Medal of Honor: Airborne

Ilmasynnytys Normandian yllä, osa 802

Medal of Honor: Airborne

Tsau! Mites teidän joulu meni?

Meikäläisellä vallan mukavasti, tosin ainoa paketeista ilmestynyt virtuaaliviihdyke oli Pleikka kakkosen Lego Batman - toisaalta tässä tapauksessa uskon määrän korvaavan laadun. Muutoin aatto meni perinteisissä merkeissä, sukulaisten puheluita hylätessä, hevosista haaveillessa ja lasinsiruja nieleskellessä. Kuten varmaan olette hoksanneet, lupaamani videoarvosteluylläripylläri ei ehtinyt valmiiksi jouluun mennessä. Projekti muhii pinnan alla kuin Arto Länsmanin homoseksuaalisuus - älkää huoliko, kyllä se sieltä ilmestyy, ihan olosuhteiden pakosta.

Pelikokoelmani on karttunut viime kuukausina mukavasti. N64-hyllykkö komistui spörttikaksikolla Nagano Winter Olympics 98 ja 1080 Snowboarding, Sega Saturnille läväytin Virtua Cop 2:n (vaan mistä valopistoolit, ihmettelee lapsonen kylmän maan) ja SNES:lle on tulollansa Mario Paint. Tuoreemmille koneille sain kassillisen kivaa Pasi-sedältä, pukin säkistä löytyivät mm. Metal Gear Solidit 1-2 ja paljon päristelypelejä. PS2:lla olen tahkonnut God of Waria, Xboxilla KOTORia ja 360:lla Bad Company 2 Vietnamia (arvostelu tulossa hyvin, hyvin pian) sekä Forza Motorsport kakkosta. Pelaamista siis piisaa ja Nimmarin pelivuodesta 2011 on tulossa diversiteetiltään ennenäkemätön. Pelaamattomia nimikkeitä on hyllyssä edelleen useita kymmeniä, joten toivomuksia saa ja pitää esittää. Ja niin, sain gamerscoren viimein nostetuksi kymppitonniin saakka. Hip-hip-säälittävä-luuseri-hurraa!



Ja niin, karttuihan konsolikokoelmani myös tuoreimman sukupolven suosituimmalla äpärälapsella, Nintendo Wiillä. Lyhyesti voisin kuvailla kokemuksiani seuraavasti: pelit ovat nettihuutokaupoissa helvetin kalliita, suurin osa konsolin tarjonnasta loukkaa lobotomiapotilaiden keskivertoälykkyyttä, grafiikka näyttää perseeltä, Wiimoten pitely kädessä poikittain on paskinta ergonomiaa sitten Gamecuben ohjaimen...tai...Nintendo 64:n ohjaimen (mikä helvetti tässäkin asiassa on niin vaikeaa tällä yhdellä tietyllä firmalla) ja etäisesti toimivankin oloiset kontrollit on pitänyt vetää vituiksi sillä pakollisella vatkaamisella ja vispaamisella. Muina uutisina mainittakoon että taivas on tavallisimmin sininen, karhu on nisäkäs ja Kepu pettää aina. Odottakaa siis tulenkatkuisia Wii-arvosteluita tulevaisuudessa - tosin Wii Music oli sellainen elämys, että tämän kriitikon ura oli loppua siihen. En ole koskaan aiemmin pelannut peliä, joka sai minut lähes voimaan pahoin vitutuksesta.

No niin, koska en voi enää täyttää sivua loputtomalla metajaarittelulla, täytynee minun puhua itse pelistä. Tuota...nuin. Niin. Medal of Honor: Airborne on...ihan jees. Eikö riitä? Perkele, puhutaan siitä sitten. Selvin päin en sitä tee.



Medal of Honorissa osallistutaan toiseen maailmansotaan (ensimmäinen jalluhuikka) amerikkalaisena (toinen jalluhuikka) laskuvarjojääkärinä (kolmas jalluhuikka) Sisilian, Normandian (neljäs huikka), Hollannin (viides) ja Saksan taisteluissa skriptatuissa FPS-myllyissä (olipa se pieni pullo). Mukana häärii pieni porukka tekoälyn ohjaamia ryhmätovereita, tehtävissä tuhotaan vihollisen kalustoa sekä pesäkkeitä ja germaanisia kanttipäitä kuritetaan M1 Garandilla, BAR:lla ja MP-40:lla. Lähtötilanteesta voidaan siis päätellä, että ideointiosasto on rahastanut shekkinsä yhden krapulaisen aamupalaverin jälkeen.

Airbornen hypetys koostui pelaajan vapaasta mahdollisuudesta hypätä mihin tahansa kohtaan kentässä. Teoriassa päheä idea toimii kunnolla vain helpoimmilla vaikeusasteilla - vähänkään tiukemmilla säädöillä krauttien selustaan tehty soolohyppy päättyy pelaajan teurastamiseen kolmessa sekunnissa, joten tosisoturi joutuu tyytymään 2-3 etukäteen turvalliseksi tiedettyyn pudotuspisteeseen. Tehtävätavoitteet saa sentään suorittaa vapaassa järjestyksessä, mikä vähentää putkimaisuuden tuntua hieman. Viholliset spawnaawat CODeista tutulla tavalla samoihin tuliasemiin jatkuvalla syötöllä, mutta Velvollisuuskutsuista poiketen joskus pelaajalle riittää tulituen rooli omien joukkuetovereiden rynniessä pesäkkeet nurin. Aseiden päivittäminen tappojen perusteella on sekin Infinity Wardin peruja ja toimii myös soolomätössä yllättävän hyvin. Ylivoimaisesti paras juttu Airbornessa on pelaajan mahdollisuus säätää itseään tattia räpläämällä parempaan asentoon tuliaseman takana ja kurkistaa kulman hienovaraisesti - homma menee selkäytimeen näppärästi ja saa CODien jäykän koko kropan esillepuskemisen tuntumaan kivikautiselta keksinnöltä. Mutta vaikka nämä asiat toimivatkin, mitään omaperäistä niistä on mahdotonta löytää - jopa innovatiiviselta tuntuvan suojautumissysteemin esiaste nähtiin alkuperäisessä Vietcongissa.



Yllättäen se, mistä Medal of Honor: Airbornea on eniten kritisoitu, on juttu, joka miellyttää minua kaikkein eniten. COD-sarjasta poiketen MOH:A on selkeän pelimäinen eikä yritäkään lavastaa kovin tarkasti toista maailmansotaa leffamaisissa puitteissa (eli ruudunheiluminen, välinäytöksissä jaarittelu, yliskriptaaminen ja jatkuva huutaminen ovat miellyttävällä tavalla minimissä). Jokainen kenttä alkaa suoraan C-47:sta ja kaikki välivideot loistavat poissaolollaan. Aseiden päivitys paremmaksi ja lisäosien saaminen kouraan heti kentällä antavat välittömän palkitsemisreaktion, joka tekee rivinatsien niittaamisestakin tavallista mielekkäämpää touhua. Jokainen kenttä on edellistä vaikeampi, mikä pistää tunnelman aidosti piinaavaksi - joka kerta pelaajalta vaaditaan enemmän taitoa, ei vain härkäpäisempää rynnimistä 200 spetznatsin ristitulessa. (Kylläpä lämmittää mukavasti tämä viina. Vielä kolmannen putelin tinttaan ja sitten se on siinä).

Pelikriitikot kautta maailman rysäyttivät kollektiiviset itkupaskat housuun hoksatessaan, että Medal of Honor: Airborne ei ole realistinen, koska siinä on kaasunaamarit päässä Panzerschrekeillä ja MG-42:lla roiskivia supernatseja, jotka vaativat muutaman lippaallisen pateja suostuakseen kuittaamaan puuristin. Ai niin, minä vallan unohdin, jotta saksalaisten panssarihyökkäyksen torjuminen Kurskissa T-34:lla tai St. Lo:n valtaaminen viiden laskuvarjojäksterin porukalla on todenmukainen kuvaus siitä, miten toinen maailmansota OIKEASTI meni. Minä pidin supernatseista kuin raitapaita sahajauhopuurosta, sillä ne toivat peliin kiperää haastetta ja oikeaa, kurkussa tuntuvaa pelkoa. On aivan eri luokan fiilis ottaa pahasti alivoimaisena hengiltä luodeilla herkutteleva yli-ihminen kuin naputella QTE-namiskoja oikeassa rytmissä tai juosta juuri oikeaa reittiä skriptiputkessa. Tuli pitkästä aikaa sellainen fiilis että perkeles, MINÄ tein tämän eikä kukaan muu.



Audiovisuaalisesti peli toimii peruspätevästi, kontrollit ovat napakat, vihollisen tekoäly riittävän hyvää ja kentät...noh, niistä perinteisistä paskanruskeista tehdashalleista ja rauniokylistä niitä peliteknisesti kaikkein toimivimpia. Pituutta ei ole liikaa ja viimeisen kentän eeppinen linnoitustorin keskellä savuavaa Berliiniä on yksi muistettavimmista räiskintäpelikentistä aikoihin.

Tämän kaiken kehuskelun päälle minun on pakko todeta, että niin paljon kuin Airbornen pelaamisesta pidinkin, se on harvinaisen yhdentekevä peliteos. Sen originaaliusaste on täysin nollassa, minkäänlaisia tuntemuksia ei herää pelielämyksen aikana, minkäänlaisesta immersiosta on turha puhua ja oikeastaan koko peli tulee heitetyksi läpi parissa illassa autopilotti päällä. Onkin täysin näkökulmasta riippuvainen asia, kokeeko Medal of Honorin miellyttävänä, burgerimaisena perusviihteenä isompien pelieeposten välissä vai taas yhtenä WW2-laskuvarjojäksterit-Normandia-skriptitappelu-pakkopullana, jollaisia mahtuu kolmetoista likaiseen tusinaan.



Itse kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kyllä tätä mielummin jauhaa kuin Call of Duty: World at Waria, mutta jotain arvostuksestani Airbornen suhteen kertokoon se, että tämä on niitä harvoja tekstejä joita olen kirjoittanut kännissä ja suoraan Blogspotin kirjoitussoftaan, oikolukematta tekstiäni kertaakaan ennen julkaisua.

(PS. Kiitokset Teemulle pelin lainasta!)

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Alekorista poimittuna Medal of Honor: Airborne tarjoaa muutaman tunnin ammattitaidolla tehtyä WW2-peruspullaviihdettä, joka ei heilauta tunnesensoreita suuntaan tai toiseen, mutta viihdyttää juuri kestonsa ajan. Tällaisia pelejä varten lanseerattiin termi "burgeripeli".