Lättykestit neljälle, osa kaksi Left 4 Dead 2 (Xbox360)
Pelaajat ovat vollottavia vinkuperseitä. Pelit ovat kalliita, peleissä ei ole innovatiivisuutta, pelit ovat silkkoja kausipäivityksiä, peliteollisuus pumppaa pelaajiaan kuin tyrkkyvammaiset toisiaan BB-talossa - ei siinä, ihan valideja jollotuksen aiheita nämä ovat, mutta kun valtavirtapelaajien toiminta ei millään lailla korreloi ikuisen ruikutuksen kanssa. Tapellaan kuin kuusivuotiaat konsolien paremmuudesta, potkitaan porukalla paskaksi peli X koska sen grafiikka on paskempaa kuin Halo Reachissa, ostetaan miljoonamäärin keskinkertaista bulkkipaskaa, imetään Lucasin kainalohikeä fanipojan roolissa ja niin edelleen. Ja äänestetään Black Ops BAFTA:n vuoden yleisösuosikiksi, jumaliste! Seuraavan konsolisukupolven bundlepaketeissa tullee kaupantekijäisiksi leukaan sidottava kuolakaukalo, etteivät ohjaimet mene oikosulkuun ensimmäisten pelipäivien aikana.
Hyvä esimerkki pelaajien ehtymättömästä idiotismin lähteestä oli taannoinen Left 4 Dead 2 -boikotti. Vuonna 2008 ilmestynyt Left 4 Dead losautti tuplapiipullisen pelaajayhteisön mädille kivespusseille tarjoamalla samassa paketissa helvetin nasakkaa toimintaa, tunnelmaltaan ylivertaisen zombiapokalypsin ja timantinkovan co-op-moninpelin. Tuttuun tyyliinsä Valve julkaisi modaustyökalut pelin mukana, joten käytännössä Leftikseen oli neljän tiukan originaalikampanjan lisäksi luvassa loputtomasti pelattavaa (PC-puolella siis) - reilua peliä, vai mitä?
Ei ole, märisivät nörtit kuorossa! Massiahneet sikaperse-valvelaiset kehtasivat haluta kehittää peliä edelleen jatko-osan kokonaisvaltaisemmassa muodossa eikä DLC-paketteina, mikä johti 37 000:n steamilaisen liittymiseen Leftis kakkosen vastaiseen boikottiryhmään. Taikinaperseiden mukaan Leftis kakkonen vahingoittaisi pelaajayhteisöä ja peli ei ollut tarpeeksi uskollinen alkuperäiselle. Ja kuinka ollakaan, kuinka helvetin pelaajien hyvin pelaajien keskimääräiseen sellofaaniselkärankaisuuteen sopivasti, nämä samaiset pallinaamarit olivat kaikkein innokkaimpien Leftis kakkosen ennakkotilaajien joukossa. Tollot, reikänaamat, vatussit, poraperseet, perseporat.
Vaikka voisinkin työllistää koko boikottiryhmän paskansieppaajiksi festaribajamajoihin, itsekin epäilin Leftis ykkösen arvostelussa Valven pikaisen julkaisutahdin kielivän silkasta rahanhimosta. Onneksi olin totaalisen väärässä. Vaikka pelimekaniikka on tasan ennallaan (tapa zombeja ja tapa vähän isompia zombeja), L4D2 tuntuu kokonaan erilaiselta elämykseltä kuin ykkösosa. Ykkösleftis on pimeiden kenttien, huomattavasti harvemmassa olevien erikoiszombien ja minimalistisen tyylin vuoksi 28 päivää myöhemmin -rainan peliversio - ahdistava, synkkä, toteava. Kakkonen puolestaan heittää vaihteen pari pykälää isommaksi ja lainaa meininkinsä Planet terrorin kaltaisista eksploitaatiohurmejuhlista.
Leftis ykkösen kalsea miljöö vaihtuu auringonvalossa kylpeviin Syvän etelän maastoihin. Kenttävalikoimissa on kerrankin irroteltu kunnolla eikä aikaa kuluteta turhaan ränsistyneiden tehdashallien koluamiseen - tervemenoa paskanpurkittamot ja majavakuivaamot, tervetuloa punaniskasuo, ostari ja hautausmaa! Dark Carnivalin vääristynyt huvipuisto sai minut tuulettamaan ja irvistämään samaan aikaan - mikähän helvetti siinä on, että nyrjähtäneet sirkus / tivoliteemat saavat minut aina tuntemaan ahdistuksensekaista riemua? Onko kyse siitä, että lapsena tivolit olivat samaan aikaan sekä riemukkaita että kuumottavia paikkoja ja kauhupuistot kutittelevat tuota samaista, nyt jo unohtunutta tunnerekisteriä? Vai johtuuko se pelkästään siitä, että toisin kuin lapsena, nyt voin losauttaa 30 täysvaippaluotia minua karjuen jahtaavan, hiplaamishimoisen Pelle Spermannin lärviin?
Ympäristöt itsessään ovat helvetin hienoja, mutta panokset kovenevat, sillä niihin on lisätty monia hilpeitä mininäytelmiä: hordelta karkuun kipittely vuoristorataa pitkin tai paniikkipingonta jenkkihävittäjien pommimaton alta pitkin zombeja turpoilevaa siltaa ovat muistamisen väärtejä momentteja. Kuumottavimmat hetket koetaan noitia vilisevässä suburbissa, jonka hirmumyrsky muuttaa sunnuntaikäppäilystä kuumeiseksi vinkassa hortoiluksi.
Uudistettu kurmotusvälinekavalkadi noudattelee rempseää äksönmeininkiä. Tuliaseita on entistä enemmän ja etenkin Kalashnikovin harvatahtinen haukahtelu sopii horden harventamiseen kuin irtonenä irtoperseeseen - tosin on selvää, että uudet paukkuraudat ovat lähinnä vanhojen aseiden uusia modeleita eikä raskaiden konekiväärien kaltaisia tosiuutuuksia nähdä (poikkeuksena mainittakoon Vietnamin vinkeä vintagevärkki M79-kranaatinheitin). Säläpuolella hauskin kakkakeppostelu suoritetaan paiskaamalla bloomerinpuklia täynnä oleva säiliö sopivaan niittokohtaan tai vaihtoehtoisesti suoraan tankin naamatauluun - paikalle säntäävä lauma repii zombien paavolipposen hetkessä silpuksi.
Ylivoimaisesti mellevin ja kakkosen splattermeininkiin parhaiten sopiva uudistus ovat melee-aseet. Paistinpannu, pamppu, sähkökitara menevät vielä ihan jees-osastolle, mutta pastissinomaiset sorkkarauta ja krikettimaila (jos et tunnista viittauksia, olet nöyhtää) pistävät jo eri tavalla virnettä suupieliin. Ja voi sitä ilon ja onnen päivää, kun käteen saa katanan tahi macheten ja pääsee omin käsin erottelemaan mätäpäät mätähartioista. Kaiken kruunaa miellyttävästi tyhjäkäynnilläkin padia pärisyttelevä muattorisaha - Leatherface-tanssin pyöräyttäminen sankassa sekamelskassa on minun Viagrani.
Uusia spessuzombeja on kolme: tankin höyrypäinen pikkuserkku Charger (joita kiinalaisviranomaiset epäilemättä käyttäisivät mielenosoitusten hajottamiseen), kilipäisesti kikatteleva selkäreppumatkaaja Jockey ja happoa sylkevä roikkulolloinen feministi-Spitter. Vaikka kaikki uutuuszombit muistuttavatkin vanhoja tuttavuuksia (Spitter = Smoker, Jockey = Hunter, Charger = Tank), ne on paistettu asiaankuuluvassa huumoripitoisessa groteskiudessa ja tuovat miellyttävää tuoreutta pelaamiseen. Rivizombien joukossa lymyää kullekin kampanjalle ominaisia teemarunkkareita - yhdessä kentässä vain selkäpuolelta listittäviä mellakkapoliiseja, toisessa suosta kömyäviä limanuljaskoja (mallinnus tehty Ike Kanervan pohjalta). Zombeja on merkittävästi ykkösosaa enemmän, mikä passaa minulle oikein hyvin - enemmän listittävää, enemmän viihdettä.
Jos jotain rutistavaa pitää etsiä, niin kakkososan hahmot eivät pärjää ykkösosan tyypeille, eivät sitten millään. Hilpeistä lähtökohdistaan (lihava iso musta mies, liukas korttihai, persoonaton musta nainen ja nuori punaniskapoju) huolimatta kaiffarit jäävät paljon ykkösosan kaartia persoonattomimmiksi ja etäisemmiksi. Ehkä poliittinen korrektius on pakottanut aiempaa vaisumpaan läpänheittoon - ainoastaan suuresti Generation Killin Rayta muistuttavan Elliksen vaahtoavat junttimonologit vetävät suupieliä ylöspäin.
Audiovisuaalisesti Left 4 Dead 2 on helvetin napakka ja etenkin eri vuorokaudenaikojen ja säätilojen kuvaamisessa valvelaiset ovat lyömättömiä - aamun raukea tunnelma ja myrskyn persietä repivät boforit välittyvät kotisohvalle just eikä melkein. Viimeisenä niittinä toimii paljon ykkösosaa raisumpi gore - kun kohti sprinttaavan kalmon vatsalaukku ei kestänyt automaattihaulikon ryöppyä ja sisäelimet valahtivat pitkänä nauhana pitkin katua, minulle oli käydä samoin silkasta hurmeisesta huvittuneisuuden tunteesta.
Kumpi siis ostaa, jos tulee eteen kova paikka - Leftis ykkönen vai Leftis kakkonen? Molemmat. Kyse on kahdesta tunnelmaltaan täysin erilaisesta teoksesta, joilla molemmilla on paikkansa gorehoundin ja zombifriikin pelihyllyssä. Left 4 Dead ykköstä määrään sateisiin syysiltoihin ja mörköpaukkuihin, Leftis kakkonen puolestaan pelittää hienosti äijäiltojen kaljanhuuruisena mättöviihteenä. Koko homman voi tiivistyy jo pelien alkudemoissa - ykkösessä pingotaan epätoivoisesti synkeitä kujia pitkin paska housussa, kakkosessa patsastellaan äijänä räjähdysten keskellä ja todetaan "I have not...come this far...to die now".
Kausipäivitys tai ei, eihän tuollaista voi raavas lapsenmieli vastustaa.
Miksi tämä peli pitää omistaa:
Enemmän zombeja, enemmän tappovehkeitä, uusia maisemia ja ratkirattoisaa räiskyttelyä. Zombiroiskinnan ehdotonta aatelia.
