Nimmari Pelaa

Gearbox is going to make you their BIAtch

Brothers in Arms: Road to Hill 30 (XBox)

Vuonna 1998 luulimme kaikki, että Pelastakaa Sotamies Ryan –elokuvaa eeppisempää, brutaalimpaa ja visuaalisempaa sotatarinaa ei voi tehdä. Kun Taistelutoverit läsähti ruutuun muutamaa vuotta myöhemmin, tajusimme Ryanin olevan tyypillisen spielbergmäinen saturaina, jossa sodankäynnin realiteetit häivytettiin aivoista tähtilipun hulmutuksella ja housuunkusevan eläkeläisen vetistelyllä.

Voisin haukkua Ryania tuntikausia. Miksi ryhmän vahvuinen jenkkipartio hyökkää MG-42-pesäkettä vastaan EDESTÄ? Miksi kaikki eteneminen vihollisen SELUSTASSA tapahtuu pitkin peltoaukeita? Ja miksi VITUSSA Uphamilla on oikeus ampua aiemmin vapautettu saksalaisvanki siksi, että tämä on liittynyt takaisin taisteluosastoon? Luuliko herra kynäniekka, että Fritz on hengissä säilymisestään niin onnellinen, että hän hautaa uniformunsa maahan ja elelee alastomana luonnonlapsena loppuelämänsä Villers-Bocagen pensasaidoissa? Ryanin olemassaololle on kaksi tarkoitusta – nostaa Stevenin rahasäiliön pintaa muutamalla kymmenellä sentillä ja pyyhkiä hyveellisellä sotatarinalla amerikkalaisten mielestä se fakta, että nykyisin Yhdysvaltain sodankäynti tarkoittaa risteilyohjusten roiskimista kepeillä aseistautuneiden kehitysmaalaisten niskaan.

Band of Brothersissa kaikki toimi (toisin kuin sisarsarjassaan Pacificissa, joka on käsittämättömän hajanainen ja velttokullinen esitys). Hektiset taistelukohtaukset, loistava tarinankerronta, aidot henkilöhahmot, sodan julmuuksien tasapuolinen käsittely ja ylitsevuotavan patriotismin välttely tekevät siitä PARHAAN ELOKUVALLISEN SOTAKERTOMUKSEN KOSKAAN. Me ehdimme kasvaa kiinni E-komppaniaan kymmenen jakson aikana, emme tuskastua kahdeksanpäisen stereotyyppilauman kunniakävelyyn peltoaukeilla. Joka kerta kun Points-jakso lähestyy loppuaan, tunnen samoin kuin Wintersin porukka – kohta jengi hajoaa emmekä enää näe toisiamme (tämä ei ole homoa, koska armeijassa ei ole homoseksuaalisuutta vaan ainoastaan tiukkaa ryhmähenkeä).

Arvannette, mihin tämä johtaa: Call of Duty-sarjan WW2-pelit ovat pelien Pelastakaa Sotamies Ryan (ja Pearl Harbor). Ne uhraavat kaikki sodankäynnin todelliset seuraukset viihteen alttarille, yrittämättä kertaakaan pohtia koko teurastuksen järjettömyyttä muuten kuin päälle liimatuissa draamakohtauksissa (jotka toimivat tasan yhtä hyvin kuin elävien vauvojen tupsahtaminen yhtäkkisesti huvipuiston ampumaradan maaleiksi). Ne ovat täynnä toinen toistaan järjettömämpiä taistelutilanteita, joissa määrällisesti alivoimainen (jenkki)sotilasryhmä kylmentää hengästymättä kymmeniä ja kymmeniä saksalaisia. Ja ne korostavat amerikkalaisten järkähtämätöntä velvollisuudentuntoa sellaiseen maksimiin, että Lännen Herrakansan Ylivoima tuntuu väistämättömältä luonnonlailta, ei sotateollisuudesta järjettömät voitot käärivien sikariherrojen masinoimalta valtioterrorismilta. Siksi BOBimaista elämystä Normandiaan sijoittuvista COD:eista hakeva pettyy kuin suklaapatukkakääreestä paskapökäleen löytänyt painonvartija.

Ratkaisun ongelmaan tarjoaa Gearboxin Brothers in Arms –sarja. Tarkoitukseni oli läväyttää arvosteluun molemmat Normandiaan sijoittuvat BIA:t, mutta koska Earned in Bloodin PS2-version koodi on naputeltu jäykistyneen peniksen tersuun teipatulla tekokädellä, alikessu Hartsockin sotaseikkailut käsitellään myöhemmin päästessäni käsiksi Xbox- tai PC-versioon.

COD-sarjan tyyli on noukkia kännisimmät teinit festariyleisöstä esittämällä pelkästään sotahistorian eeppisimpiä taisteluita ja Hollywood-taistelufantasioiden avainkohtauksien hiilikopioita. Brothers in Arms: Road to Hill 30 varastaa tyylinsä BOB:sta nimeä, musiikkeja, fontteja ja värimaailmaa myöten, mutta siihen apinointi päättyy. BIA:n itsenäinen ja minimalistinen tarina kertoo yhden sotilasryhmän taisteluista Operaatio Valtaherran alkuhetkinä.

Autenttisuus on varmistettu sota-arkistoja penkomalla ja aitoja lokaatioita valokuvaamalla. Yllätetyn krauttiporukan teloittaminen ruokapöydän ääreen on jo itsessään muistettava hetki, mutta tilanteen tunnelataus ottaa huiman piikin kun tietää saman tapahtuneen todellisuudessa. Protagonisti Bakerin reitti noudattelee pitkälti samoja polkuja, joita pitkin laskuvarjojääkärit raivasivat tietään kohti Carentania – ainoastaan taisteluiden mittakaavaa on pienennetty. Mainiot bonukset esittävät havainnollisesti, kuinka peli pullistelee tosielämän yksityiskohtia, ympäristöjä ja taistelutilanteita.

Huolellisen pohjatyön takia BIA tuntuu aidommalta kamalta kuin San Pedron vankilassa valmistettu kokaiini. Normandia on sateisen ankea, vaikeakulkuinen ympäristö, johon untuvikot amerikkalaiset heitetään tappamaan ja kuolemaan, tietämättä itsekään tarkkaan miksi. Sota ei ole voitosta voittoon ryntäilyä vaan hidasta, sekavaa ja epätoivoista vääntämistä muutamasta peltotilkusta ja maatilarakennuksesta kerrallaan. BIA:ssa ei pelasteta panttivankeja, pureta räjähteitä tai hiippailla vihollislinjojen takana. Siinä tehdään sotilaan arkista ja irrationaalista työtä. Pelkästään se, että pelin kampanja sijoittuu kahdeksan päivän aikajanalle, pistää pelaajan tajuamaan, kuinka helvetin järjetöntä päivästä toiseen toistuva tappaminen on. BIA yrittää myös käsitellä (sanon yrittää, koska henkilöhahmot ovat ohuempia kuin kokoomuspoliitikon moraali eivätkä näin synnytä kovin vahvaa tunnesidettä) sodan vaikutusta ihmisen psyykeeseen. Bakerin synkät monologit, Stuka-iskun jälkeen irvokkaana repalesäkkinä tieltä löytyvä joukkuetoveri ja vihollistankin kimppuun pistoolilla käyvä kilahtanut radisti eivät järkytä, mutta tuovat silti touhuun tarpeellista totisuutta ja syvyyttä.

Taisteluissa on järkeä, immersiota ja dynamiikkaa – ja tämä on se syy, miksi BIA:n yksitoikkoinen pelimekaniikka jaksaa viehättää. Pelaaja komentaa kahta ryhmää, joista toinen on tarkoitettu tulitukeen ja toinen hyökkäämiseen. Käytännössä jokainen taistelu menee samalla kaavalla: havaitaan vihollinen, suppressoidaan se kivääritulella, koukataan sivustaan ja rei’itetään saksalaiset. Kaavaa varioidaan riittävästi kk-pesäkkeillä, vihollisvaunuilla ja kranaatinheittimillä. Taistelu tuntuu lautapelimäisyydestään huolimatta merkittävästi aidommalta kuin keskiverto raideroiskinta.

Omat ryhmäläiset ovat yllättävän fiksua sakkia, jotka suojautuvat, tappavat ja liikkuvat tehokkaasti. Ilman tovereita ei yksinkertaisesti pärjää: saksalaiset suolaavat sooloilijan sekunneissa. Joskus on miehiä on pakko uhrata: koko aukeaa hallitsevan kk-pesäkkeen harhauttamiseksi jouduin juoksuttamaan suojattomat sotilaani teuraaksi, jotta pääsin itse koukkaamaan toiselta sivulta kylkeen kiinni. Hetki laittoi aidosti miettimään, millaiseen paineeseen ryhmänjohtaja tositilanteessa joutuu.

Panssarivaunujen komentelu on hillitöntä: kahden helvetinkoneen komentaminen pahaa-aavistamattomien SS-miesten kylkeen on suorastaan kiihottavan nautinnollista. Peli on täynnä mainioita, immersiota syventäviä yksityiskohtia. Siinä missä COD:n MG42 on vaihtoehto vyöhykehieronnalle, BIA:ssa konekiväärien John Holmes tappaa kertalaakista. Kun vastaan vyöryy äkkiarvaamatta Panzer III, ensimmäinen reaktio on juosta pitko lahkeeessa karkuun karkuun miehekkään kranaatinvirittelyn sijaan. Vastuksen koveneminen loppua kohti on toteutettu helvetin hyvin: alun Osttruppen-joukot kuukahtavat puhaltamalla, mutta myöhemmät STG44:lla varustetut SS-panssarikrenatöörit saisivat Chuck Norrisinkin nieleskelemään kyyneliä.

Nettiarvosteluissa BIA on saanut yllättävän keskinkertaiset arviot johtuen kehnosta grafiikasta, tiukasta putkimaisuudesta, vihollisten passiivisuudesta ja ampumisen vaikeudesta. Kyllä, kromilla ei juhlita, mutta karkkiefekteillä herkuttelun sijaan BIA keskittyy autenttiseen ulkonäköön – ja tekee sen hyvin. Kyllä, kentät ovat pääsääntöisesti tiukempia kuin kymmenvuotiaan kääpiötytön vagina, mutta tämä on helppo antaa anteeksi historiallisen tarkkuuden nimissä. Kyllä, saksalaiset eivät juuri vastahyökkäyksiin sprinttaile, mutta ainakin ne havainnoivat ympäristöään järkevästi ja reagoivat suojatuleen aidosti . Ja kyllä, vihollisten ampuminen suoraan edestä on helppoa kuin liikennemerkin tunkeminen perseeseen, mutta suoraviivaisen tappamisen ollessa vaikeaa, pelaaja on pakotettu taktisiin ratkaisuihin.

Yksi asia, joka BIA:ssa oikeasti vaivaa, on liian pieni mittakaava ja välillä varsin olematon tunnelma. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä epärealistisemmalta toiminta tuntuu. Ukrainalaista nostoväkeä kuhisevan ranskalaismaatilan puhdistaminen Stuartilla ja kivääriryhmällä menee vielä niukin naukin, mutta Carentaniin kohdistuvan vastahyökkäyksen torjuminen muutamalla sotilaalla, kiikarikiväärillä ja Bazookalla on silkkaa akuankkailua. Isommat taistelukentät tuntuvat autioilta, kun ruudulla näkyy vain kymmenkunta sotilasta kerrallaan ja mistään muualta ei kuulu edes yhtä kiväärinlaukausta. Viimeisen tehtävän helvetillinen puolustustaistelu tuntuu lähinnä b-miesten räkäpääammunnalta, kun vihollisia on vain kourallinen ja omia joukkoja puolet vähemmän.

Mutta yhtä kaikki, dokumentaarisuutta ja autenttisuutta huokuva Brothers in Arms: Road to Hill 30 on ajattelevan ihmisen räiskintä ja toiseen maailmansotaan sijoittuvien FPS:ien kirkkainta kärkeä. Pelin lohduton tyyli pitää loppuun saakka. Viimeisen taistelun jälkeen pelaajaa ei lellitä kauniilla kuvastolla tai kevennyksellä. Täyttymyksen tunteen, mitalienjaon ja voitonhuuman sijaan Bakerin partio lähtee kranaattikeskityksessä etenemään kohti seuraavaa taistelua.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Brothers in Arms: Road to Hill 30 on kaikilta osa-alueiltaan realistisin toisen maailmansodan räiskintä, joka ottaa aihepiirinsä vakavasti. Vioistaan huolimatta BIA on paras Band of Brothersin peliversio, joka päästää pelaajaan ahdistavan lähelle laskuvarjojääkärin arkea vuonna 1944.