Medal of Honor: Airborne

Ilmasynnytys Normandian yllä, osa 802

Medal of Honor: Airborne

Tsau! Mites teidän joulu meni?

Meikäläisellä vallan mukavasti, tosin ainoa paketeista ilmestynyt virtuaaliviihdyke oli Pleikka kakkosen Lego Batman - toisaalta tässä tapauksessa uskon määrän korvaavan laadun. Muutoin aatto meni perinteisissä merkeissä, sukulaisten puheluita hylätessä, hevosista haaveillessa ja lasinsiruja nieleskellessä. Kuten varmaan olette hoksanneet, lupaamani videoarvosteluylläripylläri ei ehtinyt valmiiksi jouluun mennessä. Projekti muhii pinnan alla kuin Arto Länsmanin homoseksuaalisuus - älkää huoliko, kyllä se sieltä ilmestyy, ihan olosuhteiden pakosta.

Pelikokoelmani on karttunut viime kuukausina mukavasti. N64-hyllykkö komistui spörttikaksikolla Nagano Winter Olympics 98 ja 1080 Snowboarding, Sega Saturnille läväytin Virtua Cop 2:n (vaan mistä valopistoolit, ihmettelee lapsonen kylmän maan) ja SNES:lle on tulollansa Mario Paint. Tuoreemmille koneille sain kassillisen kivaa Pasi-sedältä, pukin säkistä löytyivät mm. Metal Gear Solidit 1-2 ja paljon päristelypelejä. PS2:lla olen tahkonnut God of Waria, Xboxilla KOTORia ja 360:lla Bad Company 2 Vietnamia (arvostelu tulossa hyvin, hyvin pian) sekä Forza Motorsport kakkosta. Pelaamista siis piisaa ja Nimmarin pelivuodesta 2011 on tulossa diversiteetiltään ennenäkemätön. Pelaamattomia nimikkeitä on hyllyssä edelleen useita kymmeniä, joten toivomuksia saa ja pitää esittää. Ja niin, sain gamerscoren viimein nostetuksi kymppitonniin saakka. Hip-hip-säälittävä-luuseri-hurraa!



Ja niin, karttuihan konsolikokoelmani myös tuoreimman sukupolven suosituimmalla äpärälapsella, Nintendo Wiillä. Lyhyesti voisin kuvailla kokemuksiani seuraavasti: pelit ovat nettihuutokaupoissa helvetin kalliita, suurin osa konsolin tarjonnasta loukkaa lobotomiapotilaiden keskivertoälykkyyttä, grafiikka näyttää perseeltä, Wiimoten pitely kädessä poikittain on paskinta ergonomiaa sitten Gamecuben ohjaimen...tai...Nintendo 64:n ohjaimen (mikä helvetti tässäkin asiassa on niin vaikeaa tällä yhdellä tietyllä firmalla) ja etäisesti toimivankin oloiset kontrollit on pitänyt vetää vituiksi sillä pakollisella vatkaamisella ja vispaamisella. Muina uutisina mainittakoon että taivas on tavallisimmin sininen, karhu on nisäkäs ja Kepu pettää aina. Odottakaa siis tulenkatkuisia Wii-arvosteluita tulevaisuudessa - tosin Wii Music oli sellainen elämys, että tämän kriitikon ura oli loppua siihen. En ole koskaan aiemmin pelannut peliä, joka sai minut lähes voimaan pahoin vitutuksesta.

No niin, koska en voi enää täyttää sivua loputtomalla metajaarittelulla, täytynee minun puhua itse pelistä. Tuota...nuin. Niin. Medal of Honor: Airborne on...ihan jees. Eikö riitä? Perkele, puhutaan siitä sitten. Selvin päin en sitä tee.



Medal of Honorissa osallistutaan toiseen maailmansotaan (ensimmäinen jalluhuikka) amerikkalaisena (toinen jalluhuikka) laskuvarjojääkärinä (kolmas jalluhuikka) Sisilian, Normandian (neljäs huikka), Hollannin (viides) ja Saksan taisteluissa skriptatuissa FPS-myllyissä (olipa se pieni pullo). Mukana häärii pieni porukka tekoälyn ohjaamia ryhmätovereita, tehtävissä tuhotaan vihollisen kalustoa sekä pesäkkeitä ja germaanisia kanttipäitä kuritetaan M1 Garandilla, BAR:lla ja MP-40:lla. Lähtötilanteesta voidaan siis päätellä, että ideointiosasto on rahastanut shekkinsä yhden krapulaisen aamupalaverin jälkeen.

Airbornen hypetys koostui pelaajan vapaasta mahdollisuudesta hypätä mihin tahansa kohtaan kentässä. Teoriassa päheä idea toimii kunnolla vain helpoimmilla vaikeusasteilla - vähänkään tiukemmilla säädöillä krauttien selustaan tehty soolohyppy päättyy pelaajan teurastamiseen kolmessa sekunnissa, joten tosisoturi joutuu tyytymään 2-3 etukäteen turvalliseksi tiedettyyn pudotuspisteeseen. Tehtävätavoitteet saa sentään suorittaa vapaassa järjestyksessä, mikä vähentää putkimaisuuden tuntua hieman. Viholliset spawnaawat CODeista tutulla tavalla samoihin tuliasemiin jatkuvalla syötöllä, mutta Velvollisuuskutsuista poiketen joskus pelaajalle riittää tulituen rooli omien joukkuetovereiden rynniessä pesäkkeet nurin. Aseiden päivittäminen tappojen perusteella on sekin Infinity Wardin peruja ja toimii myös soolomätössä yllättävän hyvin. Ylivoimaisesti paras juttu Airbornessa on pelaajan mahdollisuus säätää itseään tattia räpläämällä parempaan asentoon tuliaseman takana ja kurkistaa kulman hienovaraisesti - homma menee selkäytimeen näppärästi ja saa CODien jäykän koko kropan esillepuskemisen tuntumaan kivikautiselta keksinnöltä. Mutta vaikka nämä asiat toimivatkin, mitään omaperäistä niistä on mahdotonta löytää - jopa innovatiiviselta tuntuvan suojautumissysteemin esiaste nähtiin alkuperäisessä Vietcongissa.



Yllättäen se, mistä Medal of Honor: Airbornea on eniten kritisoitu, on juttu, joka miellyttää minua kaikkein eniten. COD-sarjasta poiketen MOH:A on selkeän pelimäinen eikä yritäkään lavastaa kovin tarkasti toista maailmansotaa leffamaisissa puitteissa (eli ruudunheiluminen, välinäytöksissä jaarittelu, yliskriptaaminen ja jatkuva huutaminen ovat miellyttävällä tavalla minimissä). Jokainen kenttä alkaa suoraan C-47:sta ja kaikki välivideot loistavat poissaolollaan. Aseiden päivitys paremmaksi ja lisäosien saaminen kouraan heti kentällä antavat välittömän palkitsemisreaktion, joka tekee rivinatsien niittaamisestakin tavallista mielekkäämpää touhua. Jokainen kenttä on edellistä vaikeampi, mikä pistää tunnelman aidosti piinaavaksi - joka kerta pelaajalta vaaditaan enemmän taitoa, ei vain härkäpäisempää rynnimistä 200 spetznatsin ristitulessa. (Kylläpä lämmittää mukavasti tämä viina. Vielä kolmannen putelin tinttaan ja sitten se on siinä).

Pelikriitikot kautta maailman rysäyttivät kollektiiviset itkupaskat housuun hoksatessaan, että Medal of Honor: Airborne ei ole realistinen, koska siinä on kaasunaamarit päässä Panzerschrekeillä ja MG-42:lla roiskivia supernatseja, jotka vaativat muutaman lippaallisen pateja suostuakseen kuittaamaan puuristin. Ai niin, minä vallan unohdin, jotta saksalaisten panssarihyökkäyksen torjuminen Kurskissa T-34:lla tai St. Lo:n valtaaminen viiden laskuvarjojäksterin porukalla on todenmukainen kuvaus siitä, miten toinen maailmansota OIKEASTI meni. Minä pidin supernatseista kuin raitapaita sahajauhopuurosta, sillä ne toivat peliin kiperää haastetta ja oikeaa, kurkussa tuntuvaa pelkoa. On aivan eri luokan fiilis ottaa pahasti alivoimaisena hengiltä luodeilla herkutteleva yli-ihminen kuin naputella QTE-namiskoja oikeassa rytmissä tai juosta juuri oikeaa reittiä skriptiputkessa. Tuli pitkästä aikaa sellainen fiilis että perkeles, MINÄ tein tämän eikä kukaan muu.



Audiovisuaalisesti peli toimii peruspätevästi, kontrollit ovat napakat, vihollisen tekoäly riittävän hyvää ja kentät...noh, niistä perinteisistä paskanruskeista tehdashalleista ja rauniokylistä niitä peliteknisesti kaikkein toimivimpia. Pituutta ei ole liikaa ja viimeisen kentän eeppinen linnoitustorin keskellä savuavaa Berliiniä on yksi muistettavimmista räiskintäpelikentistä aikoihin.

Tämän kaiken kehuskelun päälle minun on pakko todeta, että niin paljon kuin Airbornen pelaamisesta pidinkin, se on harvinaisen yhdentekevä peliteos. Sen originaaliusaste on täysin nollassa, minkäänlaisia tuntemuksia ei herää pelielämyksen aikana, minkäänlaisesta immersiosta on turha puhua ja oikeastaan koko peli tulee heitetyksi läpi parissa illassa autopilotti päällä. Onkin täysin näkökulmasta riippuvainen asia, kokeeko Medal of Honorin miellyttävänä, burgerimaisena perusviihteenä isompien pelieeposten välissä vai taas yhtenä WW2-laskuvarjojäksterit-Normandia-skriptitappelu-pakkopullana, jollaisia mahtuu kolmetoista likaiseen tusinaan.



Itse kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kyllä tätä mielummin jauhaa kuin Call of Duty: World at Waria, mutta jotain arvostuksestani Airbornen suhteen kertokoon se, että tämä on niitä harvoja tekstejä joita olen kirjoittanut kännissä ja suoraan Blogspotin kirjoitussoftaan, oikolukematta tekstiäni kertaakaan ennen julkaisua.

(PS. Kiitokset Teemulle pelin lainasta!)

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Alekorista poimittuna Medal of Honor: Airborne tarjoaa muutaman tunnin ammattitaidolla tehtyä WW2-peruspullaviihdettä, joka ei heilauta tunnesensoreita suuntaan tai toiseen, mutta viihdyttää juuri kestonsa ajan. Tällaisia pelejä varten lanseerattiin termi "burgeripeli".

BF1943

NAPSI JAPSIT (OHO, CAPSI)

Battlefield 1943 (XBLA)

Olen nähnyt valon, pelimaailman tulevaisuuden – muutaman vuoden myöhässä, mutta kuten sananlasku sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vallankumous on hehkuvan kaunis, niin tajunnanräjäyttävä etten ole edes katkera siitä, että se tulee lopulta muuttamaan oman keräilyharrastukseni peruuttamattomasti – ja lopulta tuhoamaan sen sellaisena kuin sen nyt tunnen, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi.

Paitsi että tykkään hamstereista paljon (todella, todella paljon), olen itse ihmishamsteri. Tällä hetkellä pieni asuntoni on niin tukkoon ahdettu pelikonsoleita ja pelikoteloita, että jouduin viemään kaikessa hiljaisuudessa kaatopaikalle täytetyn, anaaliputkella varustetun Erkki-hirven. Hyllyssä möllöttää tällä hetkellä yhdeksän erilaista konsolia ja lukuisia pelejä, joiden käynnistämisestä vasta haaveilen. Keräilykohteet eivät lopu koskaan: kateudesta kankeana tuijotan James Rolfen ekstraklippiä, jossa mies esittelee loputtomasti nimikkeitä sisältävän kokoelmansa. Tiedän, etten ikinä ehdi pelata jokaista peliä jonka kerään, mutta silti iloitsen joka kerta kuin wowittaja ydintalven koittaessa, kun postiluukusta kolahtaa uusi muovinpala. Vaikka kokoelmastani löytyy jo mukavia kuriositeetteja, kuten Sega Saturn, en malta odottaa sitä hetkeä kun putki-Phillun alla kököttävät Dreamcast, Neo Geo ja Jaguar.

Kuitenkin, sanotaan 20 vuoden kuluttua, minulla ei ole enää mitä keräillä – fyysisesti (poislukien vanhat pelit, jotka eivät tietenkään katoa minnekään). Kehitys tulee tappamaan fyysiset pelilevyt ja tuon vallankumouksen puhdasverisimmät (hakaristilipun)kantajat tottelevat nimiä Playstation Store, Wii Shop Channel ja Xbox Live Arcade. Väitän täysin tosissani, että vuonna 2030 hyllyyn ei ilmesty enää uusia koteloita, vaan kaikki pelit ladataan pelikonsoleiden kovalevyille. Tilanne ei ole täysin ongelmaton – miten menetellään silloin, kun kovalevy lasahtaa ja urakalla kerätty pelikirjasto katoaa? Tulevaisuuden salamannopea nettiyhteys korjannee tämänkin: jossain vaiheessa pelejä ei tarvitse enää ladata kovolle, vaan ne striimataan suoraan valokuitua pitkin pelaajan ruudulle. Pelitili pitää kirjaa ostetuista peleistä, jolloin pelaajalle tarjotaan mahdollisuus kerätä satojen nimikkeiden pelikirjasto ilman yhtään fyysistä pelilevyä (markkinavoimat tietenkin myyvät mielellään samat pelit uudelleen jokaiselle konsolisukupolvelle, mutta tämä onkin utopistista visiointia).

En keksi tälle kehitykselle kuin yhden haittapuolen, ja se on puhtaan materialistinen. Ihmishamsteri ei ainakaan vielä tyydy virtuaaliseen omaisuuteen, vaan peliharrastuksen syvyys mitataan hyllymetreissä. Tämä argumentti ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua, koska tähän päivään mennessä julkaistuissa peleissä ja konsoleissa riittää kerättävää useamman eliniän (ja pankkitilin) ajaksi. Edut puolestaan ovat kiistattomat, vaikka jätettäisiin huomiotta akuliinojen huoli orvot delfiininpoikaset tukehduttavasta muoviroinasta. Latauspelien tuotantokustannukset voivat olla hyvin pieniä verrattuna isojen pelien hintaan, koska fyysiseen jakeluun tai markkinointiin ei tarvitse tuhlata pennin jeniä. Tämä mahdollistaa huikean varianssin ideapuolella ja pienten indiejulkaisijoiden menestymisen. Lisäksi isot pelitalot voivat kokeilla rohkeampia ideoita, kun vanhat pelit voi heittää latauspalveluun takomaan lisärahaa. Pelien elinikä pitenee ratkaisevasti ja vanhat klassikot pysyvät hengissä. Tämä on ehdottomasti kestävän pelikehityksen paras puoli: pelaajille annetaan mahdollisuus kokemuksiin, joista ajan luultiin jo ajaneen ohi. Siksi Battlefield 1943 oli minulle niin ravisteleva herätys.

Minä nimittäin rakastin alkuperäistä Battlefield 1942:sta. Eri aselajit laajaan mittakaavaan yhdistänyt vauhdikas arcadesota oli yksi parhaista moninpeleistä, joihin olin hikiset sormeni upottanut. Harmi, etten päässyt edes sigmasuoleen saakka, koska en käytännössä koskaan saaunt pelata BF:ia. Laniporukallemme pelialueet olivat liian suuria ja Pohjanmaalla elettiin vielä 56K-modeemin valtakauden loppuaikoja. Niinpä bongatessani XBLA:sta pelin uudisversion, kävin vetämässä neljää naapuriani voimallisesti turpaan pelkästä riemuntunteesta.

Battlefieldin pelimekaniikka on simppeli: kentällä on viisi lippua, joiden hallinnasta kaksi joukkuetta taistelee jalkaväellä, panssareilla ja lentokoneilla. Mitä useampaa lippua pitää hallussaan, sitä enemmän vihollisjoukkuetta kulutetaan. Systeemi muistuttaa yksinkertaisuudestaan huolimatta miellyttävästi oikeaa sodankäyntiä: peli on mahdollista voittaa pitämällä tiukalla siilipuolustuksella kolmea lippua ja yksinkertaisesti antamalla vastustajan takoa päätään seinään, kunnes nenäluu rusahtaa aivokudoksen läpi. Pelaajien taitotaso vaikuttaa hurjasti taistelun intensiteettiin – kun tosimiehet hyppäävät kehiin, visvaa ja tulikiveä lentää ilmassa kuin siemennestettä esiteinin housuihin Anna Abreun keikalla. Koska itse pelimekaniikka on yksinkertainen, pelaajat voivat keskittyä speksien ulkoaopettelun sijaan taktisiin ratkaisuihin. Onnistunut salamasota saaren lävitse johtaa tilanteeseen, jossa vihollisen vastahyökkäys lentotukialukselta päättyy kerta toisensa jälkeen maihinnousualusten pilluiksipärähtelyyn pitkästi ennen rantaviivaa. Ja voi sitä voitonmahlan makeaa roiskahtelua, kun viime hetkellä onnistuu uskaliaalla yllätysrynnäköllä valtaamaan vihollisen ratkaisevan lipun ja kääntämään taistelun voitolliseksi.

Pelimekaniikan helppotajuisuus ja suuret kentät mahdollistavat kenties dynaamisimman nettitaistelun, johon olen koskaan törmännyt. Vaikka meininki on silkkaa arcadea (keskivertosotilas syö Garandin luoteja samalla tahdilla kuin dieettibreikkiä pitävä goottivalas ahmii HYVIN TUMMAA suklaata), menestyksen avain on sotilaallisessa ajattelussa. Etenemisreitit valitaan peitteisistä metsistä aukeilla kirmailun sijaan ja joskus ylivoimaisesti paras vaihtoehto on jumahtaa tiukasti hiekkasäkkipinon taakse tykittämään lipas toisensa jälkeen kohti rynnivää vihollista. Yksi sotilas voi oikein sijoittuneena pysäyttää vihollisen hyökkäyksen, mutta toisaalta hyvin toimivaa ryhmää vastaan sooloilija on täysin avuton. Tankit herättävät juuri oikean määrän kauhua, mutta vastaavasti ovat alttiita tehokkaasti toimivan jalkaväen lähitorjunnalle. Lentopojat ovat juuri niin vihattuja kuin pitääkin, sillä korkeuksista niskaan lyijyä ja pommeja sylkevät elitistikusipäät ovat maan ikeessä raahustaville nurmiporille täysin ylivoimainen vastus.

Battlefield 1943 on harvinaisen onnistunut konsepti: se on samanaikaisesti hyvin, hyvin hauska ja hyvin, hyvin tehokkaasti sotatunnelmaa lavastava ankara nettikonflikti. Tunnelmat heittelevät laidasta laitaan: räjäytettyäni vihollisvaunun kiväärikranaatilla ja teilattuani kolme vinosilmää tarkkaan haukahtelevalla Garandilla, tunsin lippua varmistaessani lähes dickwintermaista sankaruutta. Hetkeä myöhemmin räkätin kaappi auki sivustasisseilyni katkettua puiden takaa kaahanneen jeepin konepellille. Onnistunut sotatunnelma viimeistellään Bad Companyista tutulla Frostbite-pelimoottorilla: miten järjettömän paljon tunnelmalisää tuokaan se, että mattopommituksen jälkeen uljaasta tukikohdasta on jäljellä vain savuavia raunoita. Pelin tunnariin ei vain väsy ja iloinen karkkigrafiikka on pirintäyteinen peräruiske jo miljoonasti manaamani urbaaniharmauden keskellä.

Jos jostain pitää rutista, niin sisällön vähyydestä. Hahmoluokkien karsimisen kolmeen ja esimerkiksi ryömimisen puutteen vielä hyväksyn virtaviivaistamisena, mutta vain neljän kartan tarjoaminen (tosiasiassa kolmen, koska itselleni ainakaan Coral Island ei ole vielä kertaakaan tullut servereillä vastaan) ja keskittyminen pelkkiin Tyynenmeren taisteluihin on pukamainen ratkaisu. Vaikka 24 pelaajaan myllyt ovatkin edistystä verrattuna MW2:n tusinatappeluihin, voi vain kuvitella sitä, millaisiin sfääreihin räime karkaisi 32 tai 64 pelaajan matseissa (ja ihmetellä sitä, miten tämä oli mahdollista vuoden 2004 tekniikalla muttei vuoden 2010). Mutta toisaalta, kun pelissä on 12 euron hintalappu, ei sovi vaatia liikoja. Ja koska BF1943 rikkoi latauspelien ensimmäisen viikon myyntiennätykset, ainoastaan Electronic Artsin muuttuminen pelifirmasta skientologiakirkon sivuhaaraksi voisi estää saksalaiskenttien ilmestymisen lisälatauksina. Mahdollisuudet Kurskissa taistelemiseen ovat siis noin 50-50.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Hinta-laatusuhteeltaan paras nettisota, joka yhdistää häkellyttävän hienolla tavalla sodankäynnin tunnelman, arcadehenkisen hauskuuden ja dynaamisen taistelun.

Gearbox is going to make you their BIAtch

Brothers in Arms: Road to Hill 30 (XBox)

Vuonna 1998 luulimme kaikki, että Pelastakaa Sotamies Ryan –elokuvaa eeppisempää, brutaalimpaa ja visuaalisempaa sotatarinaa ei voi tehdä. Kun Taistelutoverit läsähti ruutuun muutamaa vuotta myöhemmin, tajusimme Ryanin olevan tyypillisen spielbergmäinen saturaina, jossa sodankäynnin realiteetit häivytettiin aivoista tähtilipun hulmutuksella ja housuunkusevan eläkeläisen vetistelyllä.

Voisin haukkua Ryania tuntikausia. Miksi ryhmän vahvuinen jenkkipartio hyökkää MG-42-pesäkettä vastaan EDESTÄ? Miksi kaikki eteneminen vihollisen SELUSTASSA tapahtuu pitkin peltoaukeita? Ja miksi VITUSSA Uphamilla on oikeus ampua aiemmin vapautettu saksalaisvanki siksi, että tämä on liittynyt takaisin taisteluosastoon? Luuliko herra kynäniekka, että Fritz on hengissä säilymisestään niin onnellinen, että hän hautaa uniformunsa maahan ja elelee alastomana luonnonlapsena loppuelämänsä Villers-Bocagen pensasaidoissa? Ryanin olemassaololle on kaksi tarkoitusta – nostaa Stevenin rahasäiliön pintaa muutamalla kymmenellä sentillä ja pyyhkiä hyveellisellä sotatarinalla amerikkalaisten mielestä se fakta, että nykyisin Yhdysvaltain sodankäynti tarkoittaa risteilyohjusten roiskimista kepeillä aseistautuneiden kehitysmaalaisten niskaan.

Band of Brothersissa kaikki toimi (toisin kuin sisarsarjassaan Pacificissa, joka on käsittämättömän hajanainen ja velttokullinen esitys). Hektiset taistelukohtaukset, loistava tarinankerronta, aidot henkilöhahmot, sodan julmuuksien tasapuolinen käsittely ja ylitsevuotavan patriotismin välttely tekevät siitä PARHAAN ELOKUVALLISEN SOTAKERTOMUKSEN KOSKAAN. Me ehdimme kasvaa kiinni E-komppaniaan kymmenen jakson aikana, emme tuskastua kahdeksanpäisen stereotyyppilauman kunniakävelyyn peltoaukeilla. Joka kerta kun Points-jakso lähestyy loppuaan, tunnen samoin kuin Wintersin porukka – kohta jengi hajoaa emmekä enää näe toisiamme (tämä ei ole homoa, koska armeijassa ei ole homoseksuaalisuutta vaan ainoastaan tiukkaa ryhmähenkeä).

Arvannette, mihin tämä johtaa: Call of Duty-sarjan WW2-pelit ovat pelien Pelastakaa Sotamies Ryan (ja Pearl Harbor). Ne uhraavat kaikki sodankäynnin todelliset seuraukset viihteen alttarille, yrittämättä kertaakaan pohtia koko teurastuksen järjettömyyttä muuten kuin päälle liimatuissa draamakohtauksissa (jotka toimivat tasan yhtä hyvin kuin elävien vauvojen tupsahtaminen yhtäkkisesti huvipuiston ampumaradan maaleiksi). Ne ovat täynnä toinen toistaan järjettömämpiä taistelutilanteita, joissa määrällisesti alivoimainen (jenkki)sotilasryhmä kylmentää hengästymättä kymmeniä ja kymmeniä saksalaisia. Ja ne korostavat amerikkalaisten järkähtämätöntä velvollisuudentuntoa sellaiseen maksimiin, että Lännen Herrakansan Ylivoima tuntuu väistämättömältä luonnonlailta, ei sotateollisuudesta järjettömät voitot käärivien sikariherrojen masinoimalta valtioterrorismilta. Siksi BOBimaista elämystä Normandiaan sijoittuvista COD:eista hakeva pettyy kuin suklaapatukkakääreestä paskapökäleen löytänyt painonvartija.

Ratkaisun ongelmaan tarjoaa Gearboxin Brothers in Arms –sarja. Tarkoitukseni oli läväyttää arvosteluun molemmat Normandiaan sijoittuvat BIA:t, mutta koska Earned in Bloodin PS2-version koodi on naputeltu jäykistyneen peniksen tersuun teipatulla tekokädellä, alikessu Hartsockin sotaseikkailut käsitellään myöhemmin päästessäni käsiksi Xbox- tai PC-versioon.

COD-sarjan tyyli on noukkia kännisimmät teinit festariyleisöstä esittämällä pelkästään sotahistorian eeppisimpiä taisteluita ja Hollywood-taistelufantasioiden avainkohtauksien hiilikopioita. Brothers in Arms: Road to Hill 30 varastaa tyylinsä BOB:sta nimeä, musiikkeja, fontteja ja värimaailmaa myöten, mutta siihen apinointi päättyy. BIA:n itsenäinen ja minimalistinen tarina kertoo yhden sotilasryhmän taisteluista Operaatio Valtaherran alkuhetkinä.

Autenttisuus on varmistettu sota-arkistoja penkomalla ja aitoja lokaatioita valokuvaamalla. Yllätetyn krauttiporukan teloittaminen ruokapöydän ääreen on jo itsessään muistettava hetki, mutta tilanteen tunnelataus ottaa huiman piikin kun tietää saman tapahtuneen todellisuudessa. Protagonisti Bakerin reitti noudattelee pitkälti samoja polkuja, joita pitkin laskuvarjojääkärit raivasivat tietään kohti Carentania – ainoastaan taisteluiden mittakaavaa on pienennetty. Mainiot bonukset esittävät havainnollisesti, kuinka peli pullistelee tosielämän yksityiskohtia, ympäristöjä ja taistelutilanteita.

Huolellisen pohjatyön takia BIA tuntuu aidommalta kamalta kuin San Pedron vankilassa valmistettu kokaiini. Normandia on sateisen ankea, vaikeakulkuinen ympäristö, johon untuvikot amerikkalaiset heitetään tappamaan ja kuolemaan, tietämättä itsekään tarkkaan miksi. Sota ei ole voitosta voittoon ryntäilyä vaan hidasta, sekavaa ja epätoivoista vääntämistä muutamasta peltotilkusta ja maatilarakennuksesta kerrallaan. BIA:ssa ei pelasteta panttivankeja, pureta räjähteitä tai hiippailla vihollislinjojen takana. Siinä tehdään sotilaan arkista ja irrationaalista työtä. Pelkästään se, että pelin kampanja sijoittuu kahdeksan päivän aikajanalle, pistää pelaajan tajuamaan, kuinka helvetin järjetöntä päivästä toiseen toistuva tappaminen on. BIA yrittää myös käsitellä (sanon yrittää, koska henkilöhahmot ovat ohuempia kuin kokoomuspoliitikon moraali eivätkä näin synnytä kovin vahvaa tunnesidettä) sodan vaikutusta ihmisen psyykeeseen. Bakerin synkät monologit, Stuka-iskun jälkeen irvokkaana repalesäkkinä tieltä löytyvä joukkuetoveri ja vihollistankin kimppuun pistoolilla käyvä kilahtanut radisti eivät järkytä, mutta tuovat silti touhuun tarpeellista totisuutta ja syvyyttä.

Taisteluissa on järkeä, immersiota ja dynamiikkaa – ja tämä on se syy, miksi BIA:n yksitoikkoinen pelimekaniikka jaksaa viehättää. Pelaaja komentaa kahta ryhmää, joista toinen on tarkoitettu tulitukeen ja toinen hyökkäämiseen. Käytännössä jokainen taistelu menee samalla kaavalla: havaitaan vihollinen, suppressoidaan se kivääritulella, koukataan sivustaan ja rei’itetään saksalaiset. Kaavaa varioidaan riittävästi kk-pesäkkeillä, vihollisvaunuilla ja kranaatinheittimillä. Taistelu tuntuu lautapelimäisyydestään huolimatta merkittävästi aidommalta kuin keskiverto raideroiskinta.

Omat ryhmäläiset ovat yllättävän fiksua sakkia, jotka suojautuvat, tappavat ja liikkuvat tehokkaasti. Ilman tovereita ei yksinkertaisesti pärjää: saksalaiset suolaavat sooloilijan sekunneissa. Joskus on miehiä on pakko uhrata: koko aukeaa hallitsevan kk-pesäkkeen harhauttamiseksi jouduin juoksuttamaan suojattomat sotilaani teuraaksi, jotta pääsin itse koukkaamaan toiselta sivulta kylkeen kiinni. Hetki laittoi aidosti miettimään, millaiseen paineeseen ryhmänjohtaja tositilanteessa joutuu.

Panssarivaunujen komentelu on hillitöntä: kahden helvetinkoneen komentaminen pahaa-aavistamattomien SS-miesten kylkeen on suorastaan kiihottavan nautinnollista. Peli on täynnä mainioita, immersiota syventäviä yksityiskohtia. Siinä missä COD:n MG42 on vaihtoehto vyöhykehieronnalle, BIA:ssa konekiväärien John Holmes tappaa kertalaakista. Kun vastaan vyöryy äkkiarvaamatta Panzer III, ensimmäinen reaktio on juosta pitko lahkeeessa karkuun karkuun miehekkään kranaatinvirittelyn sijaan. Vastuksen koveneminen loppua kohti on toteutettu helvetin hyvin: alun Osttruppen-joukot kuukahtavat puhaltamalla, mutta myöhemmät STG44:lla varustetut SS-panssarikrenatöörit saisivat Chuck Norrisinkin nieleskelemään kyyneliä.

Nettiarvosteluissa BIA on saanut yllättävän keskinkertaiset arviot johtuen kehnosta grafiikasta, tiukasta putkimaisuudesta, vihollisten passiivisuudesta ja ampumisen vaikeudesta. Kyllä, kromilla ei juhlita, mutta karkkiefekteillä herkuttelun sijaan BIA keskittyy autenttiseen ulkonäköön – ja tekee sen hyvin. Kyllä, kentät ovat pääsääntöisesti tiukempia kuin kymmenvuotiaan kääpiötytön vagina, mutta tämä on helppo antaa anteeksi historiallisen tarkkuuden nimissä. Kyllä, saksalaiset eivät juuri vastahyökkäyksiin sprinttaile, mutta ainakin ne havainnoivat ympäristöään järkevästi ja reagoivat suojatuleen aidosti . Ja kyllä, vihollisten ampuminen suoraan edestä on helppoa kuin liikennemerkin tunkeminen perseeseen, mutta suoraviivaisen tappamisen ollessa vaikeaa, pelaaja on pakotettu taktisiin ratkaisuihin.

Yksi asia, joka BIA:ssa oikeasti vaivaa, on liian pieni mittakaava ja välillä varsin olematon tunnelma. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä epärealistisemmalta toiminta tuntuu. Ukrainalaista nostoväkeä kuhisevan ranskalaismaatilan puhdistaminen Stuartilla ja kivääriryhmällä menee vielä niukin naukin, mutta Carentaniin kohdistuvan vastahyökkäyksen torjuminen muutamalla sotilaalla, kiikarikiväärillä ja Bazookalla on silkkaa akuankkailua. Isommat taistelukentät tuntuvat autioilta, kun ruudulla näkyy vain kymmenkunta sotilasta kerrallaan ja mistään muualta ei kuulu edes yhtä kiväärinlaukausta. Viimeisen tehtävän helvetillinen puolustustaistelu tuntuu lähinnä b-miesten räkäpääammunnalta, kun vihollisia on vain kourallinen ja omia joukkoja puolet vähemmän.

Mutta yhtä kaikki, dokumentaarisuutta ja autenttisuutta huokuva Brothers in Arms: Road to Hill 30 on ajattelevan ihmisen räiskintä ja toiseen maailmansotaan sijoittuvien FPS:ien kirkkainta kärkeä. Pelin lohduton tyyli pitää loppuun saakka. Viimeisen taistelun jälkeen pelaajaa ei lellitä kauniilla kuvastolla tai kevennyksellä. Täyttymyksen tunteen, mitalienjaon ja voitonhuuman sijaan Bakerin partio lähtee kranaattikeskityksessä etenemään kohti seuraavaa taistelua.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Brothers in Arms: Road to Hill 30 on kaikilta osa-alueiltaan realistisin toisen maailmansodan räiskintä, joka ottaa aihepiirinsä vakavasti. Vioistaan huolimatta BIA on paras Band of Brothersin peliversio, joka päästää pelaajaan ahdistavan lähelle laskuvarjojääkärin arkea vuonna 1944.