Jaahans, jaahans, sehän on sunnuntai ja uusia Lisäreitä pukkaa! Tällä kertaa kiivetään perse edellä konsoliräiskintöjen puuhun - tiirauksessa Kane&Lynch, Hour of Victory ja Turning Point - Fall of Liberty.

Medal of Honor: Airborne

Ilmasynnytys Normandian yllä, osa 802

Medal of Honor: Airborne

Tsau! Mites teidän joulu meni?

Meikäläisellä vallan mukavasti, tosin ainoa paketeista ilmestynyt virtuaaliviihdyke oli Pleikka kakkosen Lego Batman - toisaalta tässä tapauksessa uskon määrän korvaavan laadun. Muutoin aatto meni perinteisissä merkeissä, sukulaisten puheluita hylätessä, hevosista haaveillessa ja lasinsiruja nieleskellessä. Kuten varmaan olette hoksanneet, lupaamani videoarvosteluylläripylläri ei ehtinyt valmiiksi jouluun mennessä. Projekti muhii pinnan alla kuin Arto Länsmanin homoseksuaalisuus - älkää huoliko, kyllä se sieltä ilmestyy, ihan olosuhteiden pakosta.

Pelikokoelmani on karttunut viime kuukausina mukavasti. N64-hyllykkö komistui spörttikaksikolla Nagano Winter Olympics 98 ja 1080 Snowboarding, Sega Saturnille läväytin Virtua Cop 2:n (vaan mistä valopistoolit, ihmettelee lapsonen kylmän maan) ja SNES:lle on tulollansa Mario Paint. Tuoreemmille koneille sain kassillisen kivaa Pasi-sedältä, pukin säkistä löytyivät mm. Metal Gear Solidit 1-2 ja paljon päristelypelejä. PS2:lla olen tahkonnut God of Waria, Xboxilla KOTORia ja 360:lla Bad Company 2 Vietnamia (arvostelu tulossa hyvin, hyvin pian) sekä Forza Motorsport kakkosta. Pelaamista siis piisaa ja Nimmarin pelivuodesta 2011 on tulossa diversiteetiltään ennenäkemätön. Pelaamattomia nimikkeitä on hyllyssä edelleen useita kymmeniä, joten toivomuksia saa ja pitää esittää. Ja niin, sain gamerscoren viimein nostetuksi kymppitonniin saakka. Hip-hip-säälittävä-luuseri-hurraa!



Ja niin, karttuihan konsolikokoelmani myös tuoreimman sukupolven suosituimmalla äpärälapsella, Nintendo Wiillä. Lyhyesti voisin kuvailla kokemuksiani seuraavasti: pelit ovat nettihuutokaupoissa helvetin kalliita, suurin osa konsolin tarjonnasta loukkaa lobotomiapotilaiden keskivertoälykkyyttä, grafiikka näyttää perseeltä, Wiimoten pitely kädessä poikittain on paskinta ergonomiaa sitten Gamecuben ohjaimen...tai...Nintendo 64:n ohjaimen (mikä helvetti tässäkin asiassa on niin vaikeaa tällä yhdellä tietyllä firmalla) ja etäisesti toimivankin oloiset kontrollit on pitänyt vetää vituiksi sillä pakollisella vatkaamisella ja vispaamisella. Muina uutisina mainittakoon että taivas on tavallisimmin sininen, karhu on nisäkäs ja Kepu pettää aina. Odottakaa siis tulenkatkuisia Wii-arvosteluita tulevaisuudessa - tosin Wii Music oli sellainen elämys, että tämän kriitikon ura oli loppua siihen. En ole koskaan aiemmin pelannut peliä, joka sai minut lähes voimaan pahoin vitutuksesta.

No niin, koska en voi enää täyttää sivua loputtomalla metajaarittelulla, täytynee minun puhua itse pelistä. Tuota...nuin. Niin. Medal of Honor: Airborne on...ihan jees. Eikö riitä? Perkele, puhutaan siitä sitten. Selvin päin en sitä tee.



Medal of Honorissa osallistutaan toiseen maailmansotaan (ensimmäinen jalluhuikka) amerikkalaisena (toinen jalluhuikka) laskuvarjojääkärinä (kolmas jalluhuikka) Sisilian, Normandian (neljäs huikka), Hollannin (viides) ja Saksan taisteluissa skriptatuissa FPS-myllyissä (olipa se pieni pullo). Mukana häärii pieni porukka tekoälyn ohjaamia ryhmätovereita, tehtävissä tuhotaan vihollisen kalustoa sekä pesäkkeitä ja germaanisia kanttipäitä kuritetaan M1 Garandilla, BAR:lla ja MP-40:lla. Lähtötilanteesta voidaan siis päätellä, että ideointiosasto on rahastanut shekkinsä yhden krapulaisen aamupalaverin jälkeen.

Airbornen hypetys koostui pelaajan vapaasta mahdollisuudesta hypätä mihin tahansa kohtaan kentässä. Teoriassa päheä idea toimii kunnolla vain helpoimmilla vaikeusasteilla - vähänkään tiukemmilla säädöillä krauttien selustaan tehty soolohyppy päättyy pelaajan teurastamiseen kolmessa sekunnissa, joten tosisoturi joutuu tyytymään 2-3 etukäteen turvalliseksi tiedettyyn pudotuspisteeseen. Tehtävätavoitteet saa sentään suorittaa vapaassa järjestyksessä, mikä vähentää putkimaisuuden tuntua hieman. Viholliset spawnaawat CODeista tutulla tavalla samoihin tuliasemiin jatkuvalla syötöllä, mutta Velvollisuuskutsuista poiketen joskus pelaajalle riittää tulituen rooli omien joukkuetovereiden rynniessä pesäkkeet nurin. Aseiden päivittäminen tappojen perusteella on sekin Infinity Wardin peruja ja toimii myös soolomätössä yllättävän hyvin. Ylivoimaisesti paras juttu Airbornessa on pelaajan mahdollisuus säätää itseään tattia räpläämällä parempaan asentoon tuliaseman takana ja kurkistaa kulman hienovaraisesti - homma menee selkäytimeen näppärästi ja saa CODien jäykän koko kropan esillepuskemisen tuntumaan kivikautiselta keksinnöltä. Mutta vaikka nämä asiat toimivatkin, mitään omaperäistä niistä on mahdotonta löytää - jopa innovatiiviselta tuntuvan suojautumissysteemin esiaste nähtiin alkuperäisessä Vietcongissa.



Yllättäen se, mistä Medal of Honor: Airbornea on eniten kritisoitu, on juttu, joka miellyttää minua kaikkein eniten. COD-sarjasta poiketen MOH:A on selkeän pelimäinen eikä yritäkään lavastaa kovin tarkasti toista maailmansotaa leffamaisissa puitteissa (eli ruudunheiluminen, välinäytöksissä jaarittelu, yliskriptaaminen ja jatkuva huutaminen ovat miellyttävällä tavalla minimissä). Jokainen kenttä alkaa suoraan C-47:sta ja kaikki välivideot loistavat poissaolollaan. Aseiden päivitys paremmaksi ja lisäosien saaminen kouraan heti kentällä antavat välittömän palkitsemisreaktion, joka tekee rivinatsien niittaamisestakin tavallista mielekkäämpää touhua. Jokainen kenttä on edellistä vaikeampi, mikä pistää tunnelman aidosti piinaavaksi - joka kerta pelaajalta vaaditaan enemmän taitoa, ei vain härkäpäisempää rynnimistä 200 spetznatsin ristitulessa. (Kylläpä lämmittää mukavasti tämä viina. Vielä kolmannen putelin tinttaan ja sitten se on siinä).

Pelikriitikot kautta maailman rysäyttivät kollektiiviset itkupaskat housuun hoksatessaan, että Medal of Honor: Airborne ei ole realistinen, koska siinä on kaasunaamarit päässä Panzerschrekeillä ja MG-42:lla roiskivia supernatseja, jotka vaativat muutaman lippaallisen pateja suostuakseen kuittaamaan puuristin. Ai niin, minä vallan unohdin, jotta saksalaisten panssarihyökkäyksen torjuminen Kurskissa T-34:lla tai St. Lo:n valtaaminen viiden laskuvarjojäksterin porukalla on todenmukainen kuvaus siitä, miten toinen maailmansota OIKEASTI meni. Minä pidin supernatseista kuin raitapaita sahajauhopuurosta, sillä ne toivat peliin kiperää haastetta ja oikeaa, kurkussa tuntuvaa pelkoa. On aivan eri luokan fiilis ottaa pahasti alivoimaisena hengiltä luodeilla herkutteleva yli-ihminen kuin naputella QTE-namiskoja oikeassa rytmissä tai juosta juuri oikeaa reittiä skriptiputkessa. Tuli pitkästä aikaa sellainen fiilis että perkeles, MINÄ tein tämän eikä kukaan muu.



Audiovisuaalisesti peli toimii peruspätevästi, kontrollit ovat napakat, vihollisen tekoäly riittävän hyvää ja kentät...noh, niistä perinteisistä paskanruskeista tehdashalleista ja rauniokylistä niitä peliteknisesti kaikkein toimivimpia. Pituutta ei ole liikaa ja viimeisen kentän eeppinen linnoitustorin keskellä savuavaa Berliiniä on yksi muistettavimmista räiskintäpelikentistä aikoihin.

Tämän kaiken kehuskelun päälle minun on pakko todeta, että niin paljon kuin Airbornen pelaamisesta pidinkin, se on harvinaisen yhdentekevä peliteos. Sen originaaliusaste on täysin nollassa, minkäänlaisia tuntemuksia ei herää pelielämyksen aikana, minkäänlaisesta immersiosta on turha puhua ja oikeastaan koko peli tulee heitetyksi läpi parissa illassa autopilotti päällä. Onkin täysin näkökulmasta riippuvainen asia, kokeeko Medal of Honorin miellyttävänä, burgerimaisena perusviihteenä isompien pelieeposten välissä vai taas yhtenä WW2-laskuvarjojäksterit-Normandia-skriptitappelu-pakkopullana, jollaisia mahtuu kolmetoista likaiseen tusinaan.



Itse kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kyllä tätä mielummin jauhaa kuin Call of Duty: World at Waria, mutta jotain arvostuksestani Airbornen suhteen kertokoon se, että tämä on niitä harvoja tekstejä joita olen kirjoittanut kännissä ja suoraan Blogspotin kirjoitussoftaan, oikolukematta tekstiäni kertaakaan ennen julkaisua.

(PS. Kiitokset Teemulle pelin lainasta!)

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Alekorista poimittuna Medal of Honor: Airborne tarjoaa muutaman tunnin ammattitaidolla tehtyä WW2-peruspullaviihdettä, joka ei heilauta tunnesensoreita suuntaan tai toiseen, mutta viihdyttää juuri kestonsa ajan. Tällaisia pelejä varten lanseerattiin termi "burgeripeli".

Puumajahtiin 122-millisellä tykillä

Steel Panthers: World at War (PC)

Nykypeleihin kohdistuu jatkuvaa itkua epäolennaisista asioista. Pelit ovat liian kalliita, mikä närästää konsoliteinejä, joille paska huoramutsi ostaa vain neljä peliä kuukaudessa ja viikkorahat kuluvat energiajuomiin, joilla tintataan tolppa psykoosikuntoon. Toinen ikuinen käminän aihe on pelien lyhyys ja sisällön ohkaisuus – mitä ei tietenkään lietso se, että Singstarit ja Call of Dutyt paistattelevat listaykkösinä vuodesta toiseen. Lisäksi pelit ovat idiooteille suunniteltuja (eikä tarvitse ihmetellä miksi), eivät pyöri kunnolla, ovat toistensa jatko-osia, vailla todellisia innovaatioita...nyt lärvi umpeen, parkuvat räkäsäkit. Esittelen teille pelin joka ei maksa pennin jeniä, on laaja kuin Johanna Tukiaisen vulva ja pyörii millä tahansa nykyläppärillä. Ainoa mitä pelaajalta vaaditaan, on lakata runkkaamasta uusille savuefekteille ja kykyä nöyrtyä haasteen edessä.

Jokainen mies (paitsi Marja-Sisko Aalto) on leikkinyt lapsena pienillä muovisotilailla ja -tankeilla. Ellei ole, voi saman tien suksia parturikouluun tai lifestyle-ohjelman miesjuontajaksi. Minun omat figuurini naapurin lestapenska varasti ja loput syömishäiriöinen pikkuserkku veti mahaansa, mutta onnistuin sentään huijaamaan erään sokean koulutoverin tuomaan omat muovisotilaansa meille. Lysti tosin loppui lyhyeen Saksan sotavoimien suurten ihmeen, Purppura-PAK:n syljettyä kuolemanlastinsa liian äkäisessä kulmassa Lepakko-Roopen suupieleen, mutta sitä ennen meillä oli varsin hauskaa. Steel Panthers: World at War tuo kaikki lapsuuden kultaiset (suihku)muistot takaisin ja mikä parasta, kuten Roopenkin kanssa, voin edelleen pelata alasti.

SPWAW:ssa valinnanvaraa riittää kuin Korkeasaaressa sulkemisajan jälkeen. Pelin mukana toimitetaan 20 kampanjaa ja 350 skenaarioita, joiden mittakaava vaihtelee pataljoonakoon hyökkäyksistä komppanioiden väliseen nahisteluun. Jos valmis pelattava ei riitä, skenaarioita voi rakentaa säntillisesti karttoja ja yksikkövalintoja myöten editorilla tai vaihtoehtoisesti taistelugeneraattorilla, joka luo kahden osapuolen välille satunnaisen myllyn. Mukana on 26 valtiota, aikajana venyy vuosille 1931-1949 ja tarkasti mallinnettuja yksiköitä on tuhansittain. Suurin osa tehtävistä on historiallisesti eksakteja, mutta huvin vuoksi SPWAWiin on väännetty myös Band of Brothers- ja Pelastakaa Sotamies Ryan -skenuja. Etenkin viimeinen osoittaa ennakkoluulottomasti, miten totaalisen mahdoton tehtävä Ramellen puolustaminen olisi ollut. Että ime persettä, Steven Spielberg, et ymmärrä sotahistoriasta hevon vittua (jostain syystä ajatukseni alkoi juuri harhailla)! Tiikerin tornikin on sitäpaitsi liian edessä! Tiikeri...hevonen...täytyy...keskittyä...

Osassa tehtäviä pelaajalle lyödään kouraan valmiit yksiköt, mutta parhaassa tapauksessa (etenkin kaksinpelissä) ne saa valita itse. Joukkojen valintaan vaikuttaa paitsi aikakausi, myös valtion senhetkinen sotamenestys: vuonna 1945 natsikomentaja pääsee pärryyttelemään Kuningastiikerillä (uhhhh), mutta vastaavasti kehno resurssitilanne pakottaa pääosan vaunuista Jahtipanttereiksi (oi joi joi) ja Elefanteiksi (kalsarinsaumat ritisevät). Kampanjoissa valittu ydinjoukko pysyy mukana koko kampanjan mitan keräten kokemusta taistelutoiminnasta ja ukrainalaiskylien polttamisesta. Valittu kalusto vaikuttaa olennaisesti strategiaan: kaupunkitaisteluissa jalkaväki on valttia, suurilla aroilla porskuttaa panssarikalusto. Ilmatuki ja epäsuora tuli on erinomaisesti mallinnettu (tosin niiden valintaruutu vaatii bugisuutensa takia enemmän nappulan painelua kuin Michael Jacksonin sunnuntai).

Audiovisuaalisesti peli on kestänyt aikaa komeasti, mistä kiitos kuuluu ennemmin selkeyteen kuin näyttävyyteen perustuvalle ulkoasulle. Jokainen yksikkö on selkeästi tunnistettavan näköinen ja äänimaailma on aivan perkeleen jytisevä: etenkin 88-millisen kumea paukahdus, Emma-pikakiväärin tikutus ja Suomi-KP:n viileä naputus pistävät kehon kastelujärjestelmän sumuttamaan puntteja.

Taisteluiden perusmekaniikka on yksinkertainen: joko tarkoituksena on puolustaa, viivyttää tai hyökätä. Simppelin perusperiaatteen alla hyrrää järjettömän monipuolisen taistelunkuvauksen mahdollistava pelimoottori. Joukot voivat kaivautua maahan, jolloin ne kestävät paremmin vihollistulta. Tulenkäyttö on monipuolista: sillä voi paitsi tuhota, myös suppressoida vihollisen paikalleen tai jopa saada nämä vaahtosuisen paniikin valtaan. Kranaattikauhun järkyttämät sotilaat saadaan ruotuun tehokkailla komentajilla, jotka potkivat morttien paskantäyttämiä housunperseitä kohti etulinjaa. Metsät ja talot voivat syttyä tuleen. Tankit hajoavat ennennäkemättömän monella tavalla: kovimpien vaunujen keulapanssarointi kestää pidempääkin tulimyrskyä, mutta pääaseen lennettyä helvettiin koko teräsmörssäri on täysin hyödytön. Vaunut ovat suhteellisen suojattomia jalkaväkeä vastaan metsissä ja kaupungeissa. Yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat järkeviltä ja oikeilta, on loputtomasti. Samoista lähtöasetelmista käynnistetty taistelu voi päätyä kymmeniin eri lopputuloksiin, ja kaikki on kiinni pelaajasta.

SPWAW on helvetin vaikea peli, mutta se on vaikea reilulla tavalla: koskaan tappio ei ole kiinni mistään muusta kuin omasta pelaamisesta. Eräässä kampanjassa minun tuli ryhmittää 2. panssaridivisioonan joukkoni Utah-rannan edustalla St. Mere-Eglisen tuntumaan 101. laskuvarjojääkäridivisioonan joukkojen avuksi. Otin turpaan niin että soi, ja seuraavassa kentässä olikin tilanne aivan helvetin tukala: jos saksalaiset tulevat linjoistani läpi, sillanpääasema heitetään takaisin mereen. Laivakeskitysten rikkoma, muutenkin hankalakulkuinen maasto teki vähillä miehillä suoritettavasta puolustuksesta järjettömän vaikeaa. Avain ratkaisuun oli kuitenkin yksinkertainen: sijoitin konekivääriryhmäni vartioimaan tärkeimpiä risteyskohtia ja asetin tehokkailla tykeillä varustetut Sherman Firefly-vaunut edellisen tehtävän puskasisseilyn sijaan pitkien aukeiden taakse, jolloin ne kykenivät roimimaan kaukaa tohjoksi saksalaisten heikot Stug III- ja Marder-vaunut. Edellisen tehtävän germaanisen voittomarssin sijaan saksalaisten rynnäkkö päättyi metallisulan ja höyryävän veren kaaokseen – vain siksi, että tein asiat sekä historiallisesti että strategisesti järkevästi. Vaikka tietokone antaa tykin vastuksen, parhaimmillaan SPWAW on moninpelinä (joista jopa niin kivikautinen pelimuoto kuin hotseat toimii kuin junan vessa). Vielä kun valitsee pelikaverikseen pelkkään SS-koppalakkiin ja Lugeriin viikonloppuisin sonnustautuvan joviaalin sotahullun, syvyyttä ja tekemistä riittää kuukausiksi.

Nyt lopetan paskanjauhamiseni tähän, osittain siksi, että aion mennä viimeistelemään riehuvan erektioni Eläinmaailman vuosikerran parissa, osittan siksi että lukijat lopettaisivat vaiheilunsa tähän ja painuisivat helvetin kyytiä lataamaan tämän suvereenin mestariteoksen, josta pelaaminen ei käytännössä lopu koskaan. Ainoa syy, miksi Steel Panthers: World at War on jostakusta huono peli, johtuu siitä, että pelaaja on velliperseinen, mätäpäinen mölyävä tarkkisluokkalainen, jolle näitä aivovammaisen tasolle alennettuja nykypelejä tehdään. Te muut, mars lataamaan!

Miksi tämä peli tulee omistaa:

SPWAW on mariaanienhaudansyvällinen, loputtoman monipuolinen, helposti hallittava ja vuosiksi pelattavaa sisältävä ikiklassikko, jonka jokainen elementti toimii juuri niin kuin pitääkin. Ja sen saa ilmaiseksi. Ellet pidä tästä pelistä, voit saman tien painattaa itsellesi ”Elämän häviäjä” -paidan ja alkaa chatjuontajaksi.

Itse peli löytyy täältä:

http://www.steelpanthersonline.com/main.asp

Julma määrä skenuja tuolta:

http://www.wargamer.com/gamesdepot/search_game.asp