Nimmari Pelaa

Harjaantumisluokan kesäreissu Ranskaan

Call of Duty 3 (Xbox360)

Viime sunnuntai oli paitsi kansainvälinen hevosrakkauspäivä (en ymmärrä miksi sitä ei VIELÄKÄÄN paineta kalentereihin), myös Normandian maihinnousun vuosipäivä. Veteraanien muistoa kunniottaakseni päätin pelata läpi operaation myöhemmistä kahinoista kertovan Call of Dutyn 3:n (kiitos Arholle pelin lainasta ja elämäni hellimmästä alapääpesusta). Onneksi en ole kyseisen taistelun veteraani, sillä muuten peukaloni etsisivät välilyöntien sijasta Treyarchin pelisuunnittelijoiden aataminomenaa. COD3:n peluu osoitti yhtä paljon kunnioitusta sotasankareille kuin se, että olisin käynyt ampumassa säiliövaunullisen valkovuotoa Colleville-sur-Merin hautausmaalle. Vaikka COD:t edustavatkin minulle kaikkea sitä mikä nykypeliteollisuudessa on vikana, Call of Duty 3:n perinpohjainen huonous löi minua koivuhalolla takaraivoon ja tunki sen jälkeen halon perseeseeni. Uudelleen ja uudelleen.

Sullon nyt halvaantuneen lammasystäväni (pienellä nikkarointivasarallakin saa ihmeitä aikaan kun tietää mihin lyödä) takaisin sängyn alle ja puhun hetken vakavasti. Minulla ei ole mitään sotapelejä vastaan. Sota on lajillemme tyypillistä toimintaa, joten on fiksumpaa purkaa tappamisvietti ruudulla vilistäviin polygoninatseihin kuin Prisman työntekijöihin. Sodan kaltaisessa elämän ja kuoleman kamppailussa on väkevät draaman ainekset. Lisäksi videopelien yhtenä perimmäisenä ideana on päästä turvallisesti kokemaan tilanteita, joihin osallistuminen tosielämässä palkitaan usein lapulla isovarpaassa.

Mutta siitä välitän paljonkin, miten sotaa pelissä käsitellään. En syytä COD3:sta arcademaisuudesta, sillä kaikkien pelien ei tarvitse olla Flashpointeja. Ei siinä siis mitään, että neljä polakki-Shermannia tuhoaa parisenkymmentä sakujen huipputankkia taistelusuunnitelmalla, johon edes viidakon syrjityin gorillauros ei suostuisi pyyhkimään apinaklamydian runtelemaa elintään. Syvästi arvostamani Brothers in Arms –sarjan taistelumekaniikka on silkkaa lautapeliä, mutta realistinen, kunnioittava suhtautuminen aihepiiriin häivyttää simppeliyden alleen tehokkaasti. BIA:t ovat sotilasryhmän hiljaisia ja hidasliikkeisiä Määttiä, jotka tyynesti tuhoavat vihollisbunkkereita ja tunkevat kunniamitalinsa huomaamattomasti repunpohjalle. COD:t ovat kaikkein kilipäisimpiä sotahulluja, jotka ennen taistelua runkkaavat silvottujen ruumiiden kuville mutta jotka paskantavat peräsuolensa sarkahousun punttiin, kun harhautunut savukranaatti tussahtaa pesäkkeen viereen.

Käsitelläänpä ensin ne hyvät asiat pois alta – ei hätää, tähän ei mene kauaa. Viimeinen tehtävä on suhteellisen hienosti tehty. Aseet ovat ihan munakkaita (ihan munakas…Ihaan munat…Orgiat Puolen hehtaarin metsässä…keskity!). Erona kahteen aikaisempaan CODiin putkijuoksussa on vähän enemmän haaroja, mikä mahdollistaa vaihtoehtoiset etenemisreitit. Tämä miellyttänee etenkin niitä pelaajia, jotka tykkäävät porata poikaystäviinsä ylimääräisiä persereikiä, jotta sormensa voi tunkea paskaan useampaa kautta.

Falaisen mottitaisteluihin keskittyvä peli alkaa Saint-Lon valtauksella, johon tarvitaan 15 minuuttia ja viisi kannikoidensa välissä huvikseen sirpalekranaatteja räjäyttelevää superjenkkiä. Pelisarjalle uskollisesti (ja sinänsä aihepiiriin hyvin sopivasti) pelaaja pääsee sotimaan myös muiden kansallisuuksien nahkoihin. Ilmeisesti pelintekijöillä on ollut huoli siitä, että peliyleisö ei enää uskokaan Amerikan pelastaneen Eurooppaa yksin, joten muista liittoutuneiden sotilaista on tehty lämmitettyä räkää lounaaksi syöviä idiootteja. Brittien laskuvarjokommandot ovat alkoholismin takia työttömäksi joutuneita sirkuspellejä, joita houkutellaan taisteluun lentokentällä soitettavalla tivolimusiikilla. Kun ensimmäisen kerran kuulin skottikersantin puhuvan, minun piti sulkea peli, ottaa muutama bongihitti tasaamaan psykedeelien vaikutusta ja käynnistää peli uudelleen. Tällä kertaa kessu ei enää näyttänyt Simpsoneiden Groundskeeper Willieltä, mutta ääni oli ja pysyi samana. Pelin puolalaissotilaat ovat Treyarchin yritys todistaa, että venäläisten ja siat pystyvät lisääntymään keskenään. Ainoastaan ranskalaisten kuvausta voi pitää onnistuneena: nämä ovat varsin autenttisesti röyhkeitä kusipäitä, joiden ylimielinen mongerrus pistää väkisinkin miettimään, oliko Normandian maihinnousu ylipäätään hyvä idea.

Jos myöhempien CODien pelimekaniikka on hanurista, COD3 ammentaa taistelun toimivuuden lepraisen juopon tulehtuneesta sulkijalihaksesta. Taisteludynamiikan köyhyyttä ei tarvitse syvemmin analisoida, koska se lukee televisioruudulla norsunpillun kokoisin kirjaimin: ”Find cover before taking more damage”. Näin homma nimittäin toimii joka perkeleen kerta: kävellään kulman ympäri, jolloin valmiiksi asemissaan olevat sakut ruikkaavat silmille juma-lattoman tuliryöpyn, josta pelaaja juuri ja juuri selviää hengissä. Sitten kiirehditään suojaan, tapetaan sen verran tyhjästä regeneroituvia natseja että päästään seuraavan laatikon taakse kykkimään ja sen jälkeen vedetään sama ralli uusiksi. Satoja kertoja.

Ja koska Treyarchin nahkaanpukeutuvien ja tauoilla toisiaan kissanhännällä piiskaavien pelisuunnittelijoiden mielestä tämä ei vielä riitä peli-ilon totaaliseen tappamiseen, toistoa lisätään ripottelemalla tallennuspisteitä todella harvakseltaan. Kaikkein mieltälanaavin kusipäätemppu liittyy jenkkitehtävään, jossa ensin taistellaan tie läpi saksalaisia kuhisevan kukkulan laelle. Kun temppu 30. yrityskerran ja naapurin alpakan sirkkelöinnin jälkeen onnistuu, pelaajan pitäisi pysäyttää rynnäkkö QTE-kranaatinheittimellä. Jos et hallitse touhua ensimmäisten sekuntien aikana, olet kuollut. Edellinen checkpoint on kukkulan juurella – ei kun takaisin ylös. En osaa sanoin kuvailla, miten paljon punahehkuista raivoa tämä esimerkki täysin luokattomasta pelisuunnittelusta minussa herätti. Muistiinpanoissanikin lukee vain ”Enempää en pelaa, vaikka tappaisitte”.

Quicktime eventeistä puheenollen (tuo termi pitäisi suomentaa - paras ehdotukseni on ”vellipaska” mutta toisaalta, millä termillä sitten kuvaisimme television ohjelmatarjontaa, median ryhdikkyyttä ja poliitikkojen rehellisyyttä) – niitä on paljon ja ne ovat niin huonoja, että Gary Glitterin nappulanpainelu tuntuu COD3:een verrattuna pieneltä synniltä. PC:n ensimmäisessä Medal of Honorissa, Allied Assaultissa, räjähteet asennettiin Flak-88 –tykkeihin painamalla yhtä nappia. COD3:ssa liimataan räjähde tykinkylkeen (yksi napinpainallus), asennetaan nalli (toinen napinpainallus), viritetään räjähde (loputtomiin kestävää tatinpyörittelyä) ja lopulta vedetään sokka irti (kolmas napinpainallus). MIKSI? MIKSI? MIKSI? Miten tämä edistää pelinautintoa? Miksi tämä on tarpeellista?

Sama pätee saksalaisten kanssa käytyihin lähitaisteluihin. Ne voisivat toimia elokuvamaisina shokkeina monotonisen ammuskelun keskellä, mutta koska kolme ensimmäistä homopainia päättyy poikkeuksetta pelaajan kuolemaan (koska minipelin rytmi pitää ensin opetella), neljännellä kerralla touhusta on kadonnut se vähäkin tolkku. Kaikkein käsittämättömin paskasovellutus QTE:hen on SOUTAMINEN. Ammennettavana on toisen maailmansodan eeppisimpiin lukeutuva taistelu ja Treyarchin mielestä SOUTAMINEN on yksi parhaista tavoista ottaa siihen osaa. Paitsi että idea on yhtä toimiva kuin laittaa Mario-peliin osio, jossa vauvoja ajetaan oikohöylästä läpi, se on myös toteutettu yhtä sulavasti kuin vauvojen ajaminen oikohöylästä läpi. Nintendosta puheenollen, joku fanipoika voi itkeskellä, että kikkakontrollit on suunniteltu alun perin Wiille. Mitä helvetin vitun väliä sillä on, jos pelaan Xbox360:lla? Jos menee ongelle ja käyttää kalastusvälineenään lentopalloa, onko vika kaloissa, kun ei nappaa?

Peliin on ympätty huonosti toimivia ajoneuvo-osuuksia, joissa ei ole vitunkaan järkeä. Jeepillä kurvailussa on yhtä paljon kontrollia kuin bukkaketähden selän päällä pyörimisessä pitkän kuvauspäivän jälkeen. Lisäksi etäisyydet ovat niin lyhyitä, että reitillä on mahdotonta pysyä – ja luonnollisesti jokaisen väärän polun päässä jököttää tankki, joka kosauttaa ensimmäisestä laakista jokeltavat vammaiskommandot oikosääristen pataljoonaan. Tankeista puuttuu totaalisesti massa, ne takertuvat kiinni jokaiseen koppakuoriaiseen ja panssaritaistelu on irvokasta pelleilyä, jossa paukutellaan hipareita irti vihutankeista vailla pienintäkään yritystä osumakohtien mallintamisesta.

COD-sarjalle tyypillisesti mukana kulkee vaihteleva määrä joukkuetovereita (taistelun aikana jopa 30, rupattelutauoilla viisi). Wikipediaan vammaissuomella COD3-artikkelin kirjoittaneen energiajuomaläskin mielestä COD3:n parhaita uudistuksia on tekoälyn parantaminen – ilmeisesti oletusarvona olleen järvisimpukan tasolta. Näiden vatipäiden kanssa tolskatessa fiilis on tasan sama kuin sillä opettajalla, jonka suojatit tahrivat luokkaretken taukopaikan seinät omalla paskallaan: mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan ja enkö voisi ampua edes yhden varoitukseksi muille?

Valitettavasti en saa, sillä yhdenkin liittolaisen teloitus johtaa edelliseen checkpointiin palaamiseen. Tätä ei suuresti auta se, että taistelutoverit rynnivät innosta vinkuen suuliekkini eteen kuolaamaan ja hihittelemään. Muita toimia, joissa kanssasotilaat kunnostautuvat tuon tuosta, ovat seinää vasten juokseminen, käytävien tukkiminen ja ehdoton lempparini, pelaajan työntäminen pois tuliasemasta kahden MG42:n ristituleen. Onneksi viholliset ovat yhtä vilkkaalla aivotoiminnalla siunattuja: ilman viritettyjä kranaatteja kohti juoksentelevia Fallschirmjägereitä sota jatkuisi varmasti edelleen. Plussaa COD3:lle pitää antaa siitä, että se mallintaa ensimmäistä kertaa taistelushokin: kun pelaaja heittää rinnemaastossa pitkälleen, peli paiskaa pelihahmon kymmenen metriä taaksepäin hillittömän tärinän ja pörinän seurauksena. Vastaavankaltaisia bugeja tulee vastaan tuon tuosta: hapon loppuminen ei juuri masentanut, kun näin ensimmäisen kerran kuolleen saksalaisen levitoivan selällään ovesta sisään.

Grafiikka on periaatteessa näyttävää, mutta valitettavasti herkullisen näköiseen normandialaiseen salaattiin on ripoteltu sinne tänne paskakikkareita, jotka tuhoavat elämyksen tyystin. Raivostuttavin kaikista on ruudunheiluttamisefekti jokaisen räjähdyksen kohdalla – en tiennytkään, että Michael J. Fox osallistui toiseen maailmansotaan. Suuliekkien valoja välkytellään siihen malliin, että piripäiden taskulamppudiskossakin on pienempi epilepsiakohtauksen vaara. Ja vaikka meistä kaikista toisen maailmansodan aseet ovat vinkeitä kapistuksia, kenen perkeleen idea oli rautatähtäinmoodissa laittaa täysin terävänä toistuva ase tukkimaan puoli ruutua, kun huonosti toimiva focusointi tekee koko maisemasta mössöä?

Jopa napakat kontrollit, COD-sarjan ehdoton vahvuus, loistavat poissaolollaan. Joka kolmaskymmenes sekunti pelaaja jämähtää kiinni seinään, pensaaseen tai takana tulevan alokkaan sojottavaan meisseliin. Jopa viihdyttävät välinäytökset ja skriptaaminen on juosten kustu: kun hyökkäys on torjuttu ja skripti käynnistyy, vielä äsken raivopäänä sisään rynnäköineet SS-joukot häviävät ilmaan. Mikään ei ole masentavampaa kuin taistella verenmaku suussa ja kahden päivän ruoat reittä pitkin valuen kohti viimeistä vihollispesäkettä ja huomata sinne tupsahtaessaan, että omat joukot ovat ilmestyneet juoksuhautaan kosmisesta madonreiästä polttelemaan tupakkia ja vertailemaan kiveshiertymiä. Ideaköyhyys on uskomatonta luokkaa: en muista yhtäkään peliä, jossa olisi KOLMESTI ratkaistu mahdoton tilanne pistämällä pelaaja tajuttomaksi, jotta omat joukot voivat kiskoa hänet raunioista ihmeen kaupalla turvaan.

Ja vaikka kuinka COD3 yrittää luoda autenttista sotatunnelmaa pienillä yksityiskohdilla, isot uskottavuusvirheet vievät niiltä neitsyyden harvinaisen brutaalilla tavalla (suukapula, pakastettu vesi-ilmapallo ja emäksistä astianpesuainetta). Kun jenkkijoukkue putsaa taloa natseista, joku vatipää kajauttaa huoneeseen syöksyessään ”Krauts in the open”! Ehkä jenkkisotilaita koulutettiin lyijytynnyreissä, joten tavallisen olohuoneen luuleminen aukeaksi on ymmärrettävää. Yhtä tehokkaasti tunnelmaa laskevat iloisesti nahkahousuista ja Edelweisseistä päjättävät separisakemannit. Taisteluetäisyydet ovat niin naurettavan lyhyitä, että minun pitää takoa itseäni lankulla naamaan, jotta välttyisin puhumasta erään crazykomedian legendaarisesta sketsistä.

Miksi Panzer 4 pysähtyy vihollisen tuliaseman eteen minuuteiksi tuhoamatta sitä tykillään? Mistä brittikommandot tietävät, missä rakennuksissa kylän kymmenistä ja taas kymmenistä mörskistä muutamaa ranskalaisnilkkiä pidetään? Miksi sotilaat räjäyttävät talon, vaikka ovat itse talon kellarissa? Miksi missään kohtaa peliä ei ole mitään merkkiä normaalista maalaisjärjestä, älyllisestä rehellisyydestä tai nautittavan pelisuunnittelun alkeista? Miksi kukaan ei ole pelannut peliä ennen sen julkaisua? Miksi niin moni pelaaja tuntuu oikeasti nauttivan COD3:n pelaamisesta? Miksi minä vieläkin kirjoitan tästä menkkapuurosta, kun voisin jo olla Pumpulin kanssa jokirannassa rakastelemassa?

Viimeiseen kysymykseen minulla on vastaus. Call of Duty – Black Opsin traileri on pistänyt pelaajat valuttamaan aseöljyä karbiiniensa piipuista jo usean viikon ajan. Tiedoksenne vain: Treyarch sitäkin vääntää. Iloista odottelua vain, toivottavasti hypepirtelö pistää pakkinne niin sekaisin, ettei persereikäänne voi edes puhaltaa viikkoihin.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Call of Duty 3:n pelaaminen on niin kokonaisvaltainen elämys, että sitä voi pahentaa vain pyytämällä roskisvajassa alakoululaisia kyttäävän kylpytakkisedän korvan viereen suuhengittämään ja puhumaan yhteisestä Kanarianmatkasta. Eli mitäpä luulette, pitääkö se omistaa?