Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brothers in Arms. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brothers in Arms. Näytä kaikki tekstit

BIA: HH



Veljekset käsikkäin AC/DC:n keikalla


Brothers in Arms: Hell's Highway (Xbox360)


Ennen varsinaista arvostelua muutama meta-asia. Tästä päivästä lähtien Nimmarin peliblogi ilmestyy sunnuntaisin, ei tiistaisin. Olen myös tietoinen siitä, että viime aikojen painotus on (ja tulee vielä muutaman arvostelun verran olemaan) 360:n peleissä. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Bulgarian mobiiliterrorin jälkeen olen halunnut nauttia mahdollisimman hyvästä grafiikasta mahdollisimman isolla ruudulla (360 on ainoa isoon teräväpiirtimeeni kytketty konsoli, vanhemmat värkit ovat kytkettynä asianmukaisesti kuvaputkitöllöön "paremman" kuvanlaadun vuoksi). Koettakaa kestää.


Lisäksi olen edelleen kovasti mentaaliaskarrellut-paskarrellut videoajatuksen parissa - vanhat NES / SNES / Saturn -pelit yksinkertaisesti toimisivat paremmin videoarvosteluina, koska niiden hauskimmat (typerimmät) elementit ovat usein jotain, jotka nähtävä omin silmin. Tarkoituksenani oli puskea ilmoille ensimmäinen videoarvostelu ennen joulua, mutta muut projektit vievät tällä hetkellä liikaa aikaa (väännän Disneyn kanssa tulevan Hevosraiskaaja-leffani nimioikeuksista - on se kumma, että muut saavat tehdä vapaasti pornoparodioita ja minua vainotaan näin). Eli toistaiseksi jemmaan vanhempien pelien arvosteluita tätä spesiaalitarkoitusta varten. Nyt itse arvostelun pariin.



Kuten kesällä totesin, edellisen sukupolven kaksi Brothers in Arms-peliä olivat kymmentä vaille täydellisiä peliversioita Kaikkien Aikojen Parhaasta Minisarjasta, Band of Brothersista. Historiallisesti tarkat, tarinankerronnaltaan haastavat, sotaglooriasta riisutut ryhmänkomenteluräiskinnät ovat edelleen parasta peli-Normandiaa, mitä kaupasta saa. Edellisten Aseveljien pahimmat ongelmat, kuten liian pieni mittakaava, lautapelimäinen kaavamaisuus taisteluissa, suhteellisen paska grafiikka ja turhan ohut tunnelma olivat asioita, joiden toivoin olevan helppoa korjattavaa uuden konsolisukupolven BIA:ssa, Hell's Highwayssa. Ja vaikka tällaista tapahtuu yhtä usein kuin käsirasvatonta seksiä wowittajan arjessa, joskus pelaajan kannattaa olla optimisti. BIA: HH korjaa lähes kaikki edeltäjiensä virheet ja on selkeästi yksi 360:n parhaista peleistä.


Pelaaja hyppää edellisosista tutun laskuvarjojäksteri Matt Bakerin kessunsaappaisiin ja johtaa ryhmäänsä Market Gardenin taisteluissa. Liittoutuneiden suurimpiin reisilleampumisiin lukeutunut Hollannin syysretki muuttuu kampanjan edetessä iisistä talonvaltailusta epätoivoiseksi räpiköinniksi sakemannien kalusto- ja miesvirtaa vastaan. Operaation kokonaiskuvasta ei tosin pelin aikana saa minkäänlaista tolkkua - vituiksi menee, vielä kun tietäisi että missä ja miksi. Aiemmissa Aseveljissä pelaajalle väännettiin rautalangasta, miten pelin tapahtumat linkkautuivat yhteen todellisuuden kanssa, mutta tällä kertaa dokumentaatio saa väistyä tarinankerronnan tieltä. Ratkaisu on hyvä, tarinankerronta kunnianhimoisuudestaan huolimatta ei. BIA yrittää vähän liikaa olla pelimaailman Band of Brothers, mutta välivideoissa ei ehditä kertoa juonta ja pelin aikana ei osata. Lyhyet välinäytökset eivät rakenna hahmoja tarpeeksi ja suurin osa kuminaamaisesta asevelijengistä jää tuntemattomiksi sotilaiksi. Hartsockin karu kohtalo ja loppupuheenvuoro koskettavat kuitenkin aidosti ja vaikka tarina onkin useimmiten sekava, se ei ole koskaan tylsä.


Liika yrittäminen on aina pienempi synti kuin standardisuoritus tai aidan matalimman kohdan hyväksikäyttö, ja sen sivutuotteena tavallisimmin syntyy jotain erilaista. Jo aiemmissa Aseveljissä minua miellytti se, miten Gearboxilla on halua näyttää sota kaikkena muuna kuin myskinhajuisena testosteronipullisteluna, jossa taistelun tiimellyksessä hepinnokkaan tirisseet hekumatipat hierotaan tehtävän lopuksi Osaman partaan. BIA: HH käsittelee Bakerin syyllisyydentunteita menettämistään miehistä, psyyken romahtamista taistelustressin alaisena, sodassa väistämättä syntyviä karmivia salaisuuksia ja kenties rohkeimpana vetona lasten kärsimyksiä sodan keskellä. Kun on pitkään etsinyt vastarintaliikkeen johtajan poikaa ja viimein onnistunut tuomaan tämän kotiin, seuraavan tehtävän alussa kadulta löytyvä, karrelle pommitettu pojanruumis niputtaa minuutin hetkeen koko sodankäynnin järjettömyyden: hyvillä teoilla ei ole mitään väliä, koska ne voidaan kumota sekunnissa. Hell's Highwayssa sota esittäytyy aina raskaana, loputtomalta tuntuvana kaaoksena, jossa ei ole mitään hienoa, hyvää tai ylevää. Gearboksilaiset ehkä epäonnistuivat tarinankerronnassa, mutta he onnistuivat tekemään sodanvastaisen räiskintäpelin - kypärännoston paikka.



Taistelun mekaniikka on pitkälti ennallaan: havaitaan vihollinen, suppressoidaan krautit konekivääritulella ja koukataan sivustaan niistämään gooteilta henki. Kenttien putkimaisuus häiritsee taktisuutta, mutta vastapainoksi suojan takana oleviin vihollisiin ei tarvitse enää neljää lipasta per jamppa - usein voitollinen taktiikka on omakätisesti tuhota MG-pesäkkeet ja pistää sen jälkeen rynnäkköryhmä hoitamaan loput. Sinkopartion mukaan saaminen on lottovoitto, sillä Bazookan haukahtaessa ei jää monta silmää kuivaksi.


Omien sotilaiden tekoäly ja tilannetaju toimivat hämmästyttävän hyvin, ja esimerkiksi tuliylläkön valmistelu on joka kerta yhtä nautinnollista puuhaa jäkstereiden siirtyessä vaivihkaa tuliasemiin ja heittäessä luotiryöpyn pahaa-aavistamattomien kanttipäiden niskaan. Myös vihollisen tekoälyä on parannettu ja saksalaiset osaavat vetäytyä tarpeen vaatiessa parempiin asemiin - ainoastaan hyökkäysinto niiltä puuttuu, mikä tekee asemasodasta turhan helpon vaihtoehdon, koska omaan sivustaa ja selustaa ei tarvitse koskaan suojata. Vaikka ryhmän komentelu onkin simppeliä ja vaihtoehdot usein vähissä, omien sotilaiden ohjaaminen tuo touhuun juuri sopivan ripauksen tolkkua ja mielekkyyttä. Taisteluiden mittakaava on merkittävästi järkevämpi kuin edellisosissa, mutta kokonaan lastentaudista ei ole päästy - saksalaisten sulkeman Helvetin valtatien avaaminen kahdeksan miehen partiolla tuntuu yhtä typerältä kuin Carentanin puolustaminen kahdeksalla miehellä edellisosassa.



Aiemmissa Aseveljissä tankkeja sai komennella, mutta nyt teräshirviön ohjaimiin pääsee itse. Etukäteen kauhulla odottamani (kiitosta vaan, COD3) tankkitappaminen on toteutettu toimivasti (mitä nyt Bad Company kakkosen jälkeen telahirmun tökkääminen lyhtypylvääseen räkii pahasti silmille), hauskasti ja jännittävästi, mitä voitaneen pitää pienoisena ihmeenä. Viimeistään vaunuosuuksissa ns. action-kamera pääsee oikeuksiinsa: hidastettuna ympäriinsä lennähtelevät hiekkasäkit ja ruumiinkappaleet kertovat tylysti, mikä on 75-millisen HE-ammuksen voima. Action-kamera aktivoituu myös tarkkojen päälaukausten aikana - moinen gorefiilistely tuntuu oudolta muuten hyvin maltillisessa pelissä. Ehkä tekijöiden tarkoituksena on ollut sodan hirveyksien eksplisiittinen esittely - tai sitten vain sotahurmeelle vänkkäävien palttuapinoiden dutchruddaaminen, mene ja tiedä.


Tökkiviä kontrolleja on parannettu ja uutena ominaisuutena Bakerin ainoa kunnollinen suojautumiskonsti on seiniinliimautuminen ja olan yli kuvattu suojantakaaräiskintä. Niin paljon kuin vihaankin tämän tyylin muodostumista räiskintäpelien standardiksi, Hell's Highwayssa homma toimii helvetin hyvin. Piilosta toiseen syöksähtely, suojatulen antaminen nopealla kurkkauksella ja partioiden komentelu kivimuurin suojista ovat asioita, jotka KUULUVAT toisen maailmansodan räiskintäpeliin ja koska taisteluissa on muutakin tekemistä kuin vihollisen kyttääminen, tulitaistelu muuttuu harvoin staattiseksi nyhräämiseksi. Lisämaustetta touhuun tuovat kivääritulessa(kin) hajoavat heikommat suojat, joten ihan mihin tahansa miehiään ei voi lähettää kököttämään. Taktisuutta lisää se, että checkpointeja tarjotaan suhteellisen harvoin ja jokainen isompi rähinä on pelattava isona, mietittynä kokonaisuutena, ei suojasta suojaan syöksähtelemällä ja pikatallentamalla.



Brothers in Arms: Hell's Highway on erittäin hiottu ja sulava kokemus - ehkä jopa liiankin kanssa, sillä Veteran-vaikeustasolla peli hyörähti läpi muutamassa illassa eivätkä hikikarpalot juuri nousseet otsalle. Saksalaisten sijainnin ja suppressiotason paljastavat ikonit, Bakerin automaattisesti palautuva terveys ja jokaisella checkpointilla henkiin herätettävät ryhmät tekevät yhdestä sotahistorian rumimmasta teurastuksesta turhan helpon kokemuksen. Vaikka arvostankin sitä, ettei minun jokaisen pelin kohdalla tarvitse hakata naamaani verille, Market Gardenissa epätoivon tunne ja armottomuus olisivat tuoneet fiilikseen sen viimeisen lisän.


Mutta yhtä kaikki, BIA: HH on paras toisen maailmansodan räiskintäpeli, yksi parhaista 2000-luvun räiskinnöistä ja yksi Xbox360:n selkeistä klassikoista. Näiltä pohjilta ei ole ollenkaan paha suunnistaa kohti seuraavassa osassa häämöttäviä Ardenneja: "I have no problem with snow!".


Miksi tämä peli pitää omistaa:


Brothers in Arms: Hell's Highway on sodanvastainen, älykäs, viihdyttävä ja sulava sotilasräiskintä, joka kohoaa Xbox360:n parhaimmistoon. Parempaa toisen maailmansodan (soolo)räiskintää et kaupasta löydä.





Gearbox is going to make you their BIAtch


Brothers in Arms: Road to Hill 30 (XBox)


Vuonna 1998 luulimme kaikki, että Pelastakaa Sotamies Ryan –elokuvaa eeppisempää, brutaalimpaa ja visuaalisempaa sotatarinaa ei voi tehdä. Kun Taistelutoverit läsähti ruutuun muutamaa vuotta myöhemmin, tajusimme Ryanin olevan tyypillisen spielbergmäinen saturaina, jossa sodankäynnin realiteetit häivytettiin aivoista tähtilipun hulmutuksella ja housuunkusevan eläkeläisen vetistelyllä.

Voisin haukkua Ryania tuntikausia. Miksi ryhmän vahvuinen jenkkipartio hyökkää MG-42-pesäkettä vastaan EDESTÄ? Miksi kaikki eteneminen vihollisen SELUSTASSA tapahtuu pitkin peltoaukeita? Ja miksi VITUSSA Uphamilla on oikeus ampua aiemmin vapautettu saksalaisvanki siksi, että tämä on liittynyt takaisin taisteluosastoon? Luuliko herra kynäniekka, että Fritz on hengissä säilymisestään niin onnellinen, että hän hautaa uniformunsa maahan ja elelee alastomana luonnonlapsena loppuelämänsä Villers-Bocagen pensasaidoissa? Ryanin olemassaololle on kaksi tarkoitusta – nostaa Stevenin rahasäiliön pintaa muutamalla kymmenellä sentillä ja pyyhkiä hyveellisellä sotatarinalla amerikkalaisten mielestä se fakta, että nykyisin Yhdysvaltain sodankäynti tarkoittaa risteilyohjusten roiskimista kepeillä aseistautuneiden kehitysmaalaisten niskaan.

Band of Brothersissa kaikki toimi (toisin kuin sisarsarjassaan Pacificissa, joka on käsittämättömän hajanainen ja velttokullinen esitys). Hektiset taistelukohtaukset, loistava tarinankerronta, aidot henkilöhahmot, sodan julmuuksien tasapuolinen käsittely ja ylitsevuotavan patriotismin välttely tekevät siitä PARHAAN ELOKUVALLISEN SOTAKERTOMUKSEN KOSKAAN. Me ehdimme kasvaa kiinni E-komppaniaan kymmenen jakson aikana, emme tuskastua kahdeksanpäisen stereotyyppilauman kunniakävelyyn peltoaukeilla. Joka kerta kun Points-jakso lähestyy loppuaan, tunnen samoin kuin Wintersin porukka – kohta jengi hajoaa emmekä enää näe toisiamme (tämä ei ole homoa, koska armeijassa ei ole homoseksuaalisuutta vaan ainoastaan tiukkaa ryhmähenkeä).

Arvannette, mihin tämä johtaa: Call of Duty-sarjan WW2-pelit ovat pelien Pelastakaa Sotamies Ryan (ja Pearl Harbor). Ne uhraavat kaikki sodankäynnin todelliset seuraukset viihteen alttarille, yrittämättä kertaakaan pohtia koko teurastuksen järjettömyyttä muuten kuin päälle liimatuissa draamakohtauksissa (jotka toimivat tasan yhtä hyvin kuin elävien vauvojen tupsahtaminen yhtäkkisesti huvipuiston ampumaradan maaleiksi). Ne ovat täynnä toinen toistaan järjettömämpiä taistelutilanteita, joissa määrällisesti alivoimainen (jenkki)sotilasryhmä kylmentää hengästymättä kymmeniä ja kymmeniä saksalaisia. Ja ne korostavat amerikkalaisten järkähtämätöntä velvollisuudentuntoa sellaiseen maksimiin, että Lännen Herrakansan Ylivoima tuntuu väistämättömältä luonnonlailta, ei sotateollisuudesta järjettömät voitot käärivien sikariherrojen masinoimalta valtioterrorismilta. Siksi BOBimaista elämystä Normandiaan sijoittuvista COD:eista hakeva pettyy kuin suklaapatukkakääreestä paskapökäleen löytänyt painonvartija.

Ratkaisun ongelmaan tarjoaa Gearboxin Brothers in Arms –sarja. Tarkoitukseni oli läväyttää arvosteluun molemmat Normandiaan sijoittuvat BIA:t, mutta koska Earned in Bloodin PS2-version koodi on naputeltu jäykistyneen peniksen tersuun teipatulla tekokädellä, alikessu Hartsockin sotaseikkailut käsitellään myöhemmin päästessäni käsiksi Xbox- tai PC-versioon.

COD-sarjan tyyli on noukkia kännisimmät teinit festariyleisöstä esittämällä pelkästään sotahistorian eeppisimpiä taisteluita ja Hollywood-taistelufantasioiden avainkohtauksien hiilikopioita. Brothers in Arms: Road to Hill 30 varastaa tyylinsä BOB:sta nimeä, musiikkeja, fontteja ja värimaailmaa myöten, mutta siihen apinointi päättyy. BIA:n itsenäinen ja minimalistinen tarina kertoo yhden sotilasryhmän taisteluista Operaatio Valtaherran alkuhetkinä.

Autenttisuus on varmistettu sota-arkistoja penkomalla ja aitoja lokaatioita valokuvaamalla. Yllätetyn krauttiporukan teloittaminen ruokapöydän ääreen on jo itsessään muistettava hetki, mutta tilanteen tunnelataus ottaa huiman piikin kun tietää saman tapahtuneen todellisuudessa. Protagonisti Bakerin reitti noudattelee pitkälti samoja polkuja, joita pitkin laskuvarjojääkärit raivasivat tietään kohti Carentania – ainoastaan taisteluiden mittakaavaa on pienennetty. Mainiot bonukset esittävät havainnollisesti, kuinka peli pullistelee tosielämän yksityiskohtia, ympäristöjä ja taistelutilanteita.

Huolellisen pohjatyön takia BIA tuntuu aidommalta kamalta kuin San Pedron vankilassa valmistettu kokaiini. Normandia on sateisen ankea, vaikeakulkuinen ympäristö, johon untuvikot amerikkalaiset heitetään tappamaan ja kuolemaan, tietämättä itsekään tarkkaan miksi. Sota ei ole voitosta voittoon ryntäilyä vaan hidasta, sekavaa ja epätoivoista vääntämistä muutamasta peltotilkusta ja maatilarakennuksesta kerrallaan. BIA:ssa ei pelasteta panttivankeja, pureta räjähteitä tai hiippailla vihollislinjojen takana. Siinä tehdään sotilaan arkista ja irrationaalista työtä. Pelkästään se, että pelin kampanja sijoittuu kahdeksan päivän aikajanalle, pistää pelaajan tajuamaan, kuinka helvetin järjetöntä päivästä toiseen toistuva tappaminen on. BIA yrittää myös käsitellä (sanon yrittää, koska henkilöhahmot ovat ohuempia kuin kokoomuspoliitikon moraali eivätkä näin synnytä kovin vahvaa tunnesidettä) sodan vaikutusta ihmisen psyykeeseen. Bakerin synkät monologit, Stuka-iskun jälkeen irvokkaana repalesäkkinä tieltä löytyvä joukkuetoveri ja vihollistankin kimppuun pistoolilla käyvä kilahtanut radisti eivät järkytä, mutta tuovat silti touhuun tarpeellista totisuutta ja syvyyttä.

Taisteluissa on järkeä, immersiota ja dynamiikkaa – ja tämä on se syy, miksi BIA:n yksitoikkoinen pelimekaniikka jaksaa viehättää. Pelaaja komentaa kahta ryhmää, joista toinen on tarkoitettu tulitukeen ja toinen hyökkäämiseen. Käytännössä jokainen taistelu menee samalla kaavalla: havaitaan vihollinen, suppressoidaan se kivääritulella, koukataan sivustaan ja rei’itetään saksalaiset. Kaavaa varioidaan riittävästi kk-pesäkkeillä, vihollisvaunuilla ja kranaatinheittimillä. Taistelu tuntuu lautapelimäisyydestään huolimatta merkittävästi aidommalta kuin keskiverto raideroiskinta.

Omat ryhmäläiset ovat yllättävän fiksua sakkia, jotka suojautuvat, tappavat ja liikkuvat tehokkaasti. Ilman tovereita ei yksinkertaisesti pärjää: saksalaiset suolaavat sooloilijan sekunneissa. Joskus on miehiä on pakko uhrata: koko aukeaa hallitsevan kk-pesäkkeen harhauttamiseksi jouduin juoksuttamaan suojattomat sotilaani teuraaksi, jotta pääsin itse koukkaamaan toiselta sivulta kylkeen kiinni. Hetki laittoi aidosti miettimään, millaiseen paineeseen ryhmänjohtaja tositilanteessa joutuu.

Panssarivaunujen komentelu on hillitöntä: kahden helvetinkoneen komentaminen pahaa-aavistamattomien SS-miesten kylkeen on suorastaan kiihottavan nautinnollista. Peli on täynnä mainioita, immersiota syventäviä yksityiskohtia. Siinä missä COD:n MG42 on vaihtoehto vyöhykehieronnalle, BIA:ssa konekiväärien John Holmes tappaa kertalaakista. Kun vastaan vyöryy äkkiarvaamatta Panzer III, ensimmäinen reaktio on juosta pitko lahkeeessa karkuun karkuun miehekkään kranaatinvirittelyn sijaan. Vastuksen koveneminen loppua kohti on toteutettu helvetin hyvin: alun Osttruppen-joukot kuukahtavat puhaltamalla, mutta myöhemmät STG44:lla varustetut SS-panssarikrenatöörit saisivat Chuck Norrisinkin nieleskelemään kyyneliä.

Nettiarvosteluissa BIA on saanut yllättävän keskinkertaiset arviot johtuen kehnosta grafiikasta, tiukasta putkimaisuudesta, vihollisten passiivisuudesta ja ampumisen vaikeudesta. Kyllä, kromilla ei juhlita, mutta karkkiefekteillä herkuttelun sijaan BIA keskittyy autenttiseen ulkonäköön – ja tekee sen hyvin. Kyllä, kentät ovat pääsääntöisesti tiukempia kuin kymmenvuotiaan kääpiötytön vagina, mutta tämä on helppo antaa anteeksi historiallisen tarkkuuden nimissä. Kyllä, saksalaiset eivät juuri vastahyökkäyksiin sprinttaile, mutta ainakin ne havainnoivat ympäristöään järkevästi ja reagoivat suojatuleen aidosti . Ja kyllä, vihollisten ampuminen suoraan edestä on helppoa kuin liikennemerkin tunkeminen perseeseen, mutta suoraviivaisen tappamisen ollessa vaikeaa, pelaaja on pakotettu taktisiin ratkaisuihin.

Yksi asia, joka BIA:ssa oikeasti vaivaa, on liian pieni mittakaava ja välillä varsin olematon tunnelma. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä epärealistisemmalta toiminta tuntuu. Ukrainalaista nostoväkeä kuhisevan ranskalaismaatilan puhdistaminen Stuartilla ja kivääriryhmällä menee vielä niukin naukin, mutta Carentaniin kohdistuvan vastahyökkäyksen torjuminen muutamalla sotilaalla, kiikarikiväärillä ja Bazookalla on silkkaa akuankkailua. Isommat taistelukentät tuntuvat autioilta, kun ruudulla näkyy vain kymmenkunta sotilasta kerrallaan ja mistään muualta ei kuulu edes yhtä kiväärinlaukausta. Viimeisen tehtävän helvetillinen puolustustaistelu tuntuu lähinnä b-miesten räkäpääammunnalta, kun vihollisia on vain kourallinen ja omia joukkoja puolet vähemmän.

Mutta yhtä kaikki, dokumentaarisuutta ja autenttisuutta huokuva Brothers in Arms: Road to Hill 30 on ajattelevan ihmisen räiskintä ja toiseen maailmansotaan sijoittuvien FPS:ien kirkkainta kärkeä. Pelin lohduton tyyli pitää loppuun saakka. Viimeisen taistelun jälkeen pelaajaa ei lellitä kauniilla kuvastolla tai kevennyksellä. Täyttymyksen tunteen, mitalienjaon ja voitonhuuman sijaan Bakerin partio lähtee kranaattikeskityksessä etenemään kohti seuraavaa taistelua.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Brothers in Arms: Road to Hill 30 on kaikilta osa-alueiltaan realistisin toisen maailmansodan räiskintä, joka ottaa aihepiirinsä vakavasti. Vioistaan huolimatta BIA on paras Band of Brothersin peliversio, joka päästää pelaajaan ahdistavan lähelle laskuvarjojääkärin arkea vuonna 1944.