmoitetaan omaisille! Vilkkupisteessä miehiä kaatui kuin heinää ja vaikka kuolema ei olisikaan korjannut heti, säälittävänä ihmisriekaleena ryömiminen kohti kaatuneen vihollisen konekivääriä ei ole mitään ylevää sankaruutta. Se on eläimen kuolinkamppailua!”

”Jos te todella haluatte kokea, mitä sota on, ymmärrän teitä, olenhan itsekin ammattisotilas! Mutta älkää kuvitelko turhia – sota on armotonta, järjenvastaista teurastamista, jossa ero elävän ja kuolleen välillä lasketaan sekunneissa! Tosin epäilen, ettei teistä velttokulleista yksikään ole kykeneväinen puoleenkaan siitä, mitä me teimme Vilkkupisteessä. Teistä ei yksinkertaisesti ole siihen! Mutta minä tulen yrittämään kaikkenne, jotta saan tehdyksi teistä sotilaita. Melkein tekisi mieli siteerata Jeesusta ja sanoa: Luojani, miksi minut hylkäsit? Miksi hylkäsit minut näiden kuolaavien apinoiden sekaan?”

”Komppania, asento! Alkaen vasemmalta, tupiin poistu mars mars!”



***

Myöhemmin samana iltana messissä:

”Herra alikersantti, sopiiko tähän tulla istumaan?”
”Mitä helvettiä alokas vihjailee? Olenko mielestänne läski?”
”Öhh...ei, herra alik...”
”Huumoria, huumoria olla pitää. Painakaa perse penkkiin vain. Tämä tuoppi on vissiin meikäläiselle?”
”Tuota...tietenkin, totta kai, herra alikersantti.”
”Sitähän minäkin. Ja sen verran tiedän kokemuksesta, että ilmainen kalja ei koskaan ole ilmainen.”
”Kuinka niin?”
”Te haluatte kysyä Vilkkupisteestä.”
”Niin...”
”Kysykää sitten älkääkä hieroko kullejanne yhteen pöydän alla.”
”Mikä oli Operaatio Vilkkupiste?”
”Kylmän sodan kriisi, jossa Neuvostoliitto ja NATO ottivat yhteen.”
”Eihän sellaista...”
”Kumpi tätä tarinaa kertoo? Vuonna 1985 neukkujoukot tekivät maahanlaskun Everonin saarelle...se oli muuten iso paikka, nykyajan taistelkentät ovat siihen verrattuna säälittäviä plänttejä. Olin siellä NATO-joukkojen mukana.”
”Jenkkiarmeijassa?”
”Jep. Täysiä untuvikkojahan me oltiin ja saatiin tauluun sen mukaisesti. Ryssä yllätti meidät housut kintussa. Jäin sitten yhdessä vaiheessa vangiksi ja ne yrittivät houkutella meikäläistä vaihtamaan puolta – se touhu ei jostain syystä kiinnostanut.”
”Ei varmasti.”
”Pääsin onneksi pakoon ja taistelin sitten vastarintaliikkeen riveissä...se olikin hurjaa vääntöä se, kun vastassa oli täysin ylivoimainen vihollinen. Harmi vain että koplamme johtaja oli totaalinen vajukki, joka ei tajunnut sissisodasta hevon helvettiä. Yritin varovasti sanoa, että vihollisvaunujen varastaminen pienellä saarella, ryssän totaalisen ilmaherruuden vallitessa, on puhdasta idiotismia. Sen takia kyllästyinkin ja yksinkertaisesti karkasin.”



”Mutta...nythän herra alikersantti on Suomen armeijassa?”
”Mjoo, päästyäni takaisin pidin vähän aikaa paussia ja harrastin muita juttuja, jääkiekkoa, ralliautoilua, valomiekkailua...noh, nythän tämä menee ihan sivuraiteille. Paria vuotta myöhemmin Vilkkupisteen suomalaisveteraaneista muodostettiin rauhanturvaosasto, joka lähetettiin Nogovan saarivaltioon. Sekin homma sitten karkasi oikein kunnolla käsistä ja kun viimein pääsin takaisin, Venäjän Federaatio hyökkäsi Suomeen.”
”Ryssät hyökkäsivät Suomeen? Milloin muka?”
”Vittuako se sinulle kuuluu, keltanokka? Siellä minä kuitenkin olin ja siinä vaiheessa homma alkoi tuntua helvetin mielekkäältä. Taisteltiin hyvin monenlaisissa tehtävissä. Väijytettiin saattueita, hyökättiin kaupunkeihin, tilattiin tykistökeskityksiä, etsittiin vihollisdokumentteja...sano vain joku sotilaallinen kusihomma, niin minä olen ollut siinä korviani myöten. Olen lentänyt helikopterilla, ajanut panssarivaunulla, ollut maihinnousussa...”
”Lentänyt helikopterilla? Jalkaväkikoulutuksella?”
”Se on kuule helpompaa kuin luuletkaan...tai no, tavallaan. Suomen armeijassa sain oman ryhmäni. Makkonen, Hongell, Helminen, Hakasaari, Hakala, Suvanto, Kaarlela, Pikkarainen...saatanan kovia luita kaikki! Meillä oli perkeleen hyvä yhteishenki ja osattiin kommunikoida taistelussa tehokkaasti. Tällä porukalla pystyttiin tekemään melkein mitä vain. Ja jos tarpeeksi mielekästä tappamista ei ollut tarjolla, suunnittelin tehtävät itse ja kävin heittämässä ne komppanianpäällikön pöydälle. Muutama tunti siitä ja olimme Pasin kyydissä matkalla kohti tuntematonta.”



”Millä kaikilla aseilla te ammuitte?”
”Kysy ennemmin, millä aseilla emme ampuneet. Kaikki kotimaiset mutkat tuli testatuksi Suomi-KP:stä Mustiin, puhumattakaan sitten ryssien tai jenkkien kamppeista...Taisteluvaunut, lekot, hekot, bempat, teeseiskakakkoset – kaikki on nähty ja kokeiltu.”
”Tuota...miltä se oikein tuntuu?”
”Hyvältä ja vielä paremmalta ilman kortonkia. Kannattaa kokeilla.”
”Tarkoitin sotimista.”
”Se on helvetin vaikeaa. Liikkuminen tulen alla on paljon kömpelömpää kuin te perkeleen pyörähtelypetterit kuvittelette, puhumattakaan ampumisesta pitkän matkan päähän. Osaatteko te ottaa ennakkoa?”
”Ennakkoa?”
”Ettepä tietenkään osaa. Ilman sitä taitoa teidät suolistetaan tosimiesten tappelussa saman tien... Kuten tänään päivällä sanoin, missään muualla taistelushokki ei ole iskenyt minua turpaan samalla tavalla kuin Vilkkupisteen ensimmäisinä tunteina. Ihme, että suostuin ylipäätään jatkamaan. Vaikka touhuun oppi myöhemmin paremmaksi ja paremmaksi, mikään ei koskaan vienyt sodan epäreilua luonnetta pois. Pitkä marssi ja vielä pidemmältä tuntunut soluttautuminen vihollisen selustaan saattoi katketa yhteen ainoaan luotiin...jaa, mutta nythän minä jaarittelen jo samoja juttuja.”
”Ei se mitään.”
”Mutta sen minä sanon, että kaikesta huolimatta meillä oli hauskaa. Me nauroimme paljon. Se oli ainoa keino pysyä järjissään. Ja vaikka...hm...en koskaan unohda kaikkia niitä...niitä ei-niin-mukavia juttuja, jotka jouduin käymään lävitse, en koskaan unohda hauskoja ja hyviä asioita. Sitä, kun kuskimme soitti tauotta Martti Servoa matkalla hyökkäykseen. Sitä, kun Hakala juoksi käsittämättömän pitkän matkan vihollistulen alla - me katseltiin sitä kukkulan laelta kauhu kurkussa – ja selvisi! Ja sitä perkeleen Hakasaaren ikuista länkytystä...riippumatta kuinka kusisessa paikassa oltiin, mies ehti aina tokaisemaan ”Enhän mie pysty ampummaan” ja alkoi sen jälkeen paahtaa lippaita tyhjäksi. Koskaan ei saatu selville, mistä se juttu edes lähti.”



”Miten ne...ei-niin-mukavat puolet.”
”Kuten jo aiemmin sanoin, sota on rumaa ja hankalaa touhua. Mutta vaikutti se myllääminen myös psyykeeseen. Vaikka oli jo omien linjojen takana ja piti koettaa levätä, se vihreänruskea maasto vain pyöri silmissä. Yhden emäntäehdokkaan onnistuin karkottamaan lopullisesti sillä, että hän herätti minut unestani pitkän taistelun jälkeen. Heräsin täysin sekavana ja kysyin, että millä helvetin ponilla minun pitää tässä mennä, kun se lukee tässä tehtävänannossakin?”
”Ponilla?”
”Se on kokonaan toinen juttu se. Ja tämäkin juttu alkaa olla lopussa. Kiitos kaljasta. Se ei silti tarkoita että runnuttaisin teitä huomenna yhtään vähempää.”
”Tuota, herra alikersantti?”
”Niin?”
”Miten me voisimme oppia tuon kaiken? Miten meistä tulisi kovempia sotilaita?”
”Ei teistä tule. Te olette tottuneet liian hyvälle. Te ette kestä katsoa kuolemaa suoraan sen suopeikonperseen värisiin kasvoihin. Toista Vilkkupistettä ei enää tule. Te olette myöhässä, ajat ovat muuttuneet. Ehkä niin on hyvä.”



***

Paitsi että ei helvetissä ole, ei hyvä eikä liian myöhäistä. Kaikkien aikojen yksiselitteisesti paras sotaa simuloiva FPS, Operation Flashpoint lisäosineen, löytyy nettihuutokaupoista ja alelaareista erittäin sopusuhtaiseen hintaan. Ostakaa se, sietäkää rumuus ja kömpelyys ja teillä on käsissänne peli, jossa on tekemistä vuosikymmeniksi. Vuoden 2000 demoversion asentamisen jälkeen elämässäni ei ole ollut ainuttakaan hetkeä, jolloin OFP ei olisi ollut asennettuna PC:ni kovalevylle.

os haluatte parantaa peliä entisestään, ladatkaa siihen Suomen puolustusvoimat sisältävä Finnish Defence Forces Mod -paketti ja nauttikaa aitosuomalaisesta nurmiporaamisesta autenttisine puheäänine kaikkineen. Mikäli haluatte huvista kaiken mahdollisen irti, kasatkaa viikonlopuksi kaveriporukan puuceet (melkein mitkä tahansa koneet käyvät, koska näin vanha peli ei juuri prossua rääkkää) saman katon alle ja aloittakaa yksi eeppisimmistä moninpelikokemuksista koskaan.

Minulle Flashpoint-lanit ovat muistettavimpia nuoruusiän tapahtumista eikä tätä arvostelua olisi koskaan syntynyt ilman legendaarista peliporukkaamme. Olkoon tämä teksti paitsi kiitos teille, myös harras toive siitä, että pistämme vielä kerran tiimin kasaan ja venakkoa lakoon.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Operation Flashpoint on syvin, laajin ja immersiivisin pelikokemus nykysodasta – yksiselitteisesti parhaita koskaan julkaistuja pelejä, ikiklassikko. Totta, se on armottoman vaikea, helvetin ruma ja kömpelösti liikkuva, mikä ainoastaan erottelee jyvät akanoista - kuten kunnon sotapelin kuuluukin.