Näytetään tekstit, joissa on tunniste sota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sota. Näytä kaikki tekstit
CODeiinia naamariin - feels good, man

Modern Warfare 2 (Xbox360)

Oloni on ollut monta päivää nihkeä kuin pedofiililla joka hivuttautuu hellepäivänä kumiveneen alla kohti lasten kahluuallasta. Kenties se johtuu siitä, että aion tehdä jotakin kaikkia arvojani vastaan taistelevaa (mikä on jo saavutus sinänsä, ottaen huomioon että arvomaailmaani sopivat kivuttomasti sekä etuilevien vanhusten runttaaminen katujyrällä sekä hyvin syvä rakkaussuhde eläimiin). Aion nimittäin kirjoittaa kehuvan arvostelun Call of Duty -pelistä. Jotta osaisit adaptoitua kokemaani henkiseen kamppailuun, lue ensin COD4:n ja COD5:n arvostelut. Minun on pakko myöntää, että pidin MW2:sta yllättävän paljon sen jokaisella osa-alueella, enkä vain siksi, että (mielikuvitus)avovaimoni osti pelin minulle joululahjaksi ja haluan välttää väistelemästä kohti lentäviä lipastoja ja kirjahyllyjä seuraavan mensuunikauden alkaessa.

Yksinpelikampanjasta on saatu karsittua muutamia eniten kyrpiviä virhetekijöitä. Nyt vihollisia ei enää välttämättä hyö'y päälle loputtomina virtoina vaan välillä arabikommunistit saa niitattua viimeiseen nahka-OMONiin. Kanssatappelijoiden loputon peukalonimeminen taistelukohtauksissa on saatu mukavasti minimiin, koska yleensä partiota johtaa joku muu kuin minä. Alun tehtävissä, etenkin Generation Killistä pöllityssä ykkösmapissa, on helvetinmoista imua skriptauksesta huolimatta.

Törkeän hieno grafiikka ja ennennäkemättömät taisteluympäristöt, etenkin Jenkkilän pillunpäreiksi pistetyt suburbit sekä runsas huumeidenkäyttö pelaamisen aikana auttavat usein unohtamaan sen, että juonessa on jopa COD-tasolla ennennäkemättömän vähän järkeä. Venäläisten täysimittaisen Amerikan invaasion alkaminen yhden jenkkipojun löydyttyä terrori-iskun tapahtumapaikalta on yhtä pätevä motiivi sotatoimille kuin koko Santaparkin henkilökunnan teurastaminen aattona saadun leipäkoneen takia. Modernin sodankäynnin kanssa pelillä on yhtä paljon tekemistä kuin NES:n Icehockeylla sulkapallon kanssa ja jenkkimeininki on vedetty niin pitkälle, että combat jackia harrastavat NPC:t todennäköisesti suihkivat kyklooppinsa silmästä punavalkoraitaista tähtisumua.

Lentokentällä tapahtuva siviilien lahtaus on periaatteessa jumalattoman härskiä kosiskelua niille, jotka odottavat Pekka-Eric Epic Shooting Gamen julkaisua, mutta koska ampumiseen ei ole pakko osallistua itse (eikä koko mappia edes pelata), siitä suuttuivat ainoastaan venäläiset. Toisaalta, he asuvatkin huumorintajuisessa onnelassa, jossa auton katolle irvailuna kiinnitetty muoviämpäri johtaa poliisin suorittamaan vainoon ja toisinajattelijoiden ampuminen rappukäytävään on mukava vaihtoehto sunnuntaigolfille, joten pahastuminen lienee perusteltua. MW2:n yksinpeli on ihan jees, sopivan lyhyt, näyttää hiton kivalta eikä rassaa hermoja tarpeettomasti.

Uutuutena MW2 tarjoilee kaksinpelaajille liivatteella ja keräsalaatilla yhteennivotun co-op-kampanjan sijaan Spec Ops-tehtäviä, jotka on suunniteltu nimenomaan yhteistyötä varten. Tehtäviä on vallan mukavasti ja niiden kirjo vaihtelee iloisesti kuin lääkitsemättömän maanikon elämänhallinta. Hilpeimpiin rysäytyksiin kuuluu kerrostalon katolta suoritettu puolustustaistelu, jossa toinen sniputtelee lähimmäksi pääsevät punamullahit ja toinen syytää taivaalta Predator-ohjuksia (MW3:ssa mukaan tulee myös katolisen kirkon sponsoroima Ass Javelin -laukaisujärjestelmä). Spontaaneja riemunkiljahduksia ja refleksinomaisia, ilosta johtuvia housuunpaskantamisia aiheutti kenttä, jossa C-130 -koneella annetaan tulitukea maassa etenevälle kaverille. Ei MW2 mikään Flashpoint ole, mutta kaksinpeli on jaetulla ruudullakin helvetin hauskaa. Kun sissittelytehtävässä sovimme pelikaverin kanssa siitä, kumpi ottaa kumman vartijan (ei siten kuin TODELLA haluaisin tehdä, mutta kuitenkin) ja tiputimme vihut vaimennetulla yhteislaukauksella, fiilis oli harvinaisen muikea (mikä saattoi johtua myös poikkeuksellisen hyvästä freebase-kokaiinista).

Moninpeli on hektistä mättämistä (se tosin olisi hektisempää ilman dollareihin smäidäänsä pyyhkiviä P2P-pelisysteemin rakentajia), jossa kuolleet hetket kestävät sekunteja ja konetuliaseet pauhaavat kuolemaa taukoamatta – siitä on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä. Simppeliin pelimekaniikkaan saadaan addiktiivisuutta tapoista ja muusta sankaroinnista kuitattavilla kokemuspisteillä, joilla saa hankituksi itselleen messevämpiä mutkia ja erikoiskykyjä. Etenkin hardcore-moodissa touhuun tulee totista tappamisen meininkiä (valitettavasti interracial gay midget hardcore-moodia ei ole vieläkään saatu mukaan). Tosin palatessani kotiin kuukauden mittaiselta lomaltani Thaimaan salaisesta kotieläinpyhäköstä huomasin Activisionin julkaisseen uuden rahastuskarttapaketin ja kaikkien pelaajien lähteneen lammasmaisesti määkien ja toistensa villaisia kylkiä hivellen mukaan kusetukseen – vanhoja mappeja ei pelannut enää kukaan. Mutta väliäkös hällä, peliaikaa tuli kuitenkin melkein nelisenkymmentä tuntia, mikä on kummitusjunaräiskinnälle hillitön määrä.

Eli Modern Warfare 2 on todellakin hyvä peli, toisin kuin sen lukuiset edeltäjänsä – tämän paremmin höpöhöpörealistista jenkkipullisteluputkiräimettä ei oikeasti voi tehdä. Onneksi olkoon, Infinity Ward, Treyarch ja Activision, eihän siihen mennytkään kuin kuusi vuotta! Itse asiassa Activisionin päässä on epäilemättä huomattu, että sama tekele myydään pelaajille nyt kuudetta kertaa (tai yhdeksättä, jos erinäköiset konsoliversiot ja lisälevyt otetaan huomioon – suosikkitittelini on ehdottomasti COD: Big Red One, tirsk) ja siksi MW2 on MW2 eikä COD6.

Tyly fakta on se, että miljoonat ja miljoonat pelaajat ovat palvoneet kohta vuosikymmenen ajan Graalin maljana samaa peliä, johon on vuoroin lisätty parempaa grafiikkaa, ”vaihtoehtoisia” peliympäristöjä ja nätempiä kuukautis savuefektejä. Nyt huippu on saavutettu, joten ainoa looginen vaihtoehto on keksiä jotain uniikilla tavalla uutta, joka ravistelee pukamiani samanlaisella värinällä kuin ensimmäinen COD vuonna 2003. Ammattitaidosta tai rahasta se ei ole kiinni.

Mutta saahan sitä toivoa monenlaista, kuten minä toivon että äänet pääni sisällä hiljenisivät ennen kuin minun on lopulta pakko toteuttaa alastonryöstö moottoripyöräjengin saunailtaan. Tekijät todennäköisesti haluavat jatkaa rahasäiliössään snorklaamista ja pelaajien lobotomiatasolle vaipuvaa nöyryyttämistä, sillä seuraavan parin vuoden aikana julkaistaan KOLME uutta CODia. Tässä pieni vinkki: ennen kuin ostatte yhtäkään niistä, tehkää seuraavat toimenpiteet. Ostakaa itsellenne muovirynkyt ja maastopuvut, minkä jälkeen menette Lintsille ja ostatte rannekkeen. Sen jälkeen syötte ämpärillisen psilosybiineja, alatte huutaa amerikkalaista sotilasslangia kuin raivotautiset merileijonat ja vietätte koko päivän ajellen vuoristoradalla. Pysäkillä katsotaan PSP:stä pätkä Yhdysvaltain armeijan rekrytointivideoita ja sitten taas mennään.

Jos senkin jälkeen vielä kiinnostaa tutustua uusiin CODeihin, tulkaa ensin tänne lukemaan arvostelut – tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi vastustaa kiusausta. Odotellessa pelaan muita pelejä ja tungen neuloja kivespusseihini vingahdellen nautinnosta.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jos hyllystä pitää löytyä yksi Call of Duty, olkoon se Modern Warfare 2. Yksinpeli on tähänastisista toimivin ja viihdyttävin. Peli-ikää nostavat tyylikkäästi toteutetut ja aitoa yhteistyötä vaativat Spec Ops-tehtävät. Mutta nyt viimeistään CODit voisi viedä Siperiassa sijaitsevan ladon taakse ja sen jälkeen lyödä pelisarjaa moukarilla lantioon.


Se on raakaa peliä kun hevoset nai

Call of Duty: World At War (Xbox360)

Call of Duty: World at War (jota EN aio kutsua sen koko nimellä enkä edes lyhenteellä, koska kaikkein helpointa ja rehellisintä on kirjoittaa COD5) sisältää samat ongelmat kuin sukurutsainen isänsäkin, joten ennen tämän arvostelun lukemista kannattaa vilaista COD4:n juttua täällä. Erikoista kyllä, COD5 onnistuu monessa suhteessa olemaan vielä mädäntyneempi minkinraato kuin edeltäjänsä.

COD4:ssa kaiken viheliäisyyden keskellä jaksoi piristää miljöönvaihdos ja muuhun kuin toiseen maailmansotaan sijoittuminen. COD5 sen sijaan on taas sitä itseään. En ymmärrä, mistä tekijöillä on riittänyt rohkeutta sijoittaa tapahtumat jonnekin muualle kuin Normandiaan, mutta siihen uskallus loppuu: sotaleffoista lainataan lähes kaikki aina ääliömäisen matalalla lentäviä Heinkel-pommikoneita myöten. Tuotantoarvot ovat olleet korkealla, mikä näkyy erityisesti ääninäyttelyssä: jenkkimariineja paimentaa Kiefer Sutherland ja venäläisjohtajana (en edes tiedä mikä tyypin sotilasarvo on, koska hahmoissa on yhtä paljon syvyyttä kuin suomalaisilla poliitikoilla ryhtiä sanoa ei ilmaisille lentolipuille) ärisee Gary Oldman. Tämä on hyvä asia, mutta vain silloin, jos haluaa partionjohtajansa tuovan mieleen kadulla munasillaan istuvan tapajuopon tai vaihtoehtoisesti ylikomisario Gordonin.

Kaikkein vastenmielisintä – ja tämä on omituista minun sanomanani, koska minusta parasta elämässä on murskata viholliseni, ajaa heitä edelläni ja kuulla heidän naistensa itku – on pelin väkivaltaisuus. Siinä missä edelliset CODit ovat olleet suhteellisen siistejä roiskintansa suhteen, viitonen vetää homman kerralla överiksi. Kunnollisen kranaattiosuman jäljiltä taistelijasta jää maahan vain repaleinen torso luuntynkien irvistellessä jauhelihan seasta. Japanilainen kuulustelijaupseeri soveltaa Clintonin harjoittelijoihin sovellettavaa kannustusmenetelmää, tosin tällä kertaa tulipää hehkuu kuumuuttaan ja pötkäleen määränpää on alakerran suklaasilmän sijasta jenkkivangin silmämuna.

Ei siinä mitään, sota on raakaa touhua ja toinen maailmansota kenties koko historian psykoottisin yhtäjaksoisen murhaamisen periodi – sitä ei kannata peitellä. Mutta vaikka tässäkin pelissä tanner jyskää ja aitaa kaatuu (jos käsikirjoitus niin sallii), tuntuu että alikersantti Lehdon metaforan alkulähde, hevosten suorittama rakkauden sinfonia, herättää enemmän inhimillisiä tunteita kuin COD5:n perseily. Itse asiassa hevospornon katsominenkin pistää pohtimaan elämän suuria kysymyksiä enemmän kuin COD5:n pelaaminen.
















COD5 ei millään tavalla edes yritä kuvastaa sitä henkilökohtaista helvettiä, jonka sota aiheuttaa jokaisen sotilaan pääkoppaan. Emotionaalisen kärsimyksen puuttuessa jatkuva veripaltun ejakulointi pitkin nenäonteloa on pelkkä markkinakikka, joka vetoaa niihin, jotka ATK-luokassa piilottelevat erektiotaan selatessaan Rotten.comia. Miksi helvetissä muutaman saksalaisvangin ampumisen pitäisi järkyttää, kun juuri hetkeä aikaisemmin on lahdannut 3000 tasan identtistä kanttipäätä taistelussa? Olin aluksi antamassa tekijöille krediittiä siitä, että nämä rohkenevat näyttää sodan olleen julmaa molemmin puolin (kirkasotsaisten maailmanpelastajaliittoutuneiden ja vauvansormia tupakan asemesta imevien natsiperkeleiden sijaan), mutta hyvä etten tehnyt niin: lopussa pystytin itse sirppilipun Reichstagin huipulle ja yllättäen kädestäni puuttuivat kalmoilta lipastetut kellot. Voittaja kirjoittaa historian.

Yksinpeli on siis sitä samaa mieltälamaavaa pullapitkoa, jonka irvistellen ponnistelin läpi vain siksi, että...miksi edes tein sen? Vaihdettiinko juuri silloin lääkitys toiseen? Kaksinpelattava co-op-kampanja näyttää paperilla hyvältä (ainakin jos haluaa tehdä rahaa Gears of Warin ja Halon fanien keskuudessa), mutta ystäväni Tomin kanssa sitä testatessamme päädyimme melkein samantien tilanteeseen, joka johti epäuskoiseen nauruun, konsolin sulkemiseen ja kolmen päivän ryyppyputkeen. Tomi eteni kärjessä ja astui miinakenttään. Normaalisti taistelijalta olisi tässä vaiheessa lähtenyt henki, mutta koska co-op-ammuskeluissa pelaajan pitää elvyttää kuoleva kaveri, Tomi jäi makaamaan haavoittuneena aloilleen. Tärkeä kysymys kuuluikin: miten helvetissä minä elvytän hänet, jos hän makaa keskellä miinoitetta? Ylipäätään tilanne, jossa seisoskelin miettimässä tuota proseduuria toverini paukahdellessa jatkuvasti ympäri rantavallia yhä uusien miinojen räjähtäessä, paljasti purkkavirittelyn olleen viime hetken toimenpide voitontavoittelun maksimoinnissa ja tuhosi peruuttamattomasti kaiken illuusion COD5:sta vakavasti otettavana sotapelinä. Moninpeli netissä oli hektisyydessään oikeasti hauskaa – ääliömäisistä aseenmodauspelleilyistä huolimatta – mutta eihän sitä enää kukaan pelaa, kun Messiah Wargame 2 on ilmestynyt.

Ennen kuin luon tämän löyhkäävän kuopan umpeen ja väännän nätit persserpentiinit hautakummulle, on pakko mainita eräästä asiasta, joka tekee COD5:sta melkein omistamisen arvoisen pelin. Nimittäin co-opina mätettävä Nazi Zombies -minipeli on niin toimiva setti, että sen on pakko olla päätiimin ulkopuolisen pikkupajan värkkäämä. Maksimissaan neljän pelaajan yhteistyössä jauhettavassa selvitymistaistelussa korjaillaan ikkunoita ja ammuskellaan epäkuolleita pistesaldon kasvattamiseksi (oikeaoppisesti päälaakista tienaa enemmän). Pisteillä ostellaan parempia mutkia ja avataan reittejä uusiin huoneisiin. Nazi Zombies on vedetty mukavan överiksi sädeaseineen, mutta on silti ehta kauhupeli – zombit käyvät muutaman kierroksen jälkeen päälle hirmeällä apinanraivolla ja hyytäviä hetkiä piisaa. Pelasipa Nazi Zombiesia sitten jaetulla ruudulla tai Xbox Livessa, se on joka kerta yhtä hauskaa paniikintäyteistä lahtaamista, jossa MG42:lla riveittäin muusinaamoja lanatessaan tuntee todella elävänsä.

Mutta, kuten sanottua, Nazi Zombies tekee COD5:sta MELKEIN ostamisen arvoisen – tekijät kun ovat lahjoittaneet zombifaneille avokätisesti yhden (1) kentän. Lisää saa maksullisesti lataamalla, mutta ennemmin nuuhkin viikonlopun tinneriä ja lähden kaupungille horjumaan SS-uniformussa kuin tungen senttiäkään rahaa tähän tekeleeseen.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Ei tätäkään pidä oikeasti omistaa, samaa paskaa kuin COD4 mutta käytettyyn menkkasiteeseen käärittynä. Jos erittäin halvalla jostakin irtoaa ja zombimättö hyvän pelikaverin kanssa kiinnostaa, harkita voi, mutta meikäläiselle on turha sitten soitella. Paitsi muiden hevospornoharrastajien.
















Pripyatin putkimiehet

Call of Duty 4 - Modern Warfare (Xbox360)

Kun kirjoitan tätä artikkelia, persettäni kutittaa ja kirvelee ankarasti. Se johtuu takapuoleni falskaamisesta. Ero tällä olotilalla ja COD4:n pelaamisessa on se, että tästä vaivasta pääsee yhdellä pyyhkäisyllä ja sen jälkeen olo on hyvä. COD4:n läpäisemiseen tarvitaan 289 turhauttavaa uudelleenpyyhkäisyä ja silti sormiin jää paskaa.

Aikanaan Call of Duty 4 teki meikäläiseen vaikutuksen: pikkusisko oli hommannut tykin pelikoneen ja esitteli sillä uutukaista sotamättöä. Jumaliude mitkä graffat, immersio ja fiilis. Yksinpelin alkukohtaukset öljytankkerilla ja islamistisen vallankumouksen keskellä pistivät valuttamaan tonkkatolkulla mahlaa lahkeeseen. Moninpelin tasoluokkien nousu ja saumattomasti sujuva tekninen toteus saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tässä on sotapelien tulevaisuus.

Ja menin sitten vielä perkele olemaan oikeassa.

Hankittuani COD4:n hikiseksi kesäräiskinnäksi (koska kaikki muu hikinen kesätoimintani rajoittuu päiväuniin, joita en halua esitellä tässä) viime vuonna se oli jälleen vaikuttava kokemus, mutta väärällä tavalla. Mitä pidemmälle tahkosin tätä geneerisyyden multihuipentumaa, sitä vittuuntuneempi olin. Modern Warfarea voitaisiin käyttää oppikirjana siitä, miten räiskintäpelejä ei tule tehdä. Koska kukaan ei tällaista kirjaa kuitenkaan kirjoita, joudun tekemään lyhyen tiivistelmän itse.

Räiskintäpelejä tulee mainostaa realismilla ja elokuvamaisuudella. Kummallakaan ei ole mitään tekemistä tämän vääntäleen kanssa. Tai on, jos realismi on sitä, että loputtomina virtoina tulevilla vihollissotilailla (jotka rynnivät taistelukentälle suoraan lobotomiaklinikalta violetti kuola suupielestä roiskuen) on aidot univormut. Tai on, jos realismi on sitä että aseet toimivat aidosti poislukien se fakta, että ne eivät tee vahinkoa kenellekään: heh, osuipa vatsaan, kömmitäänpä ylös ja jatketaan tulittamista. Fiilis on tasan sama kuin Star Wars: Force Unleashedia hakattaessa: jos kerran olen jedi, haluan katkoa raajoja valomiekalla enkä töpsytellä 'troopereita bofferilla. Sotaleffoissa airsoft-aseita käytetään niiden halvan hinnan ja aidon ulkonäön takia, mutten koskaan ajatellut niiden raivaavan tietään videopeleihin. Sen takia armeijassa opetetaan ampumaan massan keskelle, että suolia valuttava, huutava ihmisriekale ei kykene mihinkään järkevään toimintaan ja aiheuttaa taistelutovereilleen pahoja moraalitappioita surkealla itkemisellään. Vaikka COD4:n jenkkimariinit tappelisivat ja kuolisivat vappunenät päässä, ero fiilisosastolla olisi minimaalinen.

Elokuvamaisuus pitää paikkansa, jos on mielikuvitukseltaan samalla tasolla jalkasienen ja Michael Bayn kanssa ja luulee, että koskettavat hahmot, rytmityksen ja ylipäätään jonkinlaisen loogisuuden voi unohtaa, kun ruudulle heittää isoja räjähdyksiä ja ISOMPIA räjähdyksiä. Hei separit! Elokuvamaisuus tarkoittaa elokuvamaista TARINANKERRONTAA. Aina kun katsomme hyvää elokuvaa, peilaamme siinä näkyviä asioita omaan elämäämme. Ainoa asia, mitä haluaisin peilata COD4:sta, ovat kapteeni Pricen järjettömät harrikkaviikset ja siihenkään ei koskaan ole mahdollisuutta, kiitos geenivirheeseen viittaavan epäsäännöllisen karvankasvuni.

Kun fiilisosasto kaikesta meluamisestaan huolimatta jää ontoksi (paitsi jos käytät pelatessasi huumeita – PALJON huumeita) kuin hallituspuolueiden vaalienalaiset lupaukset maahanmuuttopolitiikan korjaamisesta, ainoa mikä pelin voisi auttavasti pelastaa, on tulitaistelun dynamiikka. Voisi, koska sitä ei ole. Ei millään tasolla.

Kun kaksi tasavahvaa osastoa kohtaa toisensa taistelussa, kaksi asiaa määrää taistelun kulun: tuli ja liike.Tulenkäytöllä ei ole COD4:n maailmassa mitään väliä. Suojatulta ei voi käyttää, koska pelaaja on ainoa ryhmänsä sotilas, joka oikeasti haluaa edetä kohteeseensa. Muille varmasti passaa saman suojan takaa roiskiminen vaikka maailman loppuun saakka ja miksipä ei kelpaisi, kun palkka juoksee, vihollinen ei osu mihinkään ja ammuksia on loputtomasti. Myöskään vihollisen suppressoiminen tulella ei onnistu - piiskaava sarja ei saa kuin pari vihollista suojautumaan ja samalla loppujoukkue läpsii vapareita piirakkapojan rintakehään. Kranaattitulen käyttö on sekin totaalisen turhaa, koska yhden pesäkkeen raivaaminen räjäyttämällä aiheuttaa räimeeseen korkeintaan muutaman sekunnin mittaisen tauon, jonka jälkeen uusi nippu ulkonäöltään identtisiä vihollisia spawnaa tasan samoihin tuliasemiin.

COD4:n taistelussa on liikettä, mutta liikkeessä ei ole mitään helvetin järkeä. Vaihtoehtoisten reittien löytäminen vihollisen sivustaan ja selustaan on kaiken voitollisen sodankäynnin avain, mutta COD4 ei tunne noin monimutkaista toimintatapaa (vaikka sen erinomaisuus esiteltiin Brothers in Armsissa jo vuosia aiemmin). Kukaan ei koukkaa, kukaan ei tee vihollista yllättäviä liikkeitä. Tämä menettelisi muuten, mutta kun pelaajallekaan ei anneta moista mahdollisuutta. Ainoa ratkaisu on paukuttaa pikaisesti lähimmän esteen takana kykkivät viholliset nurin ja rynniä päättömästi esteen taakse, minkä jälkeen joukkuetoverit seuraavat perässä. Sama toistetaan uudelleen, uudelleen, uudelleen, uudelleen, uudelleen...tajunnette idean. COD4:n tulitaistelut muistuttavat immersiivisyydessään ja realismissaan sellaisia klassikoita kuin Area 51 ja House of the Dead, mutta valopyssypeleissä ei sentään tarvitse liikkua itse.

Kun perseeni falskaa (ja Luoja tietää miksi niin tapahtuu), asian voi selvittää käymällä pyyhkimässä takapuolen. Sen jälkeen olo on raikas ja toiveikas jonkin aikaa, kunnes perse päättää falskata vähän lisää. COD4:n pelaaminen on samanlaista touhua: osa peliajasta kuluu hyvinkin positiivisissa tunnelmissa, kun tukkoon käsikirjoitettu vuoristorata kulkee vauhdikkaimpia osuuksiaan ja pelimekaniikan köyhyys ei räi silmille. Mutta sitten lörähtää taas ja ainoa ero falskaamiseen on se, että perseen kirvelyn sijasta aivoja kirvelee niin paljon, että ne tekisi mieli kaivaa ulos päästä juustohöylällä.

Hyvä esimerkki tästä on Tsernobyl-mappi: uijui, röllipuku niskaan ja pyörimään yhteen meikäläisen ehdottomista must-matkakohteista: ydinonnettomuuden jälkeiseen Pripyatiin. Mahtavan sissittelyn jälkeen peli-ilon lumpiot hakataan teräsputkella mössöksi: maailmanpyörän luona käytävä epätoivoinen viivytystaistelu helikopterikyytiä odotettaessa on niin vaikea, että helvetissä sitä pelataan vähintään kaksi tuntia päivässä. Kaksi sotilasta, joista toinen on haavoittunut, pidättelee noin komppanian verran kaikkialta hyökkääviä vihollisia. Ja kun kopteri viimein saapuu paikalle, kukaan kopterissa ei anna tulitukea maassa oleville tarkka-ampujille, vaan tässäkin vaiheessa pelaajan pitää AMPUA tiensä maassa kököttävälle helikopterille. Kentän läpäisemiseen vaadittiin minulta vähintään 25 yrityskertaa ja olen edelleen pahoillani sen päiväkotiin menneen lapsen puolesta, joka joutui tikattavaksi päähän osuneen Xbox-padin takia.

Vaikeustaso on muutenkin tehty aivan päin persettä. Alimmilla vaikeustasoilla hommasta puuttuu kaikki veri ja visva ja esikoululainenkin läpäisisi sen muutamassa tunnissa (tosin esikoululaiset leikkivät ennemmin legoilla kuin tuhlaavat aikaansa tähän, minkä takia pidän heitä merkittävästi älykkäämpinä kuin niitä miljoonia kuupoja, jotka oikeasti sanovat tämän olevan Todella Hyvä Peli (tm)). Ja kun peliinsä haluaa hieman runtua ja pelkoa perseeseen, se tehdään niin väärin kuin se on mahdollista: vihollisen osumat ovat paljon fataalimpia, mutta omien aseiden teho LASKEE. Pelintekijöiden käsitys haastavuudesta ei ole se, että saat tiukempia vastuksia vaan se, että kädet sidotaan selän taakse ja vastustaja saa sääntöjen puitteissa potkia sinua kasseille.

Syy siihen, miksi COD4 saa minut näin vihaiseksi, johtuu siitä, että siinä on järjetön määrä potentiaalia olla paras nykysodan kuvaus koskaan. Grafiikka on hyvää, äänimaailma on tehty huolella, kontrollit ovat äärimmäisen napakat ja erilaiset sotalelut on mallinnettu huolella. Muutama kohtaus, kuten avuttomien vihollisten rääkkääminen AC-130 -koneella, ovat aidosti viihdyttäviä ja hauskoja. Myös havahtuminen ydinauringon hehkuun oli momentti, joka oikeasti pisti huulen hetkeksi jengalle. Mutta näiden asioiden kehuminen on vähän sama juttu kuin se, että löytäisi paskasta tehdyn jäätelön seasta pari vaahtokarkkia ja pitäisi jälkkäriä onnistuneena.

Ehkä Activision jonain päivänä tekee aidosti hyvän ja mielenkiintoisen nykysotapelin. Tosin se tuntuu tällä hetkellä yhtä todennäköiseltä kuin se, että muistaisin laittaa falskauspäivinäni jalkaan jotkin muut kuin valkoiset alushousut.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Mikäli kaipaa kokoelmiinsa todistuskappaleen ajasta, jolloin räiskintäpelit olivat samasta puusta valettua meluoopperaa, staattista suojan takaa paukuttelua ja putkeen ahdettua vuoristorataa vailla minkäänlaista innovatiivisuutta ja oivaltamisen iloa, Call of Duty 4 on siitä mitä erinomaisin esimerkki.

Teille jotka ette ymmärrä sarkasmia: älkää tuhlatko tähän paskaan penniäkään. Tai oikeastaan, jos ette ymmärrä sarkasmia, niin olette todennäköisesti juuri kohderyhmää älyllisen vajavaisuutenne takia. Ostakaa pois vain.