COD2

Vanha CODi kullan kallis

Call of Duty 2 (Xbox 360)

Syksy ja sekakäyttö eivät ole hyvä yhdistelmä peliharrastajalle. Pimeyden ytimessä, tajunnan rajamailla harhaillessa normaalit rajapinnat sekoittuvat epäselväksi muhjuksi ja pelaaja saattaa tehdä jotain peruuttamattoman väärää, kuten maksaa 20 euroa Call of Duty kakkosesta Xbox Livessä. Vaikka motiivit olisivat mitä puhtaimmat - tietämättömän lammaslauman huonon pelimaun ja koko peliteollisuuden mädännäisyyden ristiinnaulitseminen - lopputulos saattaa olla niin hirviömäinen, että koko maailmankuva helähtää pieniksi sirpaleiksi, joiden kasaamisessa kuluu viikkoja ja taas viikkoja. Minun kohdallani tämä tarkoitti sen faktan myöntämistä, että Call of Duty 2 on itse asiassa aivan helvetin mainio sotilasräiskintä, lajityypin muotovalioita. Te tiedätte minun suhtautumiseni CODeihin ja sen myötä ymmärrätte, millaiseen kurimukseen moinen havainto voi ajaa rakoilevan mielenterveyteni. Mutta kuten kaikissa katarttisissa kokemuksissa, kärsimyksen ohessa kiirastuli puhdistaa mielen kaikesta ylimääräisestä ja jättää näkyville alastoman totuuden.

Koska perinteisen peliarvostelun tekeminen Call of Duty 2:sta hoituu lauseella "ihan kuin ne kaikki muutkin, mutta tässä tehdään lähes kaikki oikein", traditionaalisen rutinan sijaan nostan ahdistuksen ahjossa muotoutuneen ajatusrykelmän kriittisen tarkastelun kohteeksi. Miksi COD2 on niin hyvä kuin se on? Mitä olisi tapahtunut, jos Activisionin tallissa olisi lähdetty kuljettamaan pelisarjaa aivan toisenlaiseen suuntaan? Ja mistä helvetistä saisin lisää tahnapiriä?



1. Perusasiat äärimmäisen kunnossa

Jatko-osana Call of Duty 2 haiskahtaa hyvin kunnianhimottomalta. Kuten ykkösosassa, pelaaja hyppää kolmen toisessa maailmansodassa myllyttäneen liittoumasotilaan saappaisiin brittien, venakoiden ja jenkkien riveissä. Kuten ykkösosassa, pelaaja on perseorja ja skriptidominatrix paukuttaa ruoskallaan padinpitelijää oikeaan suuntaan. Kuten ykkösosassa, tappotyö kohdistetaan tekoälyttömiin esihompansseihin ja hoidetaan asianmukaisesti mallinnetulla 40-luvun raudalla. Kyse on lähinnä ykkösosan puleeraamisesta, minkä pitäisi irroittaa kaltaisestani natsikriitikosta korkeintaan halveksiva tuhahdus. Näin ei kuitenkaan ole: Call of Duty 2 jalostaa Medal of Honorin aloittaman leffamaisen sotaräiveen pelimekaniikan huippuunsa. Ihan oikeasti.

Taistelut ovat lyhyesti sanottuna julman uskottavia. Ympärillä pyörii aina riittävä määrä omia sotilaita ja vastassa on aina tolkullinen, realistiselta tuntuva määrä kanttipäitä - toisin sanoen taisteluiden mittakaava on sellainen, että ne pysyvät arkijärjen rajoissa ja niiden voittaminen tuntuu uskottavalta. Ero on päätähuimaava verrattuna esimerkiksi Modern Warfare 2:n favela-tehtävään, jossa neljä erikoisjoukkojen sotilasta taistelee satoja militiamiehiä vastaan maailman kusipäisemmässä taisteluympäristössä ja kävelee tilanteesta ulos ehjin esinahoin.



Taisteluiden dynamiikka itsessään on erinomaista. COD2 toki toi lajityyppiin suuresti vihaamani loputtomasti-vihuja-leiki-Neoa-valtakunnankanslian-katolla -käytännön, mutta samalla se on sarjan peleistä ainoa, joka osaa käyttää kikkaa taisteluiden intensiteetin lisäämiseen ja tunnelman luomiseen. Suurin osa mahdottomilta tuntuvista aukeanylihyökkäyksistä pohjustetaan vihollisen asianmukaisella savuttamisella, mikä tekee älyttömistä luodinväistelysprinttailuista sähäköitä pikahyökkäyksiä vihollisasemiin tupruverhon turvissa - tiedättehän, niin kuin OIKEASTI taistelukentällä tehdään. Kun tähän vielä lisätään kenttäputken miellyttävä liikkumisvara sivusuunnassa, pakkopullamaisista perusmatsit muuttuvat äkkiä päheiksi minipasleiksi, joissa tulen ja liikkeen käytöllä on oikeasti merkitystä. Ihan BIAmaiseen taktisuuteen ei ylletä, mutta COD2:ssa taisteluissa on mahdollista tehdä muutakin kuin hölkkäillä vertavaluvana reikärintana hiekkasäkkiläjältä toiselle. Ajoneuvokohtauksia on miellyttävän vähän ja pelin ainoa tankkikenttä keskittyy viihdyttävään ja harvemmin nähtyyn Afrikan panssarisotaan - toimii ja hiton hyvin toimiikin.

Taistelukentän vaikuttavuus sinetöidään napakoilla kontrolleilla ja jämerällä, aikaa kestävällä audiovisuaalisella ilmeellä. Grafiikkakikkailun sijaan COD2 keskittyy rakentamaan uskottavaa sotamiljöötä, mikä lienee tärkeimpiä syitä siihen, miksi kuusi vuotta vanha peli näyttää edelleen vallan helvetin hyvältä. Normandian maihinnousun apokalyptinen piknikreissu Rommelin puutarhaan onnistui jopa surauttamaan niskakarvoja erektiiviseen asentoon, mikä on ehdottomasti kypärännoston arvoinen juttu.



2. Sota on vakava asia

Call of Duty 2:ssa tehdään sotilaan ankaraa perustyötä ja korkkarihenkinen revittely on yhtä stukanpudottelusessiota lukuunottamatta minimissä. Pelin tehtävät koostuvat vihollishyökkäysten torjumisesta, saksalaisasemien vyöryttämisestä ja natsiomistuksessa olevien talojen valtaamisesta kortteli kerrallaan (arvelenkin, että Vapaan liikkuvuuden aktivistit pitävät COD2:sta ehdottomasti lempparinaan). Kaikenlainen agenttihääräily ja muu perseily puuttuvat tyystin ja pääasiallinen tehtävä on laittaa rautatähtäin linjaan muurin takana kökkivän rautalakin kanssa. Call of Duty 2:n prinsiippinä on kuvata sotaa mahdollisimman eeppisesti tavallisen rivimiehen näkökulmasta - ja helvetin hyvä niin, sillä tällaisen aihepiirin käsittelyssä CODit ovat parhaimmillaan.

Aihepiiriin suhtautuminen on asia, jossa kaikki COD2:n jälkeiset Velvollisuuden kutsut ovat epäonnistuneet totaalisesti. Call of Duty 3:n paneutuminen pelkästään Normandian taisteluihin oli ideana hyvä, mutta St. Lo:n valtaaminen viiden jenkkisoltun voimin ja psi-voimia hyödyntävä vankien tarkka paikantaminen valtavasta ranskalaiskylästä ampuivat lippaallisen uskottavuuden polveen. World at Warin nihilistinen ja gorentäyteinen suhtauminen sotaan olisi voinut toimia, mutta valitettavasti pelillinen arcadeakuankkailu oli yleisen tunnelman kanssa niin hirvittävässä ristiriidassa, että teoksesta jäi poskipakkoihin lähinnä tyylittömän eksploitaatioviihteen maku. Modern Warfaret ovat sinänsä ihan hassuja Bay-henkisiä nykypäivän jamesbondeja, mutta etenkin MW2:n täysin vakavalla naamalla esitetyt lentokenttäteurastus sekä Jenkkilän invaasio tekevät moderni-Codeista henkisesti täysin jälkeenjääneitä. Ja mitä Black Opsin suorittamaan kylmän sodan punavalkosinipesuun tulee, ainoa luonnollinen kehityssuunta on Call of Duty: We Really Did Not Bomb Laos For Nine Years, We Just Sent Them Very Unstable Food Packages With Mentos And Coca-Colan julkaiseminen seuraavaksi.



Call of Duty 2 välttää kaikki asenteelliset sudenkuopat kuvaamalla sotaa yksittäisen rivimiehen näkökulmasta - sotilaan, jonka on yksinkertaisesti pakko tappaa vihollinen, jotta pysyy itse hengissä. Aikaa ei kuluteta sen enempää omien kaatuneiden muisteluun kuin vihollisen sotavankien teloittamiseen, vaan komentavan upseerin käskystä lähdetään harventamaan vihulaislaumaa ja päätetään tehtävä siihen, kun kaikki krautit ovat kylmiä. Hyvä on, COD2 on äärimmäisen viihteellistetty näkemys toisesta maailmansodasta ja jonkun mielestä moraalikysymysten välttely on pahempaa kuin kieroutuneen moraalin heijastaminen pelitapahtumiin (kuten JOKAISESSA Black Opsin tehtävässä), mutta mielestäni suoraviivainen toimintaan keskittyminen on parempi vaihtoehto kuin suolenpätkien eksplisiittinen heittely ruudulle sodanvastaisuuden nimissä. Jopa yksityiskohdat tuntuvat mietityiltä: sakujen riveissä taistelee selvästi ylipainoisia solttuja ja joskus ruudinsavun hälvettyä maassa matelee kuolettavasti haavoittuneita saksalaissotilaita. Black Opsissa kärvennetään vietnamilaisia talonpoikaissotilaita Kalasnikoviin kiinnitetyllä liekinheittimellä.

Call of Duty 2 jättäytyy tarkoituksella moraalikeskustelun ulkopuolelle, mutta kuvaa taistelutoimintaa realistisesti ja hyvällä, kaunistelemattomalla maulla.



3. Vähemmän on enemmän

Suurin ongelma nykyisissä Call of Duty -peleissä on George Lucas -syndrooma. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että teoksesta puuttuva emotionaalinen syvyys korvataan heittämällä ruudulle yhä suurempia ja eeppisempiä spektaakkeleja. Älkää ymmärtäkö väärin, Call of Dutyissa on AINA ollut kyse spektaakkeleista, mutta tämän tien kulkeminen johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa ruudulla nähtävät tapahtumat ovat totaalisen irrallaan todellisuudesta ja näin ollen samaistumispinta pelaajan ja pelin välillä katoaa tyystin. Kun Modern Warfare ykkösessä pelaajan naamalle räjäytettiin atomipommi, ei ihme että MW2:ssa nähdään Amerikan suurkaupungit liekeissä. Kolmosessa tuho laajennetaan kaikkiin maailman suurkaupunkeihin - ei huono idea sinällään, mutta Modern Warfare nelonen ei tätä tietä seuraten voi päättyä mihinkään muuhun kuin kohtaukseen, jossa Soap näkee kuun Luna American pinnalta maapallon räjähtävän atomeiksi.

Call of Duty 2 sijoittuu toki eeppisiin myllyihin - Stalingradiin, El Alameiniin ja Normandiaan, jotka kaikki olivat toisen maailmansodan kulkua määrittäviä ratkaisutaisteluita. Näissä taisteluissa ei kuitenkaan ole kyse siitä, kuinka ihkuja räjähdyspartikkeleita tapahtumat sallivat ruudulle heitettävän, vaan tärkeintä on taistelutoiminnan takana oleva päämäärä, natsivallan kukistaminen ja Euroopan vapauttaminen. Koska taistelut noudattelevat historiaa varsin tarkasti, niiden immersio on aivan toisella tasolla kuin Washingtoniin suuntautuvan venakkomaahanlaskun torppaamisessa. Myös taisteluissa itsessään homma pidetään miellyttävällä tavalla tolkullisena - esimerkiksi kuorma-autolla tapahtuvan pakoretken aikana tuhotaan YKSI, ei kymmentä Tiikeriä.



Toinen matkan varrelle unohtunut asia COD-sarjassa on rytmittäminen. Vielä Modern Warfare ykkösessä massahyökkäyksiä maltettiin maustaa Pripyatin stalkkausreissulla, mutta MW2 viritti pirivieteriä entistä tiukemmalle ja Bloppiksen psykoottinen tapahtumavyöry ylihypättyine henkäyshetkineen muutti intensiteetin puuduttavaksi kaaokseksi, jossa pelaajalla ei anneta HETKEÄKÄÄN pysähtymiseen. COD2 hoitaa tämän tontin äärimmäisen hienosti: välillä hyökitään vihulaisen rintaan kiinni, mutta muutaman minuutin kuluttua saatetaan jo puolustautua kynsin hampain vastahyökkäystä vastaan ja joskus jopa vetäydytään ylivoimaisen hyökkäyksen edessä. Kun pelaaja joutuu tekemään muutakin kuin painamaan härkäpäänä eteenpäin, touhussa pysyy yllätyksellinen ja dynaaminen maku skriptaamisesta huolimatta.

Myöhempien CODien ongelmana on sekin, että ne sijoittuvat eri aikakausiin kuin ensimmäiset Call of Dutyt, mutta ammentavat silti voimansa toiselle maailmansodalle tyypillisistä joukkokohtauksista. Tämä ei yksinkertaisesti toimi: modernin sodankäynnin täsmämeininki ja huipputeknisten aseiden antama ylivoima menettävät merkityksensä kokonaan, kun vastaan heitetään satoja ja satoja venäläissotilaita. Black Opsissa epäkohta näkyy kaikkein rumimmin: oikeita mustia operaatioita ei niiden hiljaisen luonteen vuoksi ole pelissä juuri lainkaan, mutta Pohjois-Vietnamin armeijan massahyökkäyksiä torjutaan pariinkin otteeseen. Toinen maailmansota on aihepiirinä äärimmäisen kulunut, mutta COD2 ei toimisi samalla tavalla mihinkään muuhun aikakauteen heitettynä.



4. Mitäs sitten?

Kuusi vuotta Call of Duty 2:n julkaisun jälkeen ei voi olla masentumatta ja kyrpiintymättä siitä, miten hienon potentiaalin pelisarja onnistui lähes kokonaan hukkaamaan. COD2:n pelimekaniikka, audiovisuaalisuus, kontrollit ja suhtautuminen aihepiiriin ovat erittäin lähellä täydellisyyttä (omassa genressään siis) ja ainoa järkevä kehityssuunta olisi ollut tarinankerronnan parantaminen. Siinä COD2 nimittäin imee totaalisesti persettä: kolmen eri sotilaan näkökulmaan hajautettu tarina ei ole oikeastaan edes tarina. Se ei ala yhtään mistään, ei sisällä minkäänlaista henkilöhahmojen kasvua ja loppuu seinään maailman epätyydyttävimmällä tavalla. Tämä tekee myös pelaamisesta välillä veemäistä tahkoamista - etenkin loppupuolella on vaikea innostua 60. konekivääripesäkkeen vyöryttämisestä, kun siitä ei kuitenkaan seuraa minkäänlaista juoniporkkanaa tai mitään muutakaan. Millä tahansa mittarilla tiirattuna ainoa järkevä seuraava siirto olisi ollut kunnollisen tarinan kertominen erinomaisesti toimivan pelityypin keinoin.

Utopiassani Call of Duty 3:n alkaa protagonisti Isak Steinin nuoruudesta 1930-luvun Saksassa. Juro ja syrjäänvetäytyvä Isak joutuu introverttiytensä vuoksi syrjityksi ja pahoinpidellyksi, erityisesti naapuruston ruskeapaitaisten SA-nuorten taholta. Kun Isak lopulta nousee kiusaajiaan vastaan, nämä pillastuvat siinä määrin, että alkavat pieksää Isakia hengiltä. Paikalle ilmestyvä naapurin poika Joachim kuitenkin pelastaa Isakin hengen hyökkäämällä katupartion kimppuun. Nuorista pojista tulee erottamattomia ystäviä. Tarinan edetessä heidät värvätään Wehrmachtiin - Joachimin järkähtämättömyys antaa Isakille itsevarmuutta ja toisiaan tukien nuoret miehet puskevat läpi intensiivisestä koulutuksesta. Hitlerin sotaretki vie kaksikon Puolaan, Ranskaan ja muihin länsirintaman taisteluihin - kaikissa taisteluissa Isakilla on Joachim vierellään ja Isak luottaa tämän arvostelukykyyn kaikissa tilanteissa. Ystävyys ja tunne luottamuksesta pyyhkivät alleen vihan natsivaltaa kohtaan ja epäilykset koko sotaretken oikeutuksesta.



Operaatio Barbarossan alkaessa Isak ja Joachim osallistuvat itärintaman taisteluihin. Ryhmänjohtajaksi noussut Isak tekee kammottavan virheen, joka aiheuttaa koko joukkueelle valtavat tappiot. Isak tukee ystäväänsä, mutta alkaa myös epäillä hänen erehtymättömyyttään. Lopulta tämä epäily koituu kohtalokkaaksi, kun Isak jättää piittaamatta Joachimin käskyistä bunkkerintuhoamistehtävässä. Joachim yrittää tuhota bunkkeria itse, mutta haavoittuu kuolettavasti. Isak joutuu päästämään Joachimin kärsimyksistään, mutta tulee samalla tappaneeksi kaiken hyvän itsessään. Hänestä tulee arvaamaton psykopaatti, joka taistelee täysin omasta turvallisuudestaan piittaamatta - mies joka vihaa vihollista, asetovereitaan ja itseään. Sotaonnen kääntyessä Isak taistelee yhä brutaalimmin ja epätoivoisemmin, kunnes lopulta eräässä taistelussa hän löytää poteron pohjalta toisiinsa käpertyneen taistelijaparin. Isak ymmärtää, että hänen myös hänen ampumansa luodit ovat jättäneet jälkeensä lukuisia kaipaavia omaisia ja ystäviä. Koko sodan mielettömyys iskeytyy Isakin mieleen yhtenä huumaavana ryöppynä ja komentavan upseerin käskyjen vastaisesti hän pudottaa kiväärinsä maahan ja kävelee pois.

Okei, ei kovin häävi juonikuvio, mutta antakaa armoa: keksin sen viidessätoista minuutissa. Ja sitä paitsi, tuskin voitte kieltää, että tällaisenaankin Call of Duty 3 olisi ollut huimasti mielenkiintoisempi kuin yksikään COD2:n jälkeen julkaistuista sotaräiveistä. Vastaavanlainen tarina olisi antanut sinänsä monotoniselle taistelutoiminnalle merkityksen pelaajan halutessa paitsi tietää tarinan uusista käänteistä, myös ystävänsä kohtalosta taisteluiden kurimuksessa. Peli loisi niin voimakkaan tunnesiteen Joachimin ja Isakin välille, että yksinkertainen toiminta muuttuisi monisyisen tarinankerronnan moottoriksi. Heavy Rain on pelimekaniikaltaan mahdollisesti yksinkertaisempia pelejä koskaan ja silti se tuntuu elämyksenä voimakkaammalta kuin valtaosa nykypeleistä. Miksi? Koska pelaaja välittää tarinasta ja siinä esiintyvistä hahmoista.



Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt ja se on meidän kaikkien vikamme. Niin kauan kuin pelaajat käyttäytyvät kuin avainnipulle hekottelevat kakarat, pelintekijät tyytyvät heiluttelemaan aina vain isompia avaimia kasvojemme edessä. Vaikka Call of Dutyt ovat muuttuneet tasaisesti vammaisemmiksi, pelien menekki on vain kasvanut. Mitä enemmän pelaajat jaksavat meuhkata silmäkarkilla kuorrutetuista trailereista keskustelupalstoilla, sitä enemmän pelit muistuttavat silmäkarkilla kuorrutettuja trailereita. Ja sitä enemmän pelit ovat tunnekylmiä, merkityksettömiä megaspektaakkeleja, joista ei muista yhtään mitään viisitoista minuuttia konsolin sulkemisen jälkeen.

Eihän tällä sinänsä ole helvetinkään merkitystä ja on melko naurettavaa, että aikuinen mies jaksaa vaahdota näin typerästä asiasta sivutolkulla. Maailmassa on paljon isompiakin epäkohtia kuin Call of Dutyjen paskuus, mutta hyvän viihteen alentuminen täysin aivovammaiselle tasolle ja retardihuvin menestyminen kaikesta huolimatta antavat ihmiskunnasta synkän kuvan. Meillä on mahdollisuus kertoa tarinoita täysin uudella tasolla, täysin uusilla keinoilla, ja mahdollisuus vaikuttaa ihmisten ajattelutapoihin välineillä, joista ei vielä vähän aikaa sitten osattu edes kuvitella. Sen sijaan heitämme nämä kaikki mahdollisuudet roskakoriin ja viihdytämme itseämme mahdollisimman vähän aivotoimintaa vaativalla, visuaalisesti miellyttävällä paskalla, jonka ainoa päämäärä on tahkota aivan helvetisti rahaa. En siis vihaa CODeja itsessään, vihaan kaikkea sitä mitä ne nykyisessä populaarikulttuurissa edustavat - kaiken ajatuksia herättävän materiaalian hävittämistä ja voitontavoittelun maksimointia.

Tämä ei ole ihan sellainen uusi vuosituhat, jota odotin.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Call of Duty 2 on ylivoimaisesti paras COD ja parhaita toisen maailmansodan räiskintöjä, jonka äärellä ei voi olla aprikoimatta, mihin kaikkeen pelit kykenisivätkään henkisesti kunnianhimoisten, ajattelevien ihmisten suunnittelemina.

Call of Duty Classic

Pahuuden alkulähteillä

Call of Duty Classic (XBLA)

(Pahoittelut jo neljännestä FPS-arvostelusta putkeen. Meneillään on ollut syysvitutuksen selätys ja muutto uuteen asuntoon, joten mielentasausta on tarvittu. Korvaukseksi tarjoan tekstin, johon toivoisin jokaisen blogini lukijan tutustuvan.).

Call of Duty-sarjan leppymätön vihaaminen on yksi tärkeimmistä syistä blogini olemassaololle. Voiko joku tuomita minut tästä? CODit ovat tehneet paljon pahaa räiskintäpelaamiselle. Koska CODit myyvät ylivoimaisesti eniten, kaikki muutkin FPS-kehittäjät ovat arvelleet räiveen olevan parhaimmillaan silloin, kun pelaajan rooli puristetaan täysin minimiin skriptimyllyissä ja luotienväistelysprinteissä, kaikenlainen rytmitys korvataan jatkuvalla tehostevyöryllä, huutamisella ja ruuduntäristämisellä ja sotiminen esitetään testosteronihuuruisena miesurheiluna, jossa mora löytyy vain vastustajan keuhkoista, ilman Alia. Plus että Activisionin Bobby Kotick on pelimaailman vastine Jukka Riipiselle - mies, jonka yli voisi ajaa katujyrällä ilman muita synnintuntoja kuin huoli komean jyrän sotkemisesta limaiseen paskavelliin.

"Mutta eihän aina ollut näin", huutaa Nostalgiakeiju pääni sisällä nappiverkkareissaan ja tamagotchiaan näpräten. "Sinä pidit ensimmäisestä Call of Dutysta ja paljon", keiju jatkaa tehden kieppejä Coca-Cola-jojollaan. Totta, totta, näinhän se tosiaan oli. Monta vuotta WW2-puutostiloissa kärvistellyt Pekka-Eric sisälläni laukesi karjahtaen, kun ruudulle marssitettiin Hidden & Dangerousin ja Medal of Honor: Allied Assaultin kaltaisia eepoksia.




Tietenkin vanavesivankkureihin hypännyt Call of Duty kelpasi sekin erinomaisesti. Olihan siinä TUORETTA Normandian laskuvarjomyllyä ja Stalingradin tarkka-ammuntaa, paljon hyödyttömiä NPC-hahmoja mölisemässä, tarkasti mallinnettuja paukkurautoja ja osumista roiskahtelevaa verta. Ja koska toinen tämän blogin kantavista ideoista CODinvihaamisen ohella on vanhojen pelien viihdearvon kestävyyden arviointi, on syytä lähteä vielä kerran natsien vastaiselle ristiretkelle - se on kovasti muodikasta muutenkin, kuten saamme nykylehdistöstä lukea. Samalla padeilleen kuolaavat ES-Jonnet saavat tarpeellisen muistutuksen siitä, että nykypäivän jumalviihde oli vielä muutama vuosi sitten edelläkävijän halpaa huoraamista.

Ensimmäisenä veteraani nimittäin hoksaa, että nyky-CODien kanssa pelillä on tekemistä yllättävän vähän. Jatkuvan skriptimyllyn ja loppumattomien vihollisvirtojen sijaan peli tuntuu turboahdetulta versiolta Allied Assaultista. Energia ei lisäänny nurkassa halohuohottamalla vaan MOHimaisesti terveyspaketteja keräten. Ratkaisu toimii erinomaisesti, koska pelintekijät eivät voi pakottaa pelaajaa syöksähtelemään puolikuolleena suojalta toiselle. Rytmi on rauhallisempi ja usein tilanteet taitetaan niittaamalla puolustukseen ryhmittynyt vihollinen yksi kerrallaan.



Kun Call of Duty Classic toimii, se toimii yllättävän tehokkaasti. Grafiikka on nätisti sanottuna pelkistettyä ja hahmojen juoksuanimaatio on motioncapturoitu pahasti nivusensa tulehduttaneelta aitajuoksijalta, mutta jämerä äänimaailma ja runsas huumeidenkäyttö pelaamisen aikana saavat pelin kymmenvuotisen iän unohtumaan tarpeeksi hyvin. Alun jenkkirähinät ovat suht sähäkkää myllyviihdettä ja loppuvaiheen lyhyt panssarisota selkeästi CODien paras tankkimättö, koska panssari ei regeneroi itseään parempaan kuntoon ja Arschfaust-miesten kyylääminen lumisesta maisemasta on aidon haastavaa. Myös brittisotilaana suoritettu soolokeikka padolla, Enemy at the Bill's Chocolate Gates -varkaus ja bunkkerienteilaus Bastognessa toimivat. Omista joukkuetovereista on poikkeuksellisesti jopa hyötyä, sillä vaikka oma-aloitteisuutta vatipäiltä on turha odottaa, ne sentään nikkelöivät jyvälle osuvat krautit kummemmin kyselemättä.

Kuitenkin, Kodak-hetkiä on mukana armottoman vähän ja suurin osa Call of Duty Classicin pelaamisesta on sitä perinteistä hampaat irvessä, raivopaskat housussa suoritettua työpelaamista. Useimmissa kentissä ei ole minkäänlaista rytmitystä, vaan ne etenevät monotonisena hallijuoksuna romahtaneelta kerrostalolta A räjäytetylle majavakuivaamolle B. Erityisesti ongelma korostuu Stalingradissa, jonka steriilit raunioläjät kilpailevat tylsyydessään eeppisellä tavalla epämielenkiintoisen Halojen Kirjastokentän ja YLE FST:n ohjelmatarjonnan kanssa. Loppukentän Reichstagiin rynnimisestäkin puuttuu kaikki glooria, kun tankit tykittävät vihollisvastarinnan pillunpäreiksi ilman, että pelaajan tarvitsee itse tehdä juuri mitään.



Rytmitajuttomuus koskee myös vaikeustasoa. Suurin osa CODC:n taisteluista on nautittavaa suojautumista, varovaista liikkumista ja natsimassan harventamista, mutta välillä haastenupikka heitetään täysin varoittamatta yhteentoista. Neitsytvinkaisussaan Infinity Ward ei vielä löytänyt tasapainoa viihteen ja haasteen välillä, ja esimerkiksi brittipako rekanlavalla on puhdasta pelaajan perseraiskaamista ruosteisella pistimellä. Jokainen panssarinyrkki pitää käyttää juuri oikeassa kohdassa, jokainen lataus pitää tehdä juuri sillä tietyllä hetkellä ja jos yksikin singonlaaki menee huti, homma pitää aloittaa alusta. Itkin, kiroilin ja lähettelin Somaliliitolle sianpäitä ainakin viidenkymmenen yrityskerran verran, mistä minut lopulta palkittiin Churchillin mietelauseella ja seuraavalla, vielä mielipuolisempaa ulkoaopettelua ja multitaskaamista vaativalla Stukanpudottelulla.



Vaikeaksi CODin tekee myös muutama idioottimainen suunnitteluvirhe. Saksalaisten päivärytmi koostuu tyypilliseen tapaan suojan takana seisomisesta sekä pyssynpiipun osoittamisesta oviaukkoon - saman tien kun liittoutunut turpa ilmestyy kulman takaa, siihen läsähtää kolmen schmeisserin synkronoitu luotiryöppy. Ja koska pelaaja ottaa perusvaikeustasollakin julmasti vahinkoa, yksi ainoa varomaton liike voi terminoida pitkänkin session. Tallennuspisteiden mielivaltainen jakelu ja satunnainen toimimattomuus eivät helpota ongelmaa. Hyvä on, sotilaan menestyksekäs ura voi katketa yhteen varomattomaan liikkeeseen, mutta CODC ei ole pelaajalle reilu. Kaikki konetuliaseet ovat epämiehekkäitä tussuja ja ensimmäinen luotisarja johtaa väistämättä siihen, että natsi kömpii takaisin jaloilleen. Kyllä palkitsee, kun kääntää selkänsä maahan retkahtaneelle vihulaiselle ja saa kolmea sekuntia myöhemmin kiitoksena STG-44:n sarjan selkäänsä.

Pelaajan kehno luodinkestävyys ja vihollisten poikkeuksellisen luja kesto vaivaavat erityisesti vittumaisissa puolustustehtävissä, joissa fritziä hyökyy naamalle komppania- ja tankkikolonnatolkulla. Tässä antiikkinen pelisuunnittelu toimii moderneja isoveljiään paremmin: pystyin kiertämään molemmat defensiivikentät runkkaamalla puolustusaseman nurkassa ja odottamalla kellon pyörähtävän nollaan. Mutta pitäisikö peliä kehua siksi, että se helpottuu kusettamalla? Sitähän minäkin.



Ja sitten ovat ne perinteiset idioottimaisuudet, jotka näyttävät olleen mukana sarjan alusta saakka. Kun brittikommando räjäytti V2-ohjuksen viiden sekunnin tulilangalla ja vieressä seisoskellen, aloin ylipäätään ihmetellä, miksi moisilla teknofalloksilla kannatti pommittaa Lontoota - jumalauta, jopa Hamasin kissanpierut tekevät enemmän tuhoa. Koska omat joukkuetoverit reagoivat osumiin lähinnä miehekkäällä ähinällä (eivätkä sillä normaalilla tavalla eli kuolemalla), kuulostaa omaan joukkueeseen osuva MG42-sarja todella väkivaltaisilta homo-orgioilta. Kaikki pelin konekiväärit ovat muuten noita samaisia neljäkakkosia, jopa T-34:ssa, koska Infinity Wardin ohjelmoijat ovat laiskoja velliperseitä. Pieniä juttujahan nämä, mutta historiallisia tapahtumia ei voi lavastaa puolivillaisesti immersion kärsimättä.

Call of Duty ei keksinyt juuri mitään itse eikä osannut tehdä kopioituja asioitakaan kunnolla. Vaikka jättäisin CODC:ta syyttämättä sen aiheuttamista lieveilmiöistä, kuten koko FPS-genren nössähtämisestä ja jumittumisesta burgerimoodiin dollarivirran maksimoinniksi, peli itsessäänkin on epätasapainoisuudessaan, monotonisuudessaan ja ideattomuudessaan aivan ehta COD-teos ja siksi täysin oikeutettu ikuiseen syljentään, pahoinpitelyyn ja unohdukseen.



Termi "Classic" Call of Dutyn nimessä on yhtä uskottava kuin Antti Tuiskun levynkannessa käytetty "Greatest Hits".

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Koska vaikkunaamainen, hikeä tiristävä siansilmäinen COD-nörtti ei ansaitse mitään parempaa.

Harjaantumisluokan kesäreissu Ranskaan

Call of Duty 3 (Xbox360)

Viime sunnuntai oli paitsi kansainvälinen hevosrakkauspäivä (en ymmärrä miksi sitä ei VIELÄKÄÄN paineta kalentereihin), myös Normandian maihinnousun vuosipäivä. Veteraanien muistoa kunniottaakseni päätin pelata läpi operaation myöhemmistä kahinoista kertovan Call of Dutyn 3:n (kiitos Arholle pelin lainasta ja elämäni hellimmästä alapääpesusta). Onneksi en ole kyseisen taistelun veteraani, sillä muuten peukaloni etsisivät välilyöntien sijasta Treyarchin pelisuunnittelijoiden aataminomenaa. COD3:n peluu osoitti yhtä paljon kunnioitusta sotasankareille kuin se, että olisin käynyt ampumassa säiliövaunullisen valkovuotoa Colleville-sur-Merin hautausmaalle. Vaikka COD:t edustavatkin minulle kaikkea sitä mikä nykypeliteollisuudessa on vikana, Call of Duty 3:n perinpohjainen huonous löi minua koivuhalolla takaraivoon ja tunki sen jälkeen halon perseeseeni. Uudelleen ja uudelleen.

Sullon nyt halvaantuneen lammasystäväni (pienellä nikkarointivasarallakin saa ihmeitä aikaan kun tietää mihin lyödä) takaisin sängyn alle ja puhun hetken vakavasti. Minulla ei ole mitään sotapelejä vastaan. Sota on lajillemme tyypillistä toimintaa, joten on fiksumpaa purkaa tappamisvietti ruudulla vilistäviin polygoninatseihin kuin Prisman työntekijöihin. Sodan kaltaisessa elämän ja kuoleman kamppailussa on väkevät draaman ainekset. Lisäksi videopelien yhtenä perimmäisenä ideana on päästä turvallisesti kokemaan tilanteita, joihin osallistuminen tosielämässä palkitaan usein lapulla isovarpaassa.

Mutta siitä välitän paljonkin, miten sotaa pelissä käsitellään. En syytä COD3:sta arcademaisuudesta, sillä kaikkien pelien ei tarvitse olla Flashpointeja. Ei siinä siis mitään, että neljä polakki-Shermannia tuhoaa parisenkymmentä sakujen huipputankkia taistelusuunnitelmalla, johon edes viidakon syrjityin gorillauros ei suostuisi pyyhkimään apinaklamydian runtelemaa elintään. Syvästi arvostamani Brothers in Arms –sarjan taistelumekaniikka on silkkaa lautapeliä, mutta realistinen, kunnioittava suhtautuminen aihepiiriin häivyttää simppeliyden alleen tehokkaasti. BIA:t ovat sotilasryhmän hiljaisia ja hidasliikkeisiä Määttiä, jotka tyynesti tuhoavat vihollisbunkkereita ja tunkevat kunniamitalinsa huomaamattomasti repunpohjalle. COD:t ovat kaikkein kilipäisimpiä sotahulluja, jotka ennen taistelua runkkaavat silvottujen ruumiiden kuville mutta jotka paskantavat peräsuolensa sarkahousun punttiin, kun harhautunut savukranaatti tussahtaa pesäkkeen viereen.

Käsitelläänpä ensin ne hyvät asiat pois alta – ei hätää, tähän ei mene kauaa. Viimeinen tehtävä on suhteellisen hienosti tehty. Aseet ovat ihan munakkaita (ihan munakas…Ihaan munat…Orgiat Puolen hehtaarin metsässä…keskity!). Erona kahteen aikaisempaan CODiin putkijuoksussa on vähän enemmän haaroja, mikä mahdollistaa vaihtoehtoiset etenemisreitit. Tämä miellyttänee etenkin niitä pelaajia, jotka tykkäävät porata poikaystäviinsä ylimääräisiä persereikiä, jotta sormensa voi tunkea paskaan useampaa kautta.

Falaisen mottitaisteluihin keskittyvä peli alkaa Saint-Lon valtauksella, johon tarvitaan 15 minuuttia ja viisi kannikoidensa välissä huvikseen sirpalekranaatteja räjäyttelevää superjenkkiä. Pelisarjalle uskollisesti (ja sinänsä aihepiiriin hyvin sopivasti) pelaaja pääsee sotimaan myös muiden kansallisuuksien nahkoihin. Ilmeisesti pelintekijöillä on ollut huoli siitä, että peliyleisö ei enää uskokaan Amerikan pelastaneen Eurooppaa yksin, joten muista liittoutuneiden sotilaista on tehty lämmitettyä räkää lounaaksi syöviä idiootteja. Brittien laskuvarjokommandot ovat alkoholismin takia työttömäksi joutuneita sirkuspellejä, joita houkutellaan taisteluun lentokentällä soitettavalla tivolimusiikilla. Kun ensimmäisen kerran kuulin skottikersantin puhuvan, minun piti sulkea peli, ottaa muutama bongihitti tasaamaan psykedeelien vaikutusta ja käynnistää peli uudelleen. Tällä kertaa kessu ei enää näyttänyt Simpsoneiden Groundskeeper Willieltä, mutta ääni oli ja pysyi samana. Pelin puolalaissotilaat ovat Treyarchin yritys todistaa, että venäläisten ja siat pystyvät lisääntymään keskenään. Ainoastaan ranskalaisten kuvausta voi pitää onnistuneena: nämä ovat varsin autenttisesti röyhkeitä kusipäitä, joiden ylimielinen mongerrus pistää väkisinkin miettimään, oliko Normandian maihinnousu ylipäätään hyvä idea.

Jos myöhempien CODien pelimekaniikka on hanurista, COD3 ammentaa taistelun toimivuuden lepraisen juopon tulehtuneesta sulkijalihaksesta. Taisteludynamiikan köyhyyttä ei tarvitse syvemmin analisoida, koska se lukee televisioruudulla norsunpillun kokoisin kirjaimin: ”Find cover before taking more damage”. Näin homma nimittäin toimii joka perkeleen kerta: kävellään kulman ympäri, jolloin valmiiksi asemissaan olevat sakut ruikkaavat silmille juma-lattoman tuliryöpyn, josta pelaaja juuri ja juuri selviää hengissä. Sitten kiirehditään suojaan, tapetaan sen verran tyhjästä regeneroituvia natseja että päästään seuraavan laatikon taakse kykkimään ja sen jälkeen vedetään sama ralli uusiksi. Satoja kertoja.

Ja koska Treyarchin nahkaanpukeutuvien ja tauoilla toisiaan kissanhännällä piiskaavien pelisuunnittelijoiden mielestä tämä ei vielä riitä peli-ilon totaaliseen tappamiseen, toistoa lisätään ripottelemalla tallennuspisteitä todella harvakseltaan. Kaikkein mieltälanaavin kusipäätemppu liittyy jenkkitehtävään, jossa ensin taistellaan tie läpi saksalaisia kuhisevan kukkulan laelle. Kun temppu 30. yrityskerran ja naapurin alpakan sirkkelöinnin jälkeen onnistuu, pelaajan pitäisi pysäyttää rynnäkkö QTE-kranaatinheittimellä. Jos et hallitse touhua ensimmäisten sekuntien aikana, olet kuollut. Edellinen checkpoint on kukkulan juurella – ei kun takaisin ylös. En osaa sanoin kuvailla, miten paljon punahehkuista raivoa tämä esimerkki täysin luokattomasta pelisuunnittelusta minussa herätti. Muistiinpanoissanikin lukee vain ”Enempää en pelaa, vaikka tappaisitte”.

Quicktime eventeistä puheenollen (tuo termi pitäisi suomentaa - paras ehdotukseni on ”vellipaska” mutta toisaalta, millä termillä sitten kuvaisimme television ohjelmatarjontaa, median ryhdikkyyttä ja poliitikkojen rehellisyyttä) – niitä on paljon ja ne ovat niin huonoja, että Gary Glitterin nappulanpainelu tuntuu COD3:een verrattuna pieneltä synniltä. PC:n ensimmäisessä Medal of Honorissa, Allied Assaultissa, räjähteet asennettiin Flak-88 –tykkeihin painamalla yhtä nappia. COD3:ssa liimataan räjähde tykinkylkeen (yksi napinpainallus), asennetaan nalli (toinen napinpainallus), viritetään räjähde (loputtomiin kestävää tatinpyörittelyä) ja lopulta vedetään sokka irti (kolmas napinpainallus). MIKSI? MIKSI? MIKSI? Miten tämä edistää pelinautintoa? Miksi tämä on tarpeellista?

Sama pätee saksalaisten kanssa käytyihin lähitaisteluihin. Ne voisivat toimia elokuvamaisina shokkeina monotonisen ammuskelun keskellä, mutta koska kolme ensimmäistä homopainia päättyy poikkeuksetta pelaajan kuolemaan (koska minipelin rytmi pitää ensin opetella), neljännellä kerralla touhusta on kadonnut se vähäkin tolkku. Kaikkein käsittämättömin paskasovellutus QTE:hen on SOUTAMINEN. Ammennettavana on toisen maailmansodan eeppisimpiin lukeutuva taistelu ja Treyarchin mielestä SOUTAMINEN on yksi parhaista tavoista ottaa siihen osaa. Paitsi että idea on yhtä toimiva kuin laittaa Mario-peliin osio, jossa vauvoja ajetaan oikohöylästä läpi, se on myös toteutettu yhtä sulavasti kuin vauvojen ajaminen oikohöylästä läpi. Nintendosta puheenollen, joku fanipoika voi itkeskellä, että kikkakontrollit on suunniteltu alun perin Wiille. Mitä helvetin vitun väliä sillä on, jos pelaan Xbox360:lla? Jos menee ongelle ja käyttää kalastusvälineenään lentopalloa, onko vika kaloissa, kun ei nappaa?

Peliin on ympätty huonosti toimivia ajoneuvo-osuuksia, joissa ei ole vitunkaan järkeä. Jeepillä kurvailussa on yhtä paljon kontrollia kuin bukkaketähden selän päällä pyörimisessä pitkän kuvauspäivän jälkeen. Lisäksi etäisyydet ovat niin lyhyitä, että reitillä on mahdotonta pysyä – ja luonnollisesti jokaisen väärän polun päässä jököttää tankki, joka kosauttaa ensimmäisestä laakista jokeltavat vammaiskommandot oikosääristen pataljoonaan. Tankeista puuttuu totaalisesti massa, ne takertuvat kiinni jokaiseen koppakuoriaiseen ja panssaritaistelu on irvokasta pelleilyä, jossa paukutellaan hipareita irti vihutankeista vailla pienintäkään yritystä osumakohtien mallintamisesta.

COD-sarjalle tyypillisesti mukana kulkee vaihteleva määrä joukkuetovereita (taistelun aikana jopa 30, rupattelutauoilla viisi). Wikipediaan vammaissuomella COD3-artikkelin kirjoittaneen energiajuomaläskin mielestä COD3:n parhaita uudistuksia on tekoälyn parantaminen – ilmeisesti oletusarvona olleen järvisimpukan tasolta. Näiden vatipäiden kanssa tolskatessa fiilis on tasan sama kuin sillä opettajalla, jonka suojatit tahrivat luokkaretken taukopaikan seinät omalla paskallaan: mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan ja enkö voisi ampua edes yhden varoitukseksi muille?

Valitettavasti en saa, sillä yhdenkin liittolaisen teloitus johtaa edelliseen checkpointiin palaamiseen. Tätä ei suuresti auta se, että taistelutoverit rynnivät innosta vinkuen suuliekkini eteen kuolaamaan ja hihittelemään. Muita toimia, joissa kanssasotilaat kunnostautuvat tuon tuosta, ovat seinää vasten juokseminen, käytävien tukkiminen ja ehdoton lempparini, pelaajan työntäminen pois tuliasemasta kahden MG42:n ristituleen. Onneksi viholliset ovat yhtä vilkkaalla aivotoiminnalla siunattuja: ilman viritettyjä kranaatteja kohti juoksentelevia Fallschirmjägereitä sota jatkuisi varmasti edelleen. Plussaa COD3:lle pitää antaa siitä, että se mallintaa ensimmäistä kertaa taistelushokin: kun pelaaja heittää rinnemaastossa pitkälleen, peli paiskaa pelihahmon kymmenen metriä taaksepäin hillittömän tärinän ja pörinän seurauksena. Vastaavankaltaisia bugeja tulee vastaan tuon tuosta: hapon loppuminen ei juuri masentanut, kun näin ensimmäisen kerran kuolleen saksalaisen levitoivan selällään ovesta sisään.

Grafiikka on periaatteessa näyttävää, mutta valitettavasti herkullisen näköiseen normandialaiseen salaattiin on ripoteltu sinne tänne paskakikkareita, jotka tuhoavat elämyksen tyystin. Raivostuttavin kaikista on ruudunheiluttamisefekti jokaisen räjähdyksen kohdalla – en tiennytkään, että Michael J. Fox osallistui toiseen maailmansotaan. Suuliekkien valoja välkytellään siihen malliin, että piripäiden taskulamppudiskossakin on pienempi epilepsiakohtauksen vaara. Ja vaikka meistä kaikista toisen maailmansodan aseet ovat vinkeitä kapistuksia, kenen perkeleen idea oli rautatähtäinmoodissa laittaa täysin terävänä toistuva ase tukkimaan puoli ruutua, kun huonosti toimiva focusointi tekee koko maisemasta mössöä?

Jopa napakat kontrollit, COD-sarjan ehdoton vahvuus, loistavat poissaolollaan. Joka kolmaskymmenes sekunti pelaaja jämähtää kiinni seinään, pensaaseen tai takana tulevan alokkaan sojottavaan meisseliin. Jopa viihdyttävät välinäytökset ja skriptaaminen on juosten kustu: kun hyökkäys on torjuttu ja skripti käynnistyy, vielä äsken raivopäänä sisään rynnäköineet SS-joukot häviävät ilmaan. Mikään ei ole masentavampaa kuin taistella verenmaku suussa ja kahden päivän ruoat reittä pitkin valuen kohti viimeistä vihollispesäkettä ja huomata sinne tupsahtaessaan, että omat joukot ovat ilmestyneet juoksuhautaan kosmisesta madonreiästä polttelemaan tupakkia ja vertailemaan kiveshiertymiä. Ideaköyhyys on uskomatonta luokkaa: en muista yhtäkään peliä, jossa olisi KOLMESTI ratkaistu mahdoton tilanne pistämällä pelaaja tajuttomaksi, jotta omat joukot voivat kiskoa hänet raunioista ihmeen kaupalla turvaan.

Ja vaikka kuinka COD3 yrittää luoda autenttista sotatunnelmaa pienillä yksityiskohdilla, isot uskottavuusvirheet vievät niiltä neitsyyden harvinaisen brutaalilla tavalla (suukapula, pakastettu vesi-ilmapallo ja emäksistä astianpesuainetta). Kun jenkkijoukkue putsaa taloa natseista, joku vatipää kajauttaa huoneeseen syöksyessään ”Krauts in the open”! Ehkä jenkkisotilaita koulutettiin lyijytynnyreissä, joten tavallisen olohuoneen luuleminen aukeaksi on ymmärrettävää. Yhtä tehokkaasti tunnelmaa laskevat iloisesti nahkahousuista ja Edelweisseistä päjättävät separisakemannit. Taisteluetäisyydet ovat niin naurettavan lyhyitä, että minun pitää takoa itseäni lankulla naamaan, jotta välttyisin puhumasta erään crazykomedian legendaarisesta sketsistä.

Miksi Panzer 4 pysähtyy vihollisen tuliaseman eteen minuuteiksi tuhoamatta sitä tykillään? Mistä brittikommandot tietävät, missä rakennuksissa kylän kymmenistä ja taas kymmenistä mörskistä muutamaa ranskalaisnilkkiä pidetään? Miksi sotilaat räjäyttävät talon, vaikka ovat itse talon kellarissa? Miksi missään kohtaa peliä ei ole mitään merkkiä normaalista maalaisjärjestä, älyllisestä rehellisyydestä tai nautittavan pelisuunnittelun alkeista? Miksi kukaan ei ole pelannut peliä ennen sen julkaisua? Miksi niin moni pelaaja tuntuu oikeasti nauttivan COD3:n pelaamisesta? Miksi minä vieläkin kirjoitan tästä menkkapuurosta, kun voisin jo olla Pumpulin kanssa jokirannassa rakastelemassa?

Viimeiseen kysymykseen minulla on vastaus. Call of Duty – Black Opsin traileri on pistänyt pelaajat valuttamaan aseöljyä karbiiniensa piipuista jo usean viikon ajan. Tiedoksenne vain: Treyarch sitäkin vääntää. Iloista odottelua vain, toivottavasti hypepirtelö pistää pakkinne niin sekaisin, ettei persereikäänne voi edes puhaltaa viikkoihin.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Call of Duty 3:n pelaaminen on niin kokonaisvaltainen elämys, että sitä voi pahentaa vain pyytämällä roskisvajassa alakoululaisia kyttäävän kylpytakkisedän korvan viereen suuhengittämään ja puhumaan yhteisestä Kanarianmatkasta. Eli mitäpä luulette, pitääkö se omistaa?

CODeiinia naamariin - feels good, man

Modern Warfare 2 (Xbox360)

Oloni on ollut monta päivää nihkeä kuin pedofiililla joka hivuttautuu hellepäivänä kumiveneen alla kohti lasten kahluuallasta. Kenties se johtuu siitä, että aion tehdä jotakin kaikkia arvojani vastaan taistelevaa (mikä on jo saavutus sinänsä, ottaen huomioon että arvomaailmaani sopivat kivuttomasti sekä etuilevien vanhusten runttaaminen katujyrällä sekä hyvin syvä rakkaussuhde eläimiin). Aion nimittäin kirjoittaa kehuvan arvostelun Call of Duty -pelistä. Jotta osaisit adaptoitua kokemaani henkiseen kamppailuun, lue ensin COD4:n ja COD5:n arvostelut. Minun on pakko myöntää, että pidin MW2:sta yllättävän paljon sen jokaisella osa-alueella, enkä vain siksi, että (mielikuvitus)avovaimoni osti pelin minulle joululahjaksi ja haluan välttää väistelemästä kohti lentäviä lipastoja ja kirjahyllyjä seuraavan mensuunikauden alkaessa.

Yksinpelikampanjasta on saatu karsittua muutamia eniten kyrpiviä virhetekijöitä. Nyt vihollisia ei enää välttämättä hyö'y päälle loputtomina virtoina vaan välillä arabikommunistit saa niitattua viimeiseen nahka-OMONiin. Kanssatappelijoiden loputon peukalonimeminen taistelukohtauksissa on saatu mukavasti minimiin, koska yleensä partiota johtaa joku muu kuin minä. Alun tehtävissä, etenkin Generation Killistä pöllityssä ykkösmapissa, on helvetinmoista imua skriptauksesta huolimatta.

Törkeän hieno grafiikka ja ennennäkemättömät taisteluympäristöt, etenkin Jenkkilän pillunpäreiksi pistetyt suburbit sekä runsas huumeidenkäyttö pelaamisen aikana auttavat usein unohtamaan sen, että juonessa on jopa COD-tasolla ennennäkemättömän vähän järkeä. Venäläisten täysimittaisen Amerikan invaasion alkaminen yhden jenkkipojun löydyttyä terrori-iskun tapahtumapaikalta on yhtä pätevä motiivi sotatoimille kuin koko Santaparkin henkilökunnan teurastaminen aattona saadun leipäkoneen takia. Modernin sodankäynnin kanssa pelillä on yhtä paljon tekemistä kuin NES:n Icehockeylla sulkapallon kanssa ja jenkkimeininki on vedetty niin pitkälle, että combat jackia harrastavat NPC:t todennäköisesti suihkivat kyklooppinsa silmästä punavalkoraitaista tähtisumua.

Lentokentällä tapahtuva siviilien lahtaus on periaatteessa jumalattoman härskiä kosiskelua niille, jotka odottavat Pekka-Eric Epic Shooting Gamen julkaisua, mutta koska ampumiseen ei ole pakko osallistua itse (eikä koko mappia edes pelata), siitä suuttuivat ainoastaan venäläiset. Toisaalta, he asuvatkin huumorintajuisessa onnelassa, jossa auton katolle irvailuna kiinnitetty muoviämpäri johtaa poliisin suorittamaan vainoon ja toisinajattelijoiden ampuminen rappukäytävään on mukava vaihtoehto sunnuntaigolfille, joten pahastuminen lienee perusteltua. MW2:n yksinpeli on ihan jees, sopivan lyhyt, näyttää hiton kivalta eikä rassaa hermoja tarpeettomasti.

Uutuutena MW2 tarjoilee kaksinpelaajille liivatteella ja keräsalaatilla yhteennivotun co-op-kampanjan sijaan Spec Ops-tehtäviä, jotka on suunniteltu nimenomaan yhteistyötä varten. Tehtäviä on vallan mukavasti ja niiden kirjo vaihtelee iloisesti kuin lääkitsemättömän maanikon elämänhallinta. Hilpeimpiin rysäytyksiin kuuluu kerrostalon katolta suoritettu puolustustaistelu, jossa toinen sniputtelee lähimmäksi pääsevät punamullahit ja toinen syytää taivaalta Predator-ohjuksia (MW3:ssa mukaan tulee myös katolisen kirkon sponsoroima Ass Javelin -laukaisujärjestelmä). Spontaaneja riemunkiljahduksia ja refleksinomaisia, ilosta johtuvia housuunpaskantamisia aiheutti kenttä, jossa C-130 -koneella annetaan tulitukea maassa etenevälle kaverille. Ei MW2 mikään Flashpoint ole, mutta kaksinpeli on jaetulla ruudullakin helvetin hauskaa. Kun sissittelytehtävässä sovimme pelikaverin kanssa siitä, kumpi ottaa kumman vartijan (ei siten kuin TODELLA haluaisin tehdä, mutta kuitenkin) ja tiputimme vihut vaimennetulla yhteislaukauksella, fiilis oli harvinaisen muikea (mikä saattoi johtua myös poikkeuksellisen hyvästä freebase-kokaiinista).

Moninpeli on hektistä mättämistä (se tosin olisi hektisempää ilman dollareihin smäidäänsä pyyhkiviä P2P-pelisysteemin rakentajia), jossa kuolleet hetket kestävät sekunteja ja konetuliaseet pauhaavat kuolemaa taukoamatta – siitä on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä. Simppeliin pelimekaniikkaan saadaan addiktiivisuutta tapoista ja muusta sankaroinnista kuitattavilla kokemuspisteillä, joilla saa hankituksi itselleen messevämpiä mutkia ja erikoiskykyjä. Etenkin hardcore-moodissa touhuun tulee totista tappamisen meininkiä (valitettavasti interracial gay midget hardcore-moodia ei ole vieläkään saatu mukaan). Tosin palatessani kotiin kuukauden mittaiselta lomaltani Thaimaan salaisesta kotieläinpyhäköstä huomasin Activisionin julkaisseen uuden rahastuskarttapaketin ja kaikkien pelaajien lähteneen lammasmaisesti määkien ja toistensa villaisia kylkiä hivellen mukaan kusetukseen – vanhoja mappeja ei pelannut enää kukaan. Mutta väliäkös hällä, peliaikaa tuli kuitenkin melkein nelisenkymmentä tuntia, mikä on kummitusjunaräiskinnälle hillitön määrä.

Eli Modern Warfare 2 on todellakin hyvä peli, toisin kuin sen lukuiset edeltäjänsä – tämän paremmin höpöhöpörealistista jenkkipullisteluputkiräimettä ei oikeasti voi tehdä. Onneksi olkoon, Infinity Ward, Treyarch ja Activision, eihän siihen mennytkään kuin kuusi vuotta! Itse asiassa Activisionin päässä on epäilemättä huomattu, että sama tekele myydään pelaajille nyt kuudetta kertaa (tai yhdeksättä, jos erinäköiset konsoliversiot ja lisälevyt otetaan huomioon – suosikkitittelini on ehdottomasti COD: Big Red One, tirsk) ja siksi MW2 on MW2 eikä COD6.

Tyly fakta on se, että miljoonat ja miljoonat pelaajat ovat palvoneet kohta vuosikymmenen ajan Graalin maljana samaa peliä, johon on vuoroin lisätty parempaa grafiikkaa, ”vaihtoehtoisia” peliympäristöjä ja nätempiä kuukautis savuefektejä. Nyt huippu on saavutettu, joten ainoa looginen vaihtoehto on keksiä jotain uniikilla tavalla uutta, joka ravistelee pukamiani samanlaisella värinällä kuin ensimmäinen COD vuonna 2003. Ammattitaidosta tai rahasta se ei ole kiinni.

Mutta saahan sitä toivoa monenlaista, kuten minä toivon että äänet pääni sisällä hiljenisivät ennen kuin minun on lopulta pakko toteuttaa alastonryöstö moottoripyöräjengin saunailtaan. Tekijät todennäköisesti haluavat jatkaa rahasäiliössään snorklaamista ja pelaajien lobotomiatasolle vaipuvaa nöyryyttämistä, sillä seuraavan parin vuoden aikana julkaistaan KOLME uutta CODia. Tässä pieni vinkki: ennen kuin ostatte yhtäkään niistä, tehkää seuraavat toimenpiteet. Ostakaa itsellenne muovirynkyt ja maastopuvut, minkä jälkeen menette Lintsille ja ostatte rannekkeen. Sen jälkeen syötte ämpärillisen psilosybiineja, alatte huutaa amerikkalaista sotilasslangia kuin raivotautiset merileijonat ja vietätte koko päivän ajellen vuoristoradalla. Pysäkillä katsotaan PSP:stä pätkä Yhdysvaltain armeijan rekrytointivideoita ja sitten taas mennään.

Jos senkin jälkeen vielä kiinnostaa tutustua uusiin CODeihin, tulkaa ensin tänne lukemaan arvostelut – tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi vastustaa kiusausta. Odotellessa pelaan muita pelejä ja tungen neuloja kivespusseihini vingahdellen nautinnosta.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jos hyllystä pitää löytyä yksi Call of Duty, olkoon se Modern Warfare 2. Yksinpeli on tähänastisista toimivin ja viihdyttävin. Peli-ikää nostavat tyylikkäästi toteutetut ja aitoa yhteistyötä vaativat Spec Ops-tehtävät. Mutta nyt viimeistään CODit voisi viedä Siperiassa sijaitsevan ladon taakse ja sen jälkeen lyödä pelisarjaa moukarilla lantioon.