Call of Duty Classic

Pahuuden alkulähteillä

Call of Duty Classic (XBLA)

(Pahoittelut jo neljännestä FPS-arvostelusta putkeen. Meneillään on ollut syysvitutuksen selätys ja muutto uuteen asuntoon, joten mielentasausta on tarvittu. Korvaukseksi tarjoan tekstin, johon toivoisin jokaisen blogini lukijan tutustuvan.).

Call of Duty-sarjan leppymätön vihaaminen on yksi tärkeimmistä syistä blogini olemassaololle. Voiko joku tuomita minut tästä? CODit ovat tehneet paljon pahaa räiskintäpelaamiselle. Koska CODit myyvät ylivoimaisesti eniten, kaikki muutkin FPS-kehittäjät ovat arvelleet räiveen olevan parhaimmillaan silloin, kun pelaajan rooli puristetaan täysin minimiin skriptimyllyissä ja luotienväistelysprinteissä, kaikenlainen rytmitys korvataan jatkuvalla tehostevyöryllä, huutamisella ja ruuduntäristämisellä ja sotiminen esitetään testosteronihuuruisena miesurheiluna, jossa mora löytyy vain vastustajan keuhkoista, ilman Alia. Plus että Activisionin Bobby Kotick on pelimaailman vastine Jukka Riipiselle - mies, jonka yli voisi ajaa katujyrällä ilman muita synnintuntoja kuin huoli komean jyrän sotkemisesta limaiseen paskavelliin.

"Mutta eihän aina ollut näin", huutaa Nostalgiakeiju pääni sisällä nappiverkkareissaan ja tamagotchiaan näpräten. "Sinä pidit ensimmäisestä Call of Dutysta ja paljon", keiju jatkaa tehden kieppejä Coca-Cola-jojollaan. Totta, totta, näinhän se tosiaan oli. Monta vuotta WW2-puutostiloissa kärvistellyt Pekka-Eric sisälläni laukesi karjahtaen, kun ruudulle marssitettiin Hidden & Dangerousin ja Medal of Honor: Allied Assaultin kaltaisia eepoksia.




Tietenkin vanavesivankkureihin hypännyt Call of Duty kelpasi sekin erinomaisesti. Olihan siinä TUORETTA Normandian laskuvarjomyllyä ja Stalingradin tarkka-ammuntaa, paljon hyödyttömiä NPC-hahmoja mölisemässä, tarkasti mallinnettuja paukkurautoja ja osumista roiskahtelevaa verta. Ja koska toinen tämän blogin kantavista ideoista CODinvihaamisen ohella on vanhojen pelien viihdearvon kestävyyden arviointi, on syytä lähteä vielä kerran natsien vastaiselle ristiretkelle - se on kovasti muodikasta muutenkin, kuten saamme nykylehdistöstä lukea. Samalla padeilleen kuolaavat ES-Jonnet saavat tarpeellisen muistutuksen siitä, että nykypäivän jumalviihde oli vielä muutama vuosi sitten edelläkävijän halpaa huoraamista.

Ensimmäisenä veteraani nimittäin hoksaa, että nyky-CODien kanssa pelillä on tekemistä yllättävän vähän. Jatkuvan skriptimyllyn ja loppumattomien vihollisvirtojen sijaan peli tuntuu turboahdetulta versiolta Allied Assaultista. Energia ei lisäänny nurkassa halohuohottamalla vaan MOHimaisesti terveyspaketteja keräten. Ratkaisu toimii erinomaisesti, koska pelintekijät eivät voi pakottaa pelaajaa syöksähtelemään puolikuolleena suojalta toiselle. Rytmi on rauhallisempi ja usein tilanteet taitetaan niittaamalla puolustukseen ryhmittynyt vihollinen yksi kerrallaan.



Kun Call of Duty Classic toimii, se toimii yllättävän tehokkaasti. Grafiikka on nätisti sanottuna pelkistettyä ja hahmojen juoksuanimaatio on motioncapturoitu pahasti nivusensa tulehduttaneelta aitajuoksijalta, mutta jämerä äänimaailma ja runsas huumeidenkäyttö pelaamisen aikana saavat pelin kymmenvuotisen iän unohtumaan tarpeeksi hyvin. Alun jenkkirähinät ovat suht sähäkkää myllyviihdettä ja loppuvaiheen lyhyt panssarisota selkeästi CODien paras tankkimättö, koska panssari ei regeneroi itseään parempaan kuntoon ja Arschfaust-miesten kyylääminen lumisesta maisemasta on aidon haastavaa. Myös brittisotilaana suoritettu soolokeikka padolla, Enemy at the Bill's Chocolate Gates -varkaus ja bunkkerienteilaus Bastognessa toimivat. Omista joukkuetovereista on poikkeuksellisesti jopa hyötyä, sillä vaikka oma-aloitteisuutta vatipäiltä on turha odottaa, ne sentään nikkelöivät jyvälle osuvat krautit kummemmin kyselemättä.

Kuitenkin, Kodak-hetkiä on mukana armottoman vähän ja suurin osa Call of Duty Classicin pelaamisesta on sitä perinteistä hampaat irvessä, raivopaskat housussa suoritettua työpelaamista. Useimmissa kentissä ei ole minkäänlaista rytmitystä, vaan ne etenevät monotonisena hallijuoksuna romahtaneelta kerrostalolta A räjäytetylle majavakuivaamolle B. Erityisesti ongelma korostuu Stalingradissa, jonka steriilit raunioläjät kilpailevat tylsyydessään eeppisellä tavalla epämielenkiintoisen Halojen Kirjastokentän ja YLE FST:n ohjelmatarjonnan kanssa. Loppukentän Reichstagiin rynnimisestäkin puuttuu kaikki glooria, kun tankit tykittävät vihollisvastarinnan pillunpäreiksi ilman, että pelaajan tarvitsee itse tehdä juuri mitään.



Rytmitajuttomuus koskee myös vaikeustasoa. Suurin osa CODC:n taisteluista on nautittavaa suojautumista, varovaista liikkumista ja natsimassan harventamista, mutta välillä haastenupikka heitetään täysin varoittamatta yhteentoista. Neitsytvinkaisussaan Infinity Ward ei vielä löytänyt tasapainoa viihteen ja haasteen välillä, ja esimerkiksi brittipako rekanlavalla on puhdasta pelaajan perseraiskaamista ruosteisella pistimellä. Jokainen panssarinyrkki pitää käyttää juuri oikeassa kohdassa, jokainen lataus pitää tehdä juuri sillä tietyllä hetkellä ja jos yksikin singonlaaki menee huti, homma pitää aloittaa alusta. Itkin, kiroilin ja lähettelin Somaliliitolle sianpäitä ainakin viidenkymmenen yrityskerran verran, mistä minut lopulta palkittiin Churchillin mietelauseella ja seuraavalla, vielä mielipuolisempaa ulkoaopettelua ja multitaskaamista vaativalla Stukanpudottelulla.



Vaikeaksi CODin tekee myös muutama idioottimainen suunnitteluvirhe. Saksalaisten päivärytmi koostuu tyypilliseen tapaan suojan takana seisomisesta sekä pyssynpiipun osoittamisesta oviaukkoon - saman tien kun liittoutunut turpa ilmestyy kulman takaa, siihen läsähtää kolmen schmeisserin synkronoitu luotiryöppy. Ja koska pelaaja ottaa perusvaikeustasollakin julmasti vahinkoa, yksi ainoa varomaton liike voi terminoida pitkänkin session. Tallennuspisteiden mielivaltainen jakelu ja satunnainen toimimattomuus eivät helpota ongelmaa. Hyvä on, sotilaan menestyksekäs ura voi katketa yhteen varomattomaan liikkeeseen, mutta CODC ei ole pelaajalle reilu. Kaikki konetuliaseet ovat epämiehekkäitä tussuja ja ensimmäinen luotisarja johtaa väistämättä siihen, että natsi kömpii takaisin jaloilleen. Kyllä palkitsee, kun kääntää selkänsä maahan retkahtaneelle vihulaiselle ja saa kolmea sekuntia myöhemmin kiitoksena STG-44:n sarjan selkäänsä.

Pelaajan kehno luodinkestävyys ja vihollisten poikkeuksellisen luja kesto vaivaavat erityisesti vittumaisissa puolustustehtävissä, joissa fritziä hyökyy naamalle komppania- ja tankkikolonnatolkulla. Tässä antiikkinen pelisuunnittelu toimii moderneja isoveljiään paremmin: pystyin kiertämään molemmat defensiivikentät runkkaamalla puolustusaseman nurkassa ja odottamalla kellon pyörähtävän nollaan. Mutta pitäisikö peliä kehua siksi, että se helpottuu kusettamalla? Sitähän minäkin.



Ja sitten ovat ne perinteiset idioottimaisuudet, jotka näyttävät olleen mukana sarjan alusta saakka. Kun brittikommando räjäytti V2-ohjuksen viiden sekunnin tulilangalla ja vieressä seisoskellen, aloin ylipäätään ihmetellä, miksi moisilla teknofalloksilla kannatti pommittaa Lontoota - jumalauta, jopa Hamasin kissanpierut tekevät enemmän tuhoa. Koska omat joukkuetoverit reagoivat osumiin lähinnä miehekkäällä ähinällä (eivätkä sillä normaalilla tavalla eli kuolemalla), kuulostaa omaan joukkueeseen osuva MG42-sarja todella väkivaltaisilta homo-orgioilta. Kaikki pelin konekiväärit ovat muuten noita samaisia neljäkakkosia, jopa T-34:ssa, koska Infinity Wardin ohjelmoijat ovat laiskoja velliperseitä. Pieniä juttujahan nämä, mutta historiallisia tapahtumia ei voi lavastaa puolivillaisesti immersion kärsimättä.

Call of Duty ei keksinyt juuri mitään itse eikä osannut tehdä kopioituja asioitakaan kunnolla. Vaikka jättäisin CODC:ta syyttämättä sen aiheuttamista lieveilmiöistä, kuten koko FPS-genren nössähtämisestä ja jumittumisesta burgerimoodiin dollarivirran maksimoinniksi, peli itsessäänkin on epätasapainoisuudessaan, monotonisuudessaan ja ideattomuudessaan aivan ehta COD-teos ja siksi täysin oikeutettu ikuiseen syljentään, pahoinpitelyyn ja unohdukseen.



Termi "Classic" Call of Dutyn nimessä on yhtä uskottava kuin Antti Tuiskun levynkannessa käytetty "Greatest Hits".

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Koska vaikkunaamainen, hikeä tiristävä siansilmäinen COD-nörtti ei ansaitse mitään parempaa.