15 most important games

Krapulan yhtenä oireena on saamattomuus, mutta vähintään yhtä paha lieveilmiö on morkkis. Vähän tuli harmi puseroon siitä, että sunnuntainen arvostelu jäi julkaisematta. Tartuin sitten tälle aamua erääseen Facebook-muistiomeemiin ja vartin homma muuttui kahden tunnin muisteloksi, jonka julkaisen myös täällä. Tarkoituksenani on pitkään ollut tehdä listamuotoinen juttu, joten tälläpä se mukavasti starttaa - samalla lukija pääsee matkalle pelihistoriani uumeniin, kulkien kronologisesti alusta loppuun.

Teksti on poikkeuksellisesti englanniksi. Syitä piisaa: alkuperäinen meemi oli englanniksi, harjoitus on hyväksi ja lämminverinen rauhoittuu paremmin, kun sen korvaan kuiskii englantia - en tiedä miksi, mutta näin se vain on.

Tarjolla siis Nimmarin 15 tärkeintä pelielämystä, olkaatten hyvä. Kiitokset Awelle hommaan usuttamisesta!

15 most important video games in my life

So, like this one red-suited plumber keeps telling us, HERE WE GOOOOOO!



1. Super Mario Bros (NES)

Oh, yes, the guy I mentioned before is also the first title on my list - Mario. I know this is a pretty basic answer, but if you were a kid in Finland on the 1980-1990 era, you just couldn't avoid Super Mario Bros. This was my first touch on video games and it introduced me the world of discovery, fascinating unknown landscapes and tons of absolute fun. Nowadays I own three copies of this game and it still kicks ass. (Check out the review)



2. Legend of Zelda (NES)

If Mario was the one game to lure me into video gaming with it's quick-paced action, Legend of Zelda on NES was the one to suck me right into vortex. Zelda was incredibly deep (for it's time), exciting and full of secrets and surprises. I just loved to wonder around Hyrule, feeling like being on an actual adventure, not playing a video game. Link, a young boy trying to rescue a princess and fighting tons of monsters with his sword, was a character that I really could relate to (which must tell something for some psychiatrists).

I even remember one moment in my childhood, when I was taking a trip to Norway with my family. I remember running along the rocky beach and trying to find rupies from the sand (probably just shells and rocks, but you get the idea). I was most disappointed when we had to leave and remember saying to my father "But I wanna have an adventure, just like Link!".

And like most of my friends know, I've had few adventures abroad since my childhood. That's what I call an affection from a video game.



3. Mega Man 2 (NES)

Even though Mega Man 2 isn't that much different from other Mega Man games, it's still the best in the series. It's easier than other games (which give me the most terrible red-mist-hate nerd rage moments) and the music still rocks my world. The one song keeping me sane during my work practice in summer 2010 wasn't Buddhist hymn or Mozart. Nope, it was a remix from Dr. Wily's Theme from Mega Man 2. I can still remember almost every song in the game in few seconds.

Mega Man 2 also had the best enemy robots in any Mega Man game - Metal Man, Air Man, Quick Man (that effing impossibly fast bastard), Flash Man...oh, the memories. I even drew my own enemy robots when I was a kid, including Snow Ball Man and Fire Cracker Man (and no, you will never see them).



4. Super Mario 3 (NES)

Another Mario game on the list. It was a pretty tough choice between this beauty and Super Mario World, but SMB3 is superior. SMW is a great game, one of the greatest ever, but still it was Super Mario 3 that set the standard for a Mario game. It was huge, it was fun, it was clever. Me and my sister played this for hours and hours. And it had the most memorable enemies - the attacking sun, those creeping-as-hell-dropping-from-ceiling-bouncy-thingies from castles (which scared me even when I wasn't playing) and the grumpy-looking fish from water levels. We even gave that fish a nickname according to our uncle.

Super Mario 3 was mind-blowing experience. Yep, we knew that Mario 1 and 2 were good games, but SMB3 was just AMAZING. We never thought that human race could make something that entertaining. And it wasn't just the kids who loved this game - I remember both my father and uncle sitting in front of TV for hours, either watching us playing or playing themselves.



5. Jurassic Park (NES / SNES)

Jurassic Park was my first motion picture that I saw in movie theatre and it literally changed my life. Jurassic Park introduced me in the wonders of cinema and also pushed me to get interested in science and biology - there was a pace in my life when I could easily tell names of 100 different dinosaurs. And I still see nightmares of T-Rex chasing me.

I waited the NES game for several months. I had to use all my tricks for my parents to finally get it, because we normally bought just used ones and new JP cost 600 Finnish Marks (probably more than 100 euros today). And when I finally got it, it was nothing else than fucking awful piece of crap. Graphics sucked, Alan Grant moved around like drunk blue whale and it didn't feel anything like the movie. I was trying to make best of it and deny all the shittiness, but eventually I had to come to terms with the reality.

Luckily, my parents got sorry for my disappointment and after weeks and weeks of looking sad all the time when someone mentioned Jurassic Park, we finally decided to buy Super Nintendo - because it had a much better version of Jurassic Park. My father noticed that someone was selling it on newspaper, so we drove to next town to buy it. It was October and the two months before Christmas Eve must've been the longest period in my life. Think about that, you three-games-in-one-month-spoiled-brats.



And when I finally got it, it was my personal paradise. It looked nice, it had 3D sections, velociraptors were scary as hell and everything was just better. I bought it for my SNES this year and no nostalgia could make the difference - it's pretty much just graphically advanced version of crappy NES game and I couldn't find any fun playing it now. But on that time, it was amazing experience.



6. Zelda: Link to the Past (SNES)

This is still The Zelda Game for me. Grahpics were amazing, music pure art and the world was just huge and full of secrets. Link to the Past didn't treat me like kids - I had to see Link's uncle die, fight all kinds of terrifying monsters and travel to Mordor-like Dark World to save Zelda. And I loved every minute of it. I still get warm feeling in my chest thinking about teasing the chicken and seeing Link getting run over by huge flock of flying KFC.



7. Super Star Wars (SNES)

The last big game on my SNES era. I got the game first and it was so good, that I wanted to see the movie - which was one of the most amazing things in my childhood. And after seeing the movie New Hope, Super Star Wars turned from really good game to best game ever. I always chose Luke Skywalker, because that gave me opportunity to cut sandpeople in half with lightsaber. And when I finally exploded Death Star by shooting missiles in exhale vent, I felt nothing short from a hero.



8. X-Wing (PC)

Yes, yes, another Star Wars game - I'm a geek, so what do you expect? Super Star Wars gave me a glimpse of how cool the career of a Rebel Pilot could be (at least when you're one of the main characters in the movie - otherwise you'll probably die) and X-Wing offered me a long contract. Having a long campaign and achieving medals from missions made me really feel being part of the Star Wars universe. I played this so much, that my mouse broke because of too much intense use.





9. Doom (PC)

It's a little funny to include this one on the list, because the first time to really own this game was on this year (buying it from Xbox Live Arcade - it was still pretty good). My parents never allowed me to install this on my own computer, because they were worried about graphic violence (probably a wise decision) and Satanic symbolics (this one I still don't get - Space Marine is FIGHTING AGAINST Hell's forces, so shouldn't that be a perfect game for a little Christian boy?). So I did like all the kids do and played it at my friend's place.

This temptation to brake rules to enjoy a violence in a safe form is the one to make me a FPS-maniac and splatterhound that I am today. Has it made me violent in real life? Ask me one more time and I'll blow your fucking head off.



10. Secret of Monkey Island (PC)

I love almost every Lucasarts adventure game ( especially Day of the Tentacle & Sam and Max Hit the Road), but this was the first video game that told me a proper story and made me laugh every five minutes. When I was playing Monkey Island, I was too young to survive on my own with English dialog, so I played it through by using a walkthrough from Pelit magazine. It tells something about the game, that playing by instructions didn't make experience any less magical.



11. Grand Theft Auto (PC)

This is the game that teached me that anarchism, exploding cars, running over people and making a total chaos in city are the most entertaining thing in one's life (just in video games - stop dialling 911). GTA was also the first game to give a whole city to mess around with. Me and my friend Tomi played this for hours and hours in row - I guess the longest session was about 8 hours. During that we managed to destroy every other vechile from city but buses and taxes, which is a thing I've never heard anyone else to do. Hoo-ray for us (and R.I.P for approximately 63 532 Liberty City residents)!



12. Half-Life (PC)

This is the game that changed the way I thought about first person shooters and made me a fan of a genre. Before Half-Life shooters were just Doom-lookalikes with same weapons, same monsters and same endless corridors of some place we didn't care. Half-Life took us right into middle of a story, told it well and made us thrilled countless times during the trip. You could never know what was behind the next corner. For the first time that I met the Marines in Black Mesa, I got slaughtered in ten seconds. I was just shocked how fast and smart they were - and first time felt like fighting a real enemy in a video game, not just some mass of pixels repeating same attack pattern.

Half-Life also had a wide and lively mod culture which offered a endless list of good gaming experiences for our LAN Party Group. No matter were you soiling yourself in Vampire Slayer, making progress of having a carpal-tunnel syndrome by rushing in Snow-War or blasting terrorists to the laps of virgins in Counter-Strike, clicking Half-Life icon on our desktop always ment good times.



13. Operation Flashpoint (PC)

This is probably the most important game in my history of gaming. I've always seriously interested in war, but none of the games in the market displayed the war in realistic, gritty style - until Operation Flashpoint came out. Before purchasing the game I played that one demo mission over and over again. I have teammates, that have conversations about their fear of dying before entering the combat! I can see miles and miles of open space! And yep, I can die from a one single bullet that flew from a gun I never knew was there. That's war, bitches.

Single player kept me happy for years, but when Finnish Defence Forces mod came along with it's excellent multiplayer maps that portrayed modern Finnish warfare, I just couldn't believe my luck. Making a guerrilla attack to Russian convoy with your friends by using careful timing,radio commands and self-made attack plan is still a experience that no game offers (well, maybe Armed Assault I & II).

(Check out the review)



14. King Kong (PS2 / Xbox 360)

If someone had introduced me to King Kong after seeing Jurassic Park, I've probably thought that I've died and gone to heaven. And after that, sold my soul and went to hell just to play it for five minutes. After all these years, I finally got that Jurassic Park game that I've always wanted. Okay, there is that huge monkey in some parts, but who cares? Dinosaurs! Big fucking dinosaurs - that you have to fight against with a spear. Awesomeness, pure awesomeness and almost real fear of death.

Not just being a superior dinosaur vs. man game, King Kong was also one of the first game to blur the border between a movie and a video game. It feels cinematic and epic experience - a real adventure that I'm always looking from video games.

(Check out the review)



15. Scott Pilgrim vs. the World (Xbox 360)

Yes, I've been going apeshit about Scott Pilgrim for a while, but not without a reason. It's just so much fun on every minute you play - it's simple but deep, easy to control but hard to master and the soundtrack is the best that I've heard since the death of Super Nintendo.

This is also a good game to end this list, because it takes a long history of gaming to enjoy Scott Pilgrim completely. It's stacked with references to other games, right from Super Mario 2 -stylish character menu to Battletoadsy pause music. And it feels so damn good to know all this stuff, because it's something that some people never understand. Don't get this wrong - I really love the fact that more and more people are playing nowadays, but still Scott Pilgrim gives us long-term gamers all the satisfaction of being a true fan of an art form.

(Check out the review)

So, this is my list of my 15 most important video games. Doing this was a warming experience. So many good memories, so many good games. It's also a statement that proves that games really DO matter - they've been one of the most important ingredient of my life.

And always will be.

Samista miestä, ”sarvesta” härkää

Serious Sam: Second Encounter (PC)

Silläkin uhalla, että blogini jo nykyisellään vähäinen lukijajoukko pienenee entisestään, haluan kertoa teille unesta, jonka näin vähän aikaa sitten. Seisoin laaksossa suurella viheriöivällä ruohokentällä . Ympäröivät vuoret hehkuivat sinisävyisenä, rinteiden juurella seisoi hiljaisen arvokkaina mayatemppeleitä – ikuisia monumentteja, jotka ovat todistaneet suuren kulttuurin nousun ja tuhon. Jostain kaukaisuudesta alkoi kantautua töminää ja mylvintää. Siristin silmiäni ja tuijotin horisonttiin. Jotain oli tulossa, vauhdilla ja suoraan kohti. Härkiä, isoja, vahvoja, maskuliinisia härkiä – kymmenkunta isoa eläinurosta laukkaamassa suoraan minua kohti.

Häkellys ja himo täyttivät aivoni sähköshokilla, jonka aiheuttama lataus tuntui kantapohjissa saakka. Nostin moottorisahan rintakehäni tasolle ja painoin kaasua. Repeytyvää lihaa, isojen eläinten aggressiivista mölähtelyä, raivoavaa erektiota – suoranaista hurmiota. Hetkeä myöhemmin olin yksin kymmenen maassa makaavan eläimenruhon kanssa. Kymmeniä aukkoja, osa luomakunnan muovaamia, osa voimatyökalun rosoiseksi repimiä. Tässä vaiheessa tajuntani sumeni ekstaattiseen sumuun ja havahduin sohvalta housunetumus tahmeana.

Paitsi ettei se ollut unta. Istuin sohvalla läppäri sylissäni ja kuulin äänen korvissani: ”Mitä vittua sinä haaveilet, niitä vain tulee ja tulee”. Tajusin hetken mietittyäni, ettei ääni puhukaan orgasmeista ja ympäristöä tutkailtuani huomasin, että tuopillinen meskaliinia ja paketillinen nessuja on kadonnut jäljettömiin.

Mr. Hands Appreciation Club –kerhon Oulun kokouksessa tapaamani mies nimeltä Awe (joka on koiranomistaja, mutta ei ilmeisesti ”omista” koiraansa koskaan, mikä on suoraselkäisen miehen merkki: erään tullissa tapahtuneen välilihanrouskutteluonnettomuuden jälkeen en ole suoranaisesti arvostanut caniineihin sekaantumista – enkä enää koskaan kiinnitä khatnippua niiteillä kiveksiini) ehdotti minulle, että meidän pitäisi joskus tehdä jotain yhdessä. Koska Äimäraution Ravikeskuksen turvakamerat sijoiteltiin juuri uudelleen ja niiden katvekartoitus vie aikaa, päätimme pelata Serious Sam: Second Encounterin läpi co-oppina. Ja hylkeen häpyhuuli vieköön, millainen elämys matka Maya-valtakunnasta Mesopotamian kautta keskiaikaiseen Eurooppaan olikaan. SSSE on kaukana täydellisestä pelistä, mutta stressinpoistajana sille vetää vertoja vain manganörttien heittely parvekkeelta.

Kuten jo aikaisemmassa Jedi Knight –arvostelussani totesin, nykyajan räiskintäpelit ovat vesiripulia. Vielä ennen 2000-luvun vaihdetta räiskintäpuusta saattoi erottaa kolme selkeää päähaaraa: realistiset sotilasräiskinnät (Rainbow Six-sarja), kummitusjunaräiskinnät (Half-Life) ja selkäydintason räiskinnät (Quake 2) – joskin viimeksi mainitun idioottiräiskinnän genre oli kovaa vauhtia kuihtumassa (ja jalostumassa Unreal Tournamentien moninpelipelleilyksi). Mitä pidemmälle uusi vuosituhat on edennyt, sitä näkyvämpää on geeniperimän köyhtyminen. Nykyisin on olemassa enää yksihaarainen räiskintäpelipuu, jossa kaikki kolme genreä on jalostettu yhdeksi epätyydyttäväksi möhkäleeksi. Kaikissa peleissä on realistisesti toimivat aseet (vaikka ne olisivat scifirynnäreitä, ne pitää silti ladata), kaikkien FPS:ien tapahtumat skriptataan puhki ja ammuskelu perustuu selkäydintason reaktioihin, ei taktiseen toimintaan (itsensä liimaaminen muureihin Eri-Keeperillä ei ole taktiikkaa vaan suojautumista). Jos kolme herkullista ruokalajia tunkee tehosekoittimeen, ei tuloksena ole superruoka vaan harmaata paskavelliä, joka ei suoranaisesti miellytä ketään. Mutta pakkohan jotain on syödä, jottei kuole nälkään.

Jatkuvan smegmapirtelön nauttimisen seassa Serious Samin kaltainen dallaspulla pistää väkisin suun messingille kuin vielä elossa olevan mäyrän löytäminen vaijeriansasta. Se kertoo jotain räiskintäpeligenrestä, kun kahdeksan vuotta vanha kroatialainen veren ja visvan sekainen lemahdus tuntuu raikkaalta tuulenpuuskalta. Serious Samin magiikka ei rakennu ”monimutkaisen” ”juonen” seuraamiseen, realismin kanssa flirttailuun tai monimutkaisiin fysiikkapuzzleihin – mies, kahmalollinen päättömiä käsitykkejä ja loputtomat laumat vaihtelevia hirviöitä on kaikki, mitä eeppiseen räiskintäpelielämykseen vaaditaan. Nimimerkille ”Vaadin draamaa peleihin kuten MW2:ssa oli” totean että paras osa sinusta todennäköisesti valui aikanaan vanhempiesi lakanoille. Kaikkien pelien ei tarvitse olla tuntikausia kestäviä immersiivisiä elämyksiä, vaan välillä pelaajan mieli kaipaa lyhyitä adrenaliinirykäyksiä, joiden jälkeen mieli on tasainen kuin Keira Knightleyn rintamus.

SSSE:n pelimekaniikka on niin simppeli, että sitä ei voi olla rakastamatta: pelaaja tiputetaan massiivisen kokoisten aseiden kera suuriin ulkotiloihin, joissa vihollisia hyökyy päälle loputtomina aaltoina. Välillä hiimaillaan klaustrofobisissa sisätiloissa, jotka nekin ovat kattoa myöten täynnä kiljuvia vihollisperkeleitä. Vihollisia on paljon paitsi määrällisesti, myös laadullisesti. Identtisesti käyttäytyvien vammaisterroristien sijaan pelaajan naamalle roiskitaan tangaperseisiä harpyijoita, Fazerin vihreitä kuulia sinkoavia demoneita, kurpitsapäisiä moottorisahamurhaajia ja niitä ihanan kiimaisia sonneja, muutaman mainitakseni. Muistettavin örmy on riveittäin kohti rynnivä päätön kamikazesotilas, jonka katkaistusta kurkusta tulviva karjunta jää soimaan päähän pitkäksi aikaa. Loppupään kentissä vihollismäärät kasvavat satoihin vulvanaamoihin, mitä voi kuvata rehellisesti vain yhdellä lauseella: jumaliste, minullahan seisoo.

Värikäs viholliskaanoni on räiskintäpelien sivuroolien täyttäjä ja sen vaikutus suolioopperaan lähentelee nollaa, elleivät pääosanesittäjät, aseet, hoida omaa tonttiaan. Siinä missä nykypeleissä aseistus on lähinnä erilaisia skinejä identtisesti toimiviin konetuliaseisiin, SSSE:n kyykytysvälinevalikoima tarjoaa läjän toinen toistaan tyydyttävämpiä teurastustyökaluja. Perinteisten miulikoiden, snipugifrujen ja liekinviskojien lisäksi mörköjä lanataan Star Wars-henkisellä lasertykillä, minigunilla ja sarjatulisingolla. Kaikkein kipein pernanirrotusvärkki on merirosvokanuuna, jonka vierivät ammukset tekevät järjetöntä hävökkiä kohti rynnäköivissä vihollisarmadoissa.

Yksiselitteisesti parasta Serious Samissa on se, että se on hauska. Ei sofistikoituneen älykkäästi tai edes oivaltavasti , mutta vitut siitä, kunhan pelaaja viihtyy. Jatkuvasti eteentulevat tilanteet, joissa ryökäleitä vain tulee ja tulee, aiheuttavat spontaania virnuilua, ”ei saatana”-hokemista ja keskijalan ankaraa jököttämistä. Koska peli ei ota itseään vakavasti, siinä voi tapahtua mitä tahansa: valtavalta jääkentältä, jossa yksi askel aiheuttaa useiden metrien liukumisen, siirrytään vaivattomasti Joulumaahan, jossa niitetään vittupääprikaatia nurin Kulkusten (rrrrröh) rokkiversion tahdissa. Näin voidaan tehdä, koska peli ei aseta itselleen realismivaatimuksia (jotka kuitenkin sallivat puoliksi poisammutun pään ihmeparantumisen kymmenen sekunnin syvähengityksen myötä).

Serious Sam varastaa muilta peleiltä armotta, mutta kunnioittavasti: päähenkilö on murahtelua ja nimeä myöten Duke Nukemin sikafarmilla kasvatettu veljenpoika. Doomista otetaan moottorisaha ja pinkkidemonit, Quakesta puolestaan pomppivia ammuksia syytävä kranaatinheitin. Pelin grafiikka on kestänyt aikaa suhteellisen mukavasti: asemodelit toki muistuttavat aaltopellistä ja karamelliväreillä värjätystä sianpaskasta kasattuja jättiläisten tekokulleja, mutta pelimoottorin kyky hallita uskomattoman laajoja ulkokenttiä ja päättömiä vihollismääriä on temppu, johon yksikään nykypeli ei pysty.

Samilla on toki omat ongelmansa, mutta ne ovat pikkutekijöitä pelin massiivisen nautinnollisuuden kanssa. Aseiden noukkiminen valikosta on kömpelöä sekä hiiren rullalla että näppäimistöllä – tilanne muistuttaa jokaisen eläinystävän painajaista, jossa loppuviimeistelyyn suunnitellun sirkkelin sijaan käteen ilmestyykin perseenlevitin – kämmäilyn ansiosta viimeisillä voimillaan taisteleva sorkkaeläin ehtii potkaista kelekset kurkunpäähän. Verkkopelissä ilmeni lukuisia bugeja, joista kakkospelaajan jäätyminen heti peliin liityttäessä on ärsyttävimmästä päästä. Hyppiminen ja muutamat kikkakohdat käyvät hermoille, mutta niitä on pelissä onneksi helvetin vähän. Osumien ja kuolintapojen animointi on monotonista, mutta ennemmin otan kolmekymmentä yhdellä tavalla kuolevaa vihollista kuin yhden 30:lla eri tavalla kuolevan vihollisen (Nykyräiskintäpelin standardi on n. 15 vihollista, jotka kuolevat kahdella tavalla – päälaukauksella tai ilman. Hienoa että peliala kehittyy jatkuvasti.).

Parhaimmillaan SSSE co-op-moodissa: vihollismäärä lisääntyy roimasti ja idioottiviihteeseen luureissa mölyävä kanssapelaaja istuu kuin sidottu Tero Vaara tiheään käytetyn rataosuuden kiskoille. Yhteistoiminta on älykkäästi tehty: se ei ole pakollista, mutta toiminta helpottuu kummasti toisen pelaajan tiputellessa isoja mörssäreitä kiikaritähtäimellä, toisen lanatessa pienempiä massavihuja Tommygunilla. Vielä kun varaa käden ulottuville Kartanon tallin sperunalastuja, Karhu-olutta ja korillisen kutisukkia, parempaa tapaa (delfinaarion ollessa suljettuna mystisen eläinten peräaukon verenvuotoa aiheuttavan sairauden vuoksi) viikonlopun viettämiseen ei ole olemassa.

PC:n monimutkaista verkkotekniikkaa ymmärtämättömillä, äidin silkkikullisilla konsolinyyvilläkään ei ole tekosyitä vaiheiluun, sillä pelin First Encounterin HD-versio on ladattavissa Xbox Livestä. Second Encounterin on luvattu ilmestyvän kesäkuun 2010 aikana.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Toisin kuin maitokannumuseot, Serious Sam: Second Encounter on pala historiaa, joka viihdyttää, naurattaa sekä purkaa paineita ylä- ja alapäästä (tokihan voitte käydä runkkimassa niihin pääläreihin, mutta silti, eri asia). Selkäydinräiskinnän virstanpylväs, joka näyttää jokaisella osa-alueellaan, miten upeaan suuntaan idiootti-FPS:t olisivat voineet kehittyä ilman nykytrendin mukaista paskanharmaata mukarealismivalkovuotoa. Tämän mittakaavan teurastusorgioita ei ole nähty ennen eikä jälkeen.

If the girls don't put up – use the Force, Luke

Jedi Knight – Dark Forces II (PC)

Tämä teksti on kirjoitettu valvotun yön jälkeen, joten pyydän lukijoiltani ymmärrystä mahdollisen sekavuuden suhteen. Paitsi että en ole kyennyt nukkumaan ja perseeni falskaa (jälleen), olen ahdistunut myös siksi, että peliblogin kirjoittaminen tuntuu muuttavan hauskan harrastuksen työksi. Ehkä olen vain poikkeuksellisessa mielentilassa. Yleensä diilerilläni on tarpeeksi metamfetamiinia, joten tuskin kirjoitan toiste ravihevosille tarkoitettujen uppereiden vaikutuksen Pelle Hermannin dildokaappi.

Syyllinen oloni selittyy osin sillä, että ensimmäistä kertaa kirjoitan pelistä, jota en pelannut loppuun saakka, vaikka olisin halunnut. Toisaalta väitän usein myös harrastaneeni seksiä naisen kanssa, joten ehkä tämä ei ole niin vaikeaa. Syy oli minusta riippumaton: jediritarin tie katkesi yhdenteentoista mappiin pelintappajabugin takia ja kokemuspistesysteemini meni huijauskoodeilla kenttää skipatessa täysin Jabba the Hutiksi. Lisäksi löysin pelilevyn euron käypään hintaan kirpparilta, joten taloudellinen tappiokaan ei kirvele mieltä. Puolituisen pelielämyksenkin perusteella palasi mieleen, miksi räiskintäpelit olivat ennen hauskoja ja nykyisin silkkaa paskaa.

Dark Forces II oli ensimmäinen oikeasti kolmiulotteinen räiskintäpelini ja siksi se jäi junnuna kesken – hiiriohjaus tuntui yhtä luontevalta kuin metsurinkinttaat kädessä runkkaaminen enkä myöskään osannut hahmottaa ympäristöäni kunnolla, mikä johti syysmarja sukuelimessä-ilmiöön. Nostalgialla lienee siis osansa tässä arvostelussa, samaten Star Wars -faniudellani (teini-ikäni kaunein uni liittyi Chewbaccan kotiplaneettaan ja litran vaseliinipönttöön), mutta nostalgiakaan ei riitä, jos peli on oikeasti huono. Turhan monen lapsuuden loistopelin uudelleenkokeilu vastaa yläasteeaikaisen tyttöystävän tapaamista – mitä helvettiä minä oikein ajattelin? Nostalgia ei selitä sitä, miksi suostuin jauhamaan intensiivisesti 13 vuotta vanhaa räiskintäpeliä läppärin touchpadilla (hiiri oli pakko eliminoida – se kulkee täällä öisin eikä anna minun nukkua). Jedi Knight on edelleen valurautainen peli, ja haluan nyt selittää muutaman kohdan kautta, missä kohdin räiskinnöissä on voitu mennä niin hävyttömästi takapakkia viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ensimmäinen elementti liittyy tehtävien rakenteeseen. Kun nykypeleissä pelaajaa ohjataan kädestä pitäen kapeassa putkessa kuin sokeaa jehovantodistajaa raitiovaunun alle, Jedi Knightissa protagonisti Katarn tipautetaan mapin alkajaiseksi hillittömän rakennuskompleksin eteen ja tehtävänanto on lyhyen ytimekäs: hankkiudu sisään ja kiipeä korkeimpaan torniin. Se, miten sinne pääsee, jää täysin pelaajan harteille. Muutaman kerran pähkinöiden särkeminen vaati nettiavustusta omituisen logiikan vuoksi, mutta pääosin kenttädesign on toimivaa, vaihtelevaa ja yllätyksellistä. Pelatessani koin pitkästä aikaa oivaltamisen ja löytämisen iloa, mikä velliperseräiskinnöistä puuttuu nykyisin kokonaan. Kentät ovat järjettömän kokoisia suhteessa nykypelien pikkumappeihin, mikä vaati totuttelua, mutta pitäähän Imperiumilla olla kuiluja ja hirmeitä torneja.

Pelaajan palkitsemiseen liittyy myös toinen Jedi Knightin lllloistava elementti: jokainen mappi tarjoaa uuden aseen tai jedivoiman, jonka kanssa pääsee leikkimään. Lisäksi jokaisesta nurkasta jonka jaksaa koluta, löytyy ylläreitä ammusten ja healthpackien muodossa. Ja jos nyt joku siellä takarivissä rääkäisee että eihän se ole realistista, teen uuden jakauksen hirvikiväärillä. Ensinnäkin, tämä on Tähtien sota. Toiseksi, tämä on tietokonepeli. Kolmanneksi, mikä nykypeleistä on realistinen? Call of Duty? Haistakaa perse. Ainoa räiskintäpeli, jonka voi ajatella olevan edes lähellä realismia on Operation Flashpoint. Se, että nykypelaajista yksikään haluaisi paneutua Fläsärin kaltaiseen rumaan, kömpelöön mutta järjettömän syvään elämykseen, on yhtä todennäköistä kuin se, että Anne Sinnemäki hymyilisi, vaikka hän olisi syönyt leipälaatikollisen ekstaasia.

Jedi Knightin aseissa on selkeä ero nykypelien scififalloksiin ja millimetrintarkasti mallinnettuihin Schmeissereihin, joiden tekstuureita WW2-friikit tuijottavat samalla tavalla kuin minä katson luontodokumentteja. Jokaisella aseella on selkeä funktio, joka tekee siitä sopivan erilaiseen tilanteeseen. Stormtrooper-kiväärillä roivitaan lähietäisyydeltä, energiajouskari sopii kaukolaukauksiin (eikä kiikaritähtäintä ole, onneksi) ja kranaatti- ja pulssikiväärillä lanataan suuremmat viholliskeskittymät. Valomiekka on helvetin päheä lelu, joka toimii taskulamppuna, kilpenä, yleisavaimena ja...miekkana. Jedivoimien kehittyessä suosikkitouhuani oli napata stormtroopereilta mutkat käsistä ja hakata paniikissa juoksentelevat aseettomat valkohaarniskat tohjoksi. Vielä kun olisi saanut tunkea irtileikatun käden pystyyn kuolleen vihollisen tuhkaluukkuun varoitukseksi muulle Imperiumille, niin voimantunne olisi ollut täydellinen (olin muuten pimeän puolen jedi, jos joku sitä arvuutteli).

Jedi Knightissa ei tarvitse lanata laumaa identtisesti käyttäytyviä ja näyttäytyviä geneerisiä Peijo Perussotilaita. Vihollisissa on selkeitä luonne-eroja: Jabba the Hutin sikavartijat kestävät kovaa kuritusta ja huitovat ympäriinsä julmalla hilparilla, kun taas Imperiumin iskujoukot luottavat joukkovoimaan. Mahtava äänimaailma pelastaa paljon palikkaiselta grafiikalta: hiippaillessani hiekkaväen kansoittamaan Katarnin isäukon kämppään pelko oli tiukasti kannikoitten välissä vihujen neljästä polygonista huolimatta. Viholliset antavat myös paikoin julmetun lujan vastuksen, mikä pakottaa suhtautumaan niihin vakavasti.

Vuonna 1997 oli muodikasta laittaa peleihin oikeilla näyttelijöillä varustettuja välivideoita, ja itse olin nuo multimediatortut unohtanut onnistuneesti. Nyt kun Lucas on pilannut koko saagan midikloriaaneillaan, rastafarijäniksillään ja maailman veltoimman kullin näköisellä nuorella Darth Vaderilla (sopiva rangaistus tästä voisi olla se, että Vesa-Matti Loiri istuu paljaalla perseellään Georgen naaman päällä vuoden ajan), Jedi Knightin videot näyttävät yllättävän hyvältä. Renderointi menee toki Legolandiaksi tuon tuosta, budjetti on ollut Suomen X-Factorin luokkaa ja sitä rataa, mutta silti tarinassa on enemmän järkeä ja imua kuin kolmessa uudessa episodissa yhteensä. Ja mikä parasta, välivideot ovat juuri sopivan mittaisia, jotta ne jaksaa katsoa läpi kummemmin kärvistelemättä. Kun peli on päällä, silloin pelataan ja kun katsellaan videoita, niitä katsellaan vain hetki. Mietipä sitä, Call of Duty, ja hakkaa samalla itseäsi talikolla nivusiin.

Kaikkein tärkein on kuitenkin yksi asia, räiskintäpelien Graalin malja: räiskintä (mitä te oikein odotitte?). Jedi Knightissa ei tarvitse rynniä checkpointeille. Jedi Knightissa ei ole loputtomasti syntyviä vihollisia. Jedi Knightissa ei tarvitse raahata mukana vaikeavammaisista koottua omaa sotilasryhmää, joka todennäköisesti eksyisi pomppulinnaan ja kuolisi sinne nälkään. On vain puhdasta ampumisen iloa, seinistä kimmahtelevia lasersäteitä, dynaamista tulitaistelua ohilaukauksineen, pulssikiväärin ujellusta ja äänekkäästi maahan mätkähteleviä vihollisruhoja. Välillä homma menee käsittämättömän hienolla tavalla överiksi: ensin saa tulinopeuden tuplaavan bonuksen ja sitten hypätään huoneeseen, jossa on 25 stormtrooperia. En edes muistanut, miltä tuntuu painaa liipasin pohjaan ja tykittää silmät sumeina, pallit kosteina edessä lakoavaa vihollismassaa. Jedi Knightin räiskintää jaksaa kentästä toiseen koska se on hauskaa, ei siksi että voi ihastella asetovereiden bumpmappingia tai tyylikkäitä savuefektejä.

Suitsutuksen päälle on toki sanottava sen verran, että Jedi Knightissa on omat ongelmansa. Grafiikka on nykymittapuulla hirveän näköistä ja etenkin piirtoetäisyys, jolla tekstuureihin ja objekteihin lisätään detaljeja, on järkyttävän lyhyt: vielä kymmenen metrin päässäkin stormtrooperit ovat neljään suuntaan harottavia spritejä. Ulkokentät näyttävät välillä siltä, että maalarille on annettu tehtäväksi peittää vihreä väri paskasta tehdyllä maalilla ja palkassa ei ole huomioitu työn tarkkuutta. Valomiekka surisee kädessä ollessaan sellaisella intensiteetillä, että pelaaja on melkein varma Katarnin piilottaneen galaktisen perseenpäristimen huvikaivantoonsa rentouttamaan kostoretken kiperiä hetkiä. Kranaateilla on täysin mahdotonta osua mihinkään muuhun kuin omaan jalkaterään ja esimerkiksi sellainen operaatio kuin termoräjähteen heittäminen sisään avoimesta ikkunasta ei vain yksinkertaisesti käy. Pikatallennusnappi löytyy mutta pikalatausnappi puuttuu, joten päädyin tekemään 853 itsemurhaa kranaateilla ja miinoilla välttääkseni valikkoon pomppimisen. Eniten kyrsivät jedien väliset kaksintaistelut, sillä yliyksinkertainen miekkailufysiikka tekee dramaattisista sapelinkalisteluista sirkusesityksiä, jossa kaksi kehitysvammaista klovnia kiertää kehää yrittäen läpsiä toista muovimiekalla selkään.

Pikkuvioistaan huolimatta Jedi Knight on upea peli ja samalla karmea esimerkki siitä, miten räiskintäpeligenre on kehittynyt pelkästään huonompaan suuntaan kuluneen viidentoista vuoden aikana. Itse asiassa siinä on monia innovaatioita ja pelimekaanisia ratkaisuja, joita nykyräiskintäpelit kaipaavat yhtä kipeästi kuin minä nyt unta ja näitä mursuihin käytettäviä rauhoittavia.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jedi Knight – Dark Forces II on paitsi yksi parhaista Star Wars-peleistä koskaan, myös yksi parhaista räiskintäpeleistä koskaan. Kirkas klassikko, mutta myös ruma esimerkki siitä, että joskus Tähtien sota oli muutakin kuin oheistuotemyynnit silmissä loistaen tehtyä Pikku Kakkosta - ja vielä rumempi muistutus siitä, että räiskintäpelejä oli joskus hauska pelata.