Kyllä nyt on mieli musta

Black (PS2)

Mustaa huumoria? Ei. Musta päähenkilö? Eip. Musta kuvaamassa ihmisen sielun yöpuolta? Ei ei. Mustaa makkaraa? Noup. Mustia hevosia? Valitettavasti ei. Veren tummaksi sävyttämä, kivikova, kuolemanpelkoa herättävä krapula-aamun verinen tuomion paskajööti? Jep!

Aseporno on asia, josta on vaikea olla innostumatta – etenkin jos on kosmisen ruletin lopputulemana varustettu mangustin elimellä, kuten alleikirjoittanut. Isot käsitykit, nuo kiiltävät ja kuolemaa ejakuloivat fallossymbolit, ovat syy siihen miksi räiskintäpelejä pelataan ja katumaastureiden ohella tärkein asia, jolla miehistä itsetuntoaan voi kohottaa. Miettikääpä kouluammuskeluita: jos noiden sieluttomien ihmismällipaperien kärpäsentoukille ei olisi naurettu suihkussa ja edes yksi tyttö olisi jalosti pyllistänyt Matin edessä, moni mukava ihminen olisi nyt hengissä. Mutta, koska oma hevosenpenissiirrännäiseni on vasta tulossa Vietnamista, joudun muiden tuppikullien lailla balsamoimaan haavoja egossani tuliluikkujynkyllä.

Kun pelin alkuvalikko läsähtää ruutuun, taustalla pyörii hekumallisia lähikuvia AK-47 -rynnäkkökiväärin lippaan sisäänsurvaisusta, liipasimen hellästä sormeilusta, luistin takovasta edestakaisesta liikkeestä ja piipusta singahtelevasta lyijystä, joka on valmis penetroimaan kaiken. Sama meininki jatkuu pelissä: kun pelaaja lataa aseensa, mutka singahtaa erektiivisenä keskelle ruutua ja muu maailma sumentuu – on vain mies, tämän säälittävän pieni muna ja hillittömän tarkasti mallinnettu, maailman kaunein tuliase. Blackin aseet tekevät myös poikkeuksellisen näyttävää jälkeä: jokainen pinta sylkee osumista partikkeliefektejä, ajoneuvot mossahtavat bensapilviksi kun niitä mulkaisee rumasti ja ruumiit retkahtelevat kaiteilta jamesbondmaisesti kenttään. Ilmassa on ennennäkemättömän tuho-oopperan tuntu.

Kuten pelielämyksissäni nykyisin aina, ensimmäiset tunnit pelasin Blackia helvetin juhlavissa fiiliksissä. Vaikka tälläkin kertaa mennään hyvin ahtaassa putkessa, siinä putkessa kuitenkin tapahtuu enemmän kuin double penetration -tähden rööreissä yhteensä. Tulitaistelussa on tällä kertaa jopa dynamiikkaa: koska osa suojista hajoaa tulituksessa, täytyy pelaajan liikkua myllytyksen aikana poikkeuksellisen paljon, mikä on piristävä kokemus. Aseet on mallinnettu ennennäkemättömän hienosti, mukana ei tarvitse raahata jatkuvasti harjaantumisluokan luokkaretkijengiä ja grafiikka on vuoden 2006 peliksi edelleen helvetin hyvää. Innostus Blackiin lässähti kuitenkin nopeasti ja tylysti kuin pesäpallomailalla isketty marsu. Tulin jo miettineeksi, vaadinko räiskintäpeleiltä liikaa. Mutta vika ei voi olla minussa, jos ennätyslyhyessä pelissä (8 tehtävää) väsy ja vitutus iskee viidennen mapin kohdalla.

Moni asia on tehty peruuttamattomalla tavalla väärin. Vaikka ns. mustiin operaatioihin keskittyvä peli mahdollistaisi siekailemattoman sikailun ympäri maailmaa, peli junnaa pelkästään Tshetsheniassa. Jännitteen kasvattaminen on pelintekijöille yhtä vaikeaa kuin lemmikkikaupan ohittaminen minulle ilman raivoavaa erektiota: kakkostehtävän loistavan raja-aseman räiveen ja kolmosmapin tiukan sniputaistelun jälkeen pelaaja odottaa isompia räjähdyksiä ja isompia tykkejä, mutta sen sijaan peli viedään metallinsulattamoihin ja käteen annetaan rouhean Kalashnikovin sijasta rupu-MP5 (jonka lataaminen kestää aivan jumalattoman kauan). Vihollistyyppejä on huikeat kolme: sarjatuliaseilla paukuttavat perusmosurit, SPAS-12:n kanssa rynnivät tankit ja aivan käsittämättömän kusipäiset RPG-miehet, joiden läsnäolon huomaa aina vasta siinä vaiheessa kun raketti jysähtää polvilumpioon. Minulle on annettu kauneimmat räiskintäpelien aseet koskaan, joilla saa kaiken tuhannen paskaksi ja silti minun pitää teurastaa niitä samoja kloonisotilaita niillä samoilla paskanruskeilla kaatopaikoilla.

Jos pelin takakannessa luvataan ”Go in all guns blazing”, minä myös haluan tehdä niin. Mutta enpä saa, lälläslää: alun katatonisen tuliaseiden pauhun jälkeen vaikeuskäyrä nousee kuin kusi Matti Vanhasen päähän ja yhtäkkiä pelaaja huomaa kykkivänsä taas suojan takana yksittäisiä vastustajia tiputellen. Perkele, eikö minun pitänyt saada RÄISKIÄ? Ovatko kaikki unohtaneet mitä tuo sana tarkoittaa? Vaikka Blackin konetuliaseet puhuvat isosti ja näyttävät törkeän makeilta, niistä on onnistuttu tekemään säälittäviä kusikeppejä antamalla kullekin viholliselle säkillinen hipareita. Yhteen vihuun joutuu valehtelematta pumppaamaan puoli lippaallista luoteja samalla kun tämän molopäiset kaverit tykittävät vierestä täysin sumeilematta kohti. Ja ironista kyllä, tällä kertaa pelaaja ja viholliset toimivat samoilla säännöillä, joten kuolo korjaa nopeasti. Ja koska checkpointeja on kentissä ruhtinaalliset kolme ja kartat ovat ylipitkiä, joutuu samoja kohtia hieromaan uudelleen ja uudelleen. Vapaata tallennusta ei ole. Viholliset ampuvat sinua etäisyyksiltä, jonne et itse yllä. Omat taistelutoverit pelaavat korpossa taskubiljardia, kun vieressä tattipää terroristi roimii lippaita tyhjäksi lapoihin. Haulikkovihuun pitää pumpata lippaallinen luoteja. Välivideoita ei saa katkaistuksi. Silmissäni mustenee. Päässäni mustenee. Mustat vaatteet, tuhkaa, ruosteisia teriä ja pelikonsolin tuhoaminen. Ei! Tungen vain pelilevyn naapurin Mustin...

Minun piti saada rentouttavaa selkäydintason räiskintää. Minun piti saada olla pelimaailman Rambo. Minun piti saada aikaan ennennäkemätöntä tuhoa ihmisruhoissa täysvaippaluotien voimasta. Sain juosta suojan takaa toisen suojan taakse, ampua tehottomilla tissiaseilla geneerisiä kusinaamoja ja vaellella loputtomasti rapistuneessa urbaaniympäristössä.

Musta tuntuu, että meikäläistä on kusetettu ja pahasti. Kunhan Vietnamin-postini tulee, matkustan Amerikkaan hakkaamaan jokaiselta geneerisen räiskintäpelin tekemiseen osallistuneelta pelintekijältä silmät mustiksi ja nenäluut aivojen sisään. Heidän viimeinen näkynsä on sumean näkökentän ylle kohoava Musta Surma, joka mätkäyttää nuo ideattomat runkkarit kuoleman mustaan syleilyyn. BLACK!

(Hauskana loppukaneettina mainittakoon, että Infinity Wardin porukka on käynyt Mustassa maassa härskisti ideavarkaissa MW2:sta tehdessään: synkän suihkuhuoneen yläparvelta roiskivat venäläissotilaat ja mellakkakilpien takaa ammuskelevat vihulaiset tuntuivat omituisen tutuilta.)

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Ei pidä, ei pidä, ei pidä. Mellevä aseporno vinkeillä efekteillä taantuu muutaman kentän jälkeen itseään toistavaksi suojantakaakyttäysräiskinnäksi, jossa ei ole mitään uutta, innovatiivista tai edes hauskaa. Pelaa ennemmin Kuka pelkää mustaa miestä? -leikkiä (ennen kuin sekin kielletään).

CODeiinia naamariin - feels good, man

Modern Warfare 2 (Xbox360)

Oloni on ollut monta päivää nihkeä kuin pedofiililla joka hivuttautuu hellepäivänä kumiveneen alla kohti lasten kahluuallasta. Kenties se johtuu siitä, että aion tehdä jotakin kaikkia arvojani vastaan taistelevaa (mikä on jo saavutus sinänsä, ottaen huomioon että arvomaailmaani sopivat kivuttomasti sekä etuilevien vanhusten runttaaminen katujyrällä sekä hyvin syvä rakkaussuhde eläimiin). Aion nimittäin kirjoittaa kehuvan arvostelun Call of Duty -pelistä. Jotta osaisit adaptoitua kokemaani henkiseen kamppailuun, lue ensin COD4:n ja COD5:n arvostelut. Minun on pakko myöntää, että pidin MW2:sta yllättävän paljon sen jokaisella osa-alueella, enkä vain siksi, että (mielikuvitus)avovaimoni osti pelin minulle joululahjaksi ja haluan välttää väistelemästä kohti lentäviä lipastoja ja kirjahyllyjä seuraavan mensuunikauden alkaessa.

Yksinpelikampanjasta on saatu karsittua muutamia eniten kyrpiviä virhetekijöitä. Nyt vihollisia ei enää välttämättä hyö'y päälle loputtomina virtoina vaan välillä arabikommunistit saa niitattua viimeiseen nahka-OMONiin. Kanssatappelijoiden loputon peukalonimeminen taistelukohtauksissa on saatu mukavasti minimiin, koska yleensä partiota johtaa joku muu kuin minä. Alun tehtävissä, etenkin Generation Killistä pöllityssä ykkösmapissa, on helvetinmoista imua skriptauksesta huolimatta.

Törkeän hieno grafiikka ja ennennäkemättömät taisteluympäristöt, etenkin Jenkkilän pillunpäreiksi pistetyt suburbit sekä runsas huumeidenkäyttö pelaamisen aikana auttavat usein unohtamaan sen, että juonessa on jopa COD-tasolla ennennäkemättömän vähän järkeä. Venäläisten täysimittaisen Amerikan invaasion alkaminen yhden jenkkipojun löydyttyä terrori-iskun tapahtumapaikalta on yhtä pätevä motiivi sotatoimille kuin koko Santaparkin henkilökunnan teurastaminen aattona saadun leipäkoneen takia. Modernin sodankäynnin kanssa pelillä on yhtä paljon tekemistä kuin NES:n Icehockeylla sulkapallon kanssa ja jenkkimeininki on vedetty niin pitkälle, että combat jackia harrastavat NPC:t todennäköisesti suihkivat kyklooppinsa silmästä punavalkoraitaista tähtisumua.

Lentokentällä tapahtuva siviilien lahtaus on periaatteessa jumalattoman härskiä kosiskelua niille, jotka odottavat Pekka-Eric Epic Shooting Gamen julkaisua, mutta koska ampumiseen ei ole pakko osallistua itse (eikä koko mappia edes pelata), siitä suuttuivat ainoastaan venäläiset. Toisaalta, he asuvatkin huumorintajuisessa onnelassa, jossa auton katolle irvailuna kiinnitetty muoviämpäri johtaa poliisin suorittamaan vainoon ja toisinajattelijoiden ampuminen rappukäytävään on mukava vaihtoehto sunnuntaigolfille, joten pahastuminen lienee perusteltua. MW2:n yksinpeli on ihan jees, sopivan lyhyt, näyttää hiton kivalta eikä rassaa hermoja tarpeettomasti.

Uutuutena MW2 tarjoilee kaksinpelaajille liivatteella ja keräsalaatilla yhteennivotun co-op-kampanjan sijaan Spec Ops-tehtäviä, jotka on suunniteltu nimenomaan yhteistyötä varten. Tehtäviä on vallan mukavasti ja niiden kirjo vaihtelee iloisesti kuin lääkitsemättömän maanikon elämänhallinta. Hilpeimpiin rysäytyksiin kuuluu kerrostalon katolta suoritettu puolustustaistelu, jossa toinen sniputtelee lähimmäksi pääsevät punamullahit ja toinen syytää taivaalta Predator-ohjuksia (MW3:ssa mukaan tulee myös katolisen kirkon sponsoroima Ass Javelin -laukaisujärjestelmä). Spontaaneja riemunkiljahduksia ja refleksinomaisia, ilosta johtuvia housuunpaskantamisia aiheutti kenttä, jossa C-130 -koneella annetaan tulitukea maassa etenevälle kaverille. Ei MW2 mikään Flashpoint ole, mutta kaksinpeli on jaetulla ruudullakin helvetin hauskaa. Kun sissittelytehtävässä sovimme pelikaverin kanssa siitä, kumpi ottaa kumman vartijan (ei siten kuin TODELLA haluaisin tehdä, mutta kuitenkin) ja tiputimme vihut vaimennetulla yhteislaukauksella, fiilis oli harvinaisen muikea (mikä saattoi johtua myös poikkeuksellisen hyvästä freebase-kokaiinista).

Moninpeli on hektistä mättämistä (se tosin olisi hektisempää ilman dollareihin smäidäänsä pyyhkiviä P2P-pelisysteemin rakentajia), jossa kuolleet hetket kestävät sekunteja ja konetuliaseet pauhaavat kuolemaa taukoamatta – siitä on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä. Simppeliin pelimekaniikkaan saadaan addiktiivisuutta tapoista ja muusta sankaroinnista kuitattavilla kokemuspisteillä, joilla saa hankituksi itselleen messevämpiä mutkia ja erikoiskykyjä. Etenkin hardcore-moodissa touhuun tulee totista tappamisen meininkiä (valitettavasti interracial gay midget hardcore-moodia ei ole vieläkään saatu mukaan). Tosin palatessani kotiin kuukauden mittaiselta lomaltani Thaimaan salaisesta kotieläinpyhäköstä huomasin Activisionin julkaisseen uuden rahastuskarttapaketin ja kaikkien pelaajien lähteneen lammasmaisesti määkien ja toistensa villaisia kylkiä hivellen mukaan kusetukseen – vanhoja mappeja ei pelannut enää kukaan. Mutta väliäkös hällä, peliaikaa tuli kuitenkin melkein nelisenkymmentä tuntia, mikä on kummitusjunaräiskinnälle hillitön määrä.

Eli Modern Warfare 2 on todellakin hyvä peli, toisin kuin sen lukuiset edeltäjänsä – tämän paremmin höpöhöpörealistista jenkkipullisteluputkiräimettä ei oikeasti voi tehdä. Onneksi olkoon, Infinity Ward, Treyarch ja Activision, eihän siihen mennytkään kuin kuusi vuotta! Itse asiassa Activisionin päässä on epäilemättä huomattu, että sama tekele myydään pelaajille nyt kuudetta kertaa (tai yhdeksättä, jos erinäköiset konsoliversiot ja lisälevyt otetaan huomioon – suosikkitittelini on ehdottomasti COD: Big Red One, tirsk) ja siksi MW2 on MW2 eikä COD6.

Tyly fakta on se, että miljoonat ja miljoonat pelaajat ovat palvoneet kohta vuosikymmenen ajan Graalin maljana samaa peliä, johon on vuoroin lisätty parempaa grafiikkaa, ”vaihtoehtoisia” peliympäristöjä ja nätempiä kuukautis savuefektejä. Nyt huippu on saavutettu, joten ainoa looginen vaihtoehto on keksiä jotain uniikilla tavalla uutta, joka ravistelee pukamiani samanlaisella värinällä kuin ensimmäinen COD vuonna 2003. Ammattitaidosta tai rahasta se ei ole kiinni.

Mutta saahan sitä toivoa monenlaista, kuten minä toivon että äänet pääni sisällä hiljenisivät ennen kuin minun on lopulta pakko toteuttaa alastonryöstö moottoripyöräjengin saunailtaan. Tekijät todennäköisesti haluavat jatkaa rahasäiliössään snorklaamista ja pelaajien lobotomiatasolle vaipuvaa nöyryyttämistä, sillä seuraavan parin vuoden aikana julkaistaan KOLME uutta CODia. Tässä pieni vinkki: ennen kuin ostatte yhtäkään niistä, tehkää seuraavat toimenpiteet. Ostakaa itsellenne muovirynkyt ja maastopuvut, minkä jälkeen menette Lintsille ja ostatte rannekkeen. Sen jälkeen syötte ämpärillisen psilosybiineja, alatte huutaa amerikkalaista sotilasslangia kuin raivotautiset merileijonat ja vietätte koko päivän ajellen vuoristoradalla. Pysäkillä katsotaan PSP:stä pätkä Yhdysvaltain armeijan rekrytointivideoita ja sitten taas mennään.

Jos senkin jälkeen vielä kiinnostaa tutustua uusiin CODeihin, tulkaa ensin tänne lukemaan arvostelut – tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi vastustaa kiusausta. Odotellessa pelaan muita pelejä ja tungen neuloja kivespusseihini vingahdellen nautinnosta.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jos hyllystä pitää löytyä yksi Call of Duty, olkoon se Modern Warfare 2. Yksinpeli on tähänastisista toimivin ja viihdyttävin. Peli-ikää nostavat tyylikkäästi toteutetut ja aitoa yhteistyötä vaativat Spec Ops-tehtävät. Mutta nyt viimeistään CODit voisi viedä Siperiassa sijaitsevan ladon taakse ja sen jälkeen lyödä pelisarjaa moukarilla lantioon.

Pripyatin putkimiehet

Call of Duty 4 - Modern Warfare (Xbox360)

Kun kirjoitan tätä artikkelia, persettäni kutittaa ja kirvelee ankarasti. Se johtuu takapuoleni falskaamisesta. Ero tällä olotilalla ja COD4:n pelaamisessa on se, että tästä vaivasta pääsee yhdellä pyyhkäisyllä ja sen jälkeen olo on hyvä. COD4:n läpäisemiseen tarvitaan 289 turhauttavaa uudelleenpyyhkäisyä ja silti sormiin jää paskaa.

Aikanaan Call of Duty 4 teki meikäläiseen vaikutuksen: pikkusisko oli hommannut tykin pelikoneen ja esitteli sillä uutukaista sotamättöä. Jumaliude mitkä graffat, immersio ja fiilis. Yksinpelin alkukohtaukset öljytankkerilla ja islamistisen vallankumouksen keskellä pistivät valuttamaan tonkkatolkulla mahlaa lahkeeseen. Moninpelin tasoluokkien nousu ja saumattomasti sujuva tekninen toteus saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tässä on sotapelien tulevaisuus.

Ja menin sitten vielä perkele olemaan oikeassa.

Hankittuani COD4:n hikiseksi kesäräiskinnäksi (koska kaikki muu hikinen kesätoimintani rajoittuu päiväuniin, joita en halua esitellä tässä) viime vuonna se oli jälleen vaikuttava kokemus, mutta väärällä tavalla. Mitä pidemmälle tahkosin tätä geneerisyyden multihuipentumaa, sitä vittuuntuneempi olin. Modern Warfarea voitaisiin käyttää oppikirjana siitä, miten räiskintäpelejä ei tule tehdä. Koska kukaan ei tällaista kirjaa kuitenkaan kirjoita, joudun tekemään lyhyen tiivistelmän itse.

Räiskintäpelejä tulee mainostaa realismilla ja elokuvamaisuudella. Kummallakaan ei ole mitään tekemistä tämän vääntäleen kanssa. Tai on, jos realismi on sitä, että loputtomina virtoina tulevilla vihollissotilailla (jotka rynnivät taistelukentälle suoraan lobotomiaklinikalta violetti kuola suupielestä roiskuen) on aidot univormut. Tai on, jos realismi on sitä että aseet toimivat aidosti poislukien se fakta, että ne eivät tee vahinkoa kenellekään: heh, osuipa vatsaan, kömmitäänpä ylös ja jatketaan tulittamista. Fiilis on tasan sama kuin Star Wars: Force Unleashedia hakattaessa: jos kerran olen jedi, haluan katkoa raajoja valomiekalla enkä töpsytellä 'troopereita bofferilla. Sotaleffoissa airsoft-aseita käytetään niiden halvan hinnan ja aidon ulkonäön takia, mutten koskaan ajatellut niiden raivaavan tietään videopeleihin. Sen takia armeijassa opetetaan ampumaan massan keskelle, että suolia valuttava, huutava ihmisriekale ei kykene mihinkään järkevään toimintaan ja aiheuttaa taistelutovereilleen pahoja moraalitappioita surkealla itkemisellään. Vaikka COD4:n jenkkimariinit tappelisivat ja kuolisivat vappunenät päässä, ero fiilisosastolla olisi minimaalinen.

Elokuvamaisuus pitää paikkansa, jos on mielikuvitukseltaan samalla tasolla jalkasienen ja Michael Bayn kanssa ja luulee, että koskettavat hahmot, rytmityksen ja ylipäätään jonkinlaisen loogisuuden voi unohtaa, kun ruudulle heittää isoja räjähdyksiä ja ISOMPIA räjähdyksiä. Hei separit! Elokuvamaisuus tarkoittaa elokuvamaista TARINANKERRONTAA. Aina kun katsomme hyvää elokuvaa, peilaamme siinä näkyviä asioita omaan elämäämme. Ainoa asia, mitä haluaisin peilata COD4:sta, ovat kapteeni Pricen järjettömät harrikkaviikset ja siihenkään ei koskaan ole mahdollisuutta, kiitos geenivirheeseen viittaavan epäsäännöllisen karvankasvuni.

Kun fiilisosasto kaikesta meluamisestaan huolimatta jää ontoksi (paitsi jos käytät pelatessasi huumeita – PALJON huumeita) kuin hallituspuolueiden vaalienalaiset lupaukset maahanmuuttopolitiikan korjaamisesta, ainoa mikä pelin voisi auttavasti pelastaa, on tulitaistelun dynamiikka. Voisi, koska sitä ei ole. Ei millään tasolla.

Kun kaksi tasavahvaa osastoa kohtaa toisensa taistelussa, kaksi asiaa määrää taistelun kulun: tuli ja liike.Tulenkäytöllä ei ole COD4:n maailmassa mitään väliä. Suojatulta ei voi käyttää, koska pelaaja on ainoa ryhmänsä sotilas, joka oikeasti haluaa edetä kohteeseensa. Muille varmasti passaa saman suojan takaa roiskiminen vaikka maailman loppuun saakka ja miksipä ei kelpaisi, kun palkka juoksee, vihollinen ei osu mihinkään ja ammuksia on loputtomasti. Myöskään vihollisen suppressoiminen tulella ei onnistu - piiskaava sarja ei saa kuin pari vihollista suojautumaan ja samalla loppujoukkue läpsii vapareita piirakkapojan rintakehään. Kranaattitulen käyttö on sekin totaalisen turhaa, koska yhden pesäkkeen raivaaminen räjäyttämällä aiheuttaa räimeeseen korkeintaan muutaman sekunnin mittaisen tauon, jonka jälkeen uusi nippu ulkonäöltään identtisiä vihollisia spawnaa tasan samoihin tuliasemiin.

COD4:n taistelussa on liikettä, mutta liikkeessä ei ole mitään helvetin järkeä. Vaihtoehtoisten reittien löytäminen vihollisen sivustaan ja selustaan on kaiken voitollisen sodankäynnin avain, mutta COD4 ei tunne noin monimutkaista toimintatapaa (vaikka sen erinomaisuus esiteltiin Brothers in Armsissa jo vuosia aiemmin). Kukaan ei koukkaa, kukaan ei tee vihollista yllättäviä liikkeitä. Tämä menettelisi muuten, mutta kun pelaajallekaan ei anneta moista mahdollisuutta. Ainoa ratkaisu on paukuttaa pikaisesti lähimmän esteen takana kykkivät viholliset nurin ja rynniä päättömästi esteen taakse, minkä jälkeen joukkuetoverit seuraavat perässä. Sama toistetaan uudelleen, uudelleen, uudelleen, uudelleen, uudelleen...tajunnette idean. COD4:n tulitaistelut muistuttavat immersiivisyydessään ja realismissaan sellaisia klassikoita kuin Area 51 ja House of the Dead, mutta valopyssypeleissä ei sentään tarvitse liikkua itse.

Kun perseeni falskaa (ja Luoja tietää miksi niin tapahtuu), asian voi selvittää käymällä pyyhkimässä takapuolen. Sen jälkeen olo on raikas ja toiveikas jonkin aikaa, kunnes perse päättää falskata vähän lisää. COD4:n pelaaminen on samanlaista touhua: osa peliajasta kuluu hyvinkin positiivisissa tunnelmissa, kun tukkoon käsikirjoitettu vuoristorata kulkee vauhdikkaimpia osuuksiaan ja pelimekaniikan köyhyys ei räi silmille. Mutta sitten lörähtää taas ja ainoa ero falskaamiseen on se, että perseen kirvelyn sijasta aivoja kirvelee niin paljon, että ne tekisi mieli kaivaa ulos päästä juustohöylällä.

Hyvä esimerkki tästä on Tsernobyl-mappi: uijui, röllipuku niskaan ja pyörimään yhteen meikäläisen ehdottomista must-matkakohteista: ydinonnettomuuden jälkeiseen Pripyatiin. Mahtavan sissittelyn jälkeen peli-ilon lumpiot hakataan teräsputkella mössöksi: maailmanpyörän luona käytävä epätoivoinen viivytystaistelu helikopterikyytiä odotettaessa on niin vaikea, että helvetissä sitä pelataan vähintään kaksi tuntia päivässä. Kaksi sotilasta, joista toinen on haavoittunut, pidättelee noin komppanian verran kaikkialta hyökkääviä vihollisia. Ja kun kopteri viimein saapuu paikalle, kukaan kopterissa ei anna tulitukea maassa oleville tarkka-ampujille, vaan tässäkin vaiheessa pelaajan pitää AMPUA tiensä maassa kököttävälle helikopterille. Kentän läpäisemiseen vaadittiin minulta vähintään 25 yrityskertaa ja olen edelleen pahoillani sen päiväkotiin menneen lapsen puolesta, joka joutui tikattavaksi päähän osuneen Xbox-padin takia.

Vaikeustaso on muutenkin tehty aivan päin persettä. Alimmilla vaikeustasoilla hommasta puuttuu kaikki veri ja visva ja esikoululainenkin läpäisisi sen muutamassa tunnissa (tosin esikoululaiset leikkivät ennemmin legoilla kuin tuhlaavat aikaansa tähän, minkä takia pidän heitä merkittävästi älykkäämpinä kuin niitä miljoonia kuupoja, jotka oikeasti sanovat tämän olevan Todella Hyvä Peli (tm)). Ja kun peliinsä haluaa hieman runtua ja pelkoa perseeseen, se tehdään niin väärin kuin se on mahdollista: vihollisen osumat ovat paljon fataalimpia, mutta omien aseiden teho LASKEE. Pelintekijöiden käsitys haastavuudesta ei ole se, että saat tiukempia vastuksia vaan se, että kädet sidotaan selän taakse ja vastustaja saa sääntöjen puitteissa potkia sinua kasseille.

Syy siihen, miksi COD4 saa minut näin vihaiseksi, johtuu siitä, että siinä on järjetön määrä potentiaalia olla paras nykysodan kuvaus koskaan. Grafiikka on hyvää, äänimaailma on tehty huolella, kontrollit ovat äärimmäisen napakat ja erilaiset sotalelut on mallinnettu huolella. Muutama kohtaus, kuten avuttomien vihollisten rääkkääminen AC-130 -koneella, ovat aidosti viihdyttäviä ja hauskoja. Myös havahtuminen ydinauringon hehkuun oli momentti, joka oikeasti pisti huulen hetkeksi jengalle. Mutta näiden asioiden kehuminen on vähän sama juttu kuin se, että löytäisi paskasta tehdyn jäätelön seasta pari vaahtokarkkia ja pitäisi jälkkäriä onnistuneena.

Ehkä Activision jonain päivänä tekee aidosti hyvän ja mielenkiintoisen nykysotapelin. Tosin se tuntuu tällä hetkellä yhtä todennäköiseltä kuin se, että muistaisin laittaa falskauspäivinäni jalkaan jotkin muut kuin valkoiset alushousut.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Mikäli kaipaa kokoelmiinsa todistuskappaleen ajasta, jolloin räiskintäpelit olivat samasta puusta valettua meluoopperaa, staattista suojan takaa paukuttelua ja putkeen ahdettua vuoristorataa vailla minkäänlaista innovatiivisuutta ja oivaltamisen iloa, Call of Duty 4 on siitä mitä erinomaisin esimerkki.

Teille jotka ette ymmärrä sarkasmia: älkää tuhlatko tähän paskaan penniäkään. Tai oikeastaan, jos ette ymmärrä sarkasmia, niin olette todennäköisesti juuri kohderyhmää älyllisen vajavaisuutenne takia. Ostakaa pois vain.