Ultra Vortek

Mortal Kongressman

Ultra Vortek (Jaguar)

Hiiohoi, lempparizoofiilinne on palannut pitkältä ristiretkeltä epämääräisten mamuhyysäilijöiden, siveettömien lorttoporttojen ja täysin barbaarisen huumausainekulttuurin maahan! Hollannin vapaamielisyys, jolla se kovasti tykkää itseään mainostaa, osoittautui "yllättäen" puhtaaksi mainostempuksi: kolmen muurahaiskarhuhäkissä tapahtuneen pidätyksen jälkeen sain jostain käsittämättömästä syystä porttikiellon Amsterdamin eläintarhaan. Lisäksi arvostukseni Wikipediaa kohtaan koki kovan kolauksen - hollanninpuoliverisetkö muka säyseitä? Kertokaa se pirstaloituneelle polvilumpiolleni.

Kuten blogin parkinsonmaisen tasaisesta ilmestymistahdista voitte havaita, olen ollut tänä keväänä harvinaisen kiireinen. Ahmiessani kuudetta laatikollista silokkeja damilaisen päiväkodin tuulikaapissa minulle tuli yhtäkkisesti morkkis ja paha mieli - minkä arvasin HETI johtuvan peliblogini surkeasta päivitystahdista. Niinpä lupaan tässä ja nyt korvata teille nämä menetetyt kallisarvoiset hetket julkaisemalla tällä viikolla joka päivä uuden arvostelun. Tämä kädenojennus tosin tehdään niljaisella, smäidätahraisella lahnakädellä, sillä kaikki tällä viikolla arvosteltavat pelit menevät "höpöhöpötavaraa, joka ei isoa juttua ansaitse" -kategoriaan. Mutta, kuten Pekko Aikamiespoika tässä vaiheessa toteaisi, parempi aits kuin jäädä paits (eräälle leffablogistille kerrottakoon, että tämän lauseen istuttaminen päähäni kuitataan vielä joku päivä moottorisahamurhalla).

Näin ensiksi mainittakoon pieni uutispommi blogin suhteen: sain viimeinkin päivitetyksi kokoelmalistani ja lätkityksi sinne paitsi kaikki viimeisimmät hankintani, myös linkitetyksi kaikki blogissani ilmestyneet arvostelut osaksi kokoelmalistausta. Mikäli todella haluatte kannustaa minua entistä monipuolisempaan arvosteluskaalaan (tiedän itsekin olevani varsin tiukasti FPS-riippuvainen), PYYTÄKÄÄ hyvät ihmiset minulta arvosteluja! Kokoelmasta löytyy 250 peliä 16 eri zysteemille, joten valikoimaa piisaa!

Viimeisimpänä laitehankintanani poistin Atarin upottaneen feikki64bitti-kusimankka-Jaguarin - ei, en itsekään oikein tiedä miksi. Yksi kaikkien aikojen komeimmista konsolimahalaskuista on paitsi ruma, myös epäkäytännöllinen - en yksinkertaisesti keksi mitään hyvää syytä, miksi konsolin padiin pitää tällätä kapulasta tiiliskiven tekevä NUMEROPADI - paitsi jos on olemassa jokin salainen koodi, jonka näppäilemällä Jaguar aloittaa Predator-itsemurhalaskennan. Konsoli ei käynnisty ellei siinä ole pelikasettia sisällä (minkä johdosta luulin sen aluksi olevan särki) ja koaksaalikaapelin runkuttaminen kiinni kanavanvalintavammaiseen LCD-töllöön oli sen verran veemäinen pieti, että homma onnistui kunnolla vasta vanhan putkitöllön valjastamisen myötä. Tunnin hikinen kyykkyäpöstäminen oli kuitenkin vallan leppoisaa puuhastelua kun sitä vertaa itse ensimmäisen Jaguar-kokemukseni, Ultra Vortekin pelaamiseen.



Ultra Vortekista ei ole paljoa sanottavaa: se on ysärille äärimmäisen tyypillinen, äärimmäisen paskasti ja ideaköyhästi kokoonläntätty Mortal Kombat -klooni. Mukana ovat kaikki MK-lajityypin kliseet: valokuvista digitoidut pelihahmot, irrationaalinen hahmogalleria, kömpelö mättöflow ja veriset loppuviimeistelyt. Pelissä ei ole mitään omaa. Eikä mitään hyvää. Paitsi se, että Ultra Vortek lienee ainoa peli, jonka olen takonut läpi yhdellä istumalla.

Maailmanrauhan puolesta taistellut hahmoni Lucius selvitti Match of Monotonian yhdellä superliikkeellä: kintuille potkimisella. Niin kauan kun pysyin kyykyssä ja monotin toistuvasti vastustajaani nilkoille, tällä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Lopussa tosin opin jonkin sortin tulipalloliikkeen, jolla kaikki kävi entistä helpommin. Niin oivaltavasti nimetty luuviulu Skullcrusher, Mahtikyykän voiman valjastanut rastafari Dreadlock (myös erittäin ennalta-arvaamatonta nimeämistä) kuin demoniluokalleen kahdeksan kertaa jäänyt viiden pennin perkele The Guardian olivat täysin voimattomia tämän kaikkien aikojen tyttömäisimmän salataisteluopin edessä.



Ultra Vortek on ruma. Sen taistelu on helvetin kömpelöä. Se kuulostaa paskalta. Siinä ei ole mitään syvyyttä. Mutta, Ultra Vortekin kunniaksi on sanottava se, että siinä on kenties maailman eeppisin loppuratkaisu - ainakin Luciuksen hahmolla. Sen jälkeen kun Lucce on pistellyt puolta maailmaa turpaan, hän varmisti johtoasemansa The MeatHackers-jengissä...ja lähti hallitukseen taistelemaan ihmisoikeuksien puolesta. Ludvig Borga, voit olla ylpeä pojastasi Luciuksesta.

Päättyikö myös Luciuksen kansanedustajuus piripäissään suoritettuun ammuskeluun, sitä en tiedä. Olin niin vaikuttunut tästä loppuratkaisusta, että suljin konsolin, liityin kaikkiin suomalaisiin puolueisiin yhtäaikaa ja lähdin äänestämään. Minun ei annettu äänestää missään, joten menin markettiin ja äänestin Porkkanamuhkuja parhaiksi sämpylöiksi.



Kuka vielä väittää, että videopelit eivät voisi johdattaa nuoria yhteiskunnalliseen vastuunkantoon? God bless Lucius. And God bless Finland.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Ultra Vortek on kokoelman oppikirjaesimerkki siitä, että Jaguarille ei koskaan julkaistu yhtään hyvää peliä.

Smackdown vs. Raw 2007 & Soul Calibur IV

Tuplaturpakäräjät

Smackdown vs. Raw 2007 & Soul Calibur IV (Xbox 360)

En ole koskaan ollut mätkintäpeli-ihmisiä. Älkää käsittäkö tätä väärin - kanssakansalaisten sumeilematon pieksäminen on asia, josta haaveilen kanki jäykkänä joka hetki kun en ole sumeilemattomasti pieksämässä kanssakansalaisia - mutta suurin osa mätkyttelyistä toimii vain kaksinpelinä eikä minulla ole juurikaan kavereita. Koska olen pieksänyt ne kaikki.

Kakarana hinguin suuresti Mortal Kombatin ja Killer Instictin kaltaisia veriorgioita SNESsiäni sotkemaan, mutta puritaanikristilliset vanhempani olivat eri mieltä ja kehottivat minua käyttämään aikani johonkin kehittävämpään, kuten Kristuksen Kymmenen Kamalinta Kidutusta -värityskirjan kanssa puuhailuun. Sen jälkeen siirryin PC-puolelle, missä beatemupit ovat menestyneet yhtä hyvin kuin japsiropet, tasohyppelyt ja kaupassa myytävät pelit.

Viime aikoina olen kuitenkin käyttänyt runsaasti aikaa virtuaali-ihmisten takomiseen, mihin on useita syitä. ÄÄÄ PERSUT VOITTIVAT VAALIT NYT TULEE NATSIVALLANKUMOUS - pam, napakka isku munuaisiin. ÖÖÖ ZEITGEIST EI OLE PSEUDOKOMMUNISTINEN TEKNOUSKONTO VAAN MAAILMAN VALO JOTA SOKEAT EIVÄT NÄE - runts runts, nyt ette enää koskaan voi lisääntyä. KATSOKAA MAAILMAN ETUOIKEUTETUIMMAT IHMISET PITÄVÄT PRINSESSAHÄÄT VOI KUINKA MEILLÄ HK:N MAKARONILAATIKKOA SYÖVILLÄ TUULA TUULIPUVUILLA ON NIIN PALJON YHTEISTÄ HEIDÄN KANSSAAN - pitäisikö lyötyä edes lyödä? Pitäisi. Mätk.



Smackdown vs. Raw 2007

Se, mitä peleihin kaipaan ehdottomasti enemmän, on huumori. Okei, meillä on Valven hienovaraisiin yksityiskohtiin nojautuvaa komiikkaa, Lego-Batmanin sympaattisten muoviukkeleiden siansaksasolkkaussekoilua ja "Otan itseni haudanvakavasti vaikka tarinassa Jenkkilän invaasion käynnistää presidentti Medvedevin uima-altaaseen paskantanut amerikantukkasotka" -homofantasiaräiskintöjen camp-huumoria, mutta yksi asia puuttuu: vähä-älyisille nauraminen. Aivonsa ja kiveksensä Greg Valentinon ohjeen mukaan tehdyllä steroidilimulla soosanneet pellepainijat tarjoavat tähän erinomaisen lähtökohdan jo pelkän premissin puolesta, mutta THQ koventaa panoksia kaikkien aikojen parhaalla hahmoeditorilla, jonka supervammaisuusasteesta Biowaren tallissa vain haaveillaan.



Eräänä alkoholipitoisena iltana kulutin ystävieni kanssa koko illan, yön ja aamuyön SVR2007:n hahmoeditorin kanssa käpistelyyn. Jatkuva naurunulvontamme sai naapurit epäilemättä arvelemaan, että alakerrassa raiskataan (taas) hyeenaa. Lähes kaikkea voi säätää korvien hörötyksestä häpykarvojen levinneisyysalueen laajuuteen ja epäterveissä käsissä editorista saa pusketuksi totaalisen mielipuolisen näköisiä ihmishirviöitä. Ilo ei lopu tähän: hahmoille voi säätää myös persoonallisen entreen rokkimusakkeine ja pyroefekteine kaikkineen. Ja kun kaiken värkkäämisen jälkeen korsettiin pukeutunut, 200-kiloinen transukierosilmäni askelsi hämmentyneenä pigwalkia pitkin, säikähti vieressä räjähtäviä ilotulitteita ja sen jälkeen vilkutti yleisölle niin innostuneesti ja vapautuneesti kuin vain kromosomivirheinen osaa, me kiemurtelimme lattialla, kyeten hädin tuskin hengittämään naurultamme.

On Smackdown vs. Rawissa pelikin ja itse asiassa aika hyvä sellainen. Liikevalikoima on pyörryttävän monipuolinen - käytännössä homma meni niin, että kaksi meistä pelasi vuorollaan ja kolmas yritti selvittää manuskasta, mistä sormisolmunäppäinyhdistelmästä kiveslukot lähtevät. Matseissa ei pärjää päättömällä näppäinten hakkaamisella, vaan oikeaan ajoitukseen, mattosidontoihin ja oman väsymyksen hallintaan perustuvalla taktisella tappelulla. Etenkin isot hahmot väsyvät nopeasti ja vastustajan pökerryttäneen iskusarjan päätteeksi oma ukko saattaakin rysähtää voipuneena kanveesiin. Ottelut voi voittaa usealla tavalla, esimerkiksi sitomalla hormonihirmun tatamiin, pistämällä tämän ulos kehästä tai yksinkertaisesti hutkimalla äijän lasarettikuntoon.



Paksusankalasiensa alta väheksyvästi punaviinipuuskahduksia tuhahtelevat snobit saavat puhaltaa perseeseensä: Smackdown vs. Raw 2007 on juntista aihepiiristään huolimatta häkellyttävän syvä, monipuolinen ja pieteetillä tehty tappelupeli, josta riittää iloa moneen äijäin pämppäysiltaan. Ja teille, jotka pahastuitte Rumblin' Retardoille nauramisesta - oletteko oikeasti sitä mieltä, että Johanna Tukiaisen julkkismenestyksen takana on oikeasti superblondin glamourelämä vai ehkä sittenkin selkeästi todellisuusrajoitteisen, lääkkeiden sekakäyttäjän amok-juoksun seuraamisen tuoma guilty pleasure? Vammaisille nauraminen on trendikästä.



Miksi tämä peli pitää omistaa:

Smackdown vs. Raw 2007 pistää samaan pakettiin pelimaailman parhaimmistoon kuuluvan hahmoeditorin ja syvänbrutaalin, monipuolisen kamppailupelin. Täsmäviihdettä kaljanhuuruisiin äijäiltoihin.

Soul Calibur IV

Soul Calibur 4 on niin hyvä kamppailupeli, ettei Boksin omistaja juuri muuta tarvitse. Eikö riitä? No perrrrkele.



Mitäpä tästä voi sanoa? Kokonaisuutena SC4 on äärimmäisen hiottu paketti: grafiikka on jumalaisen kaunista, taistelusinfoniaa ja jaappaninmolotusta miksaava äänimaailma kaappaa mukaansa ja pelattavuus on viimeisen päälle särmää (niin särmää kuin se voi sinneppäi-tatilla ja maailman paskimmalla D-padilla varustetulla Boksiohjaimella olla). Taisteluympäristöissä on käytetty reilusti mielikuvitusta - areenat vaihtelevat merirosmolaivan kannesta jäätyneillä mammutinraadoilla ympäröityyn pohjoisnapatanssilattiaan - mikä ihastuttava asia tehdashallikuvastoille runkkaavien peligraafikoiden aikakautena. Hahmogalleria on yhtä laaja ja heterogeeninen - skaalaa piisaa kaksimetrisistä rikkipieruperkeleistä minihameessaan pyllisteleviin lolitaritareihin. Japanilaista luovuutta on pakko ihailla, oli kyse sitten pelisuunnittelusta, pornonteosta tai ydinvoimaonnettomuuden syiden peittelystä.

Pelattavuus perustuu parhaaseen mahdolliseen malliin eli "helppo oppia, helevetin perse hallita" -formulaan. Maaniset nappulanpainelijat eli lestadiolaiset pärjäävät kyllä samanlaista sohlaajaa vastaan, mutta kun opponentiksi asettuu heitot ja kombot hallitseva taitomyllyttäjä, matsit kestävät korkeintaan muutaman sekunnin. Ilahduttavasti otteluita ei ratkaista sormiakrobatiaa vaativilla erikoisliikkeillä vaan hyvällä perusmatsaamisella.



Se, mikä tekee Soul Calibureista meikäläiselle parhaita mahdollisia mäiskintäpelejä, on aseilla käytävä taistelu. Siinä missä muut bemupit panostavat erilaisiin lähitaistelutyyleihin (eli bittimuotoiseen tylsyyteen), SC4:ssa jokaisella taistelijalla on uniikki lyömäase - katana, kahden käden lyömämiekka, keppi, sormitikarit, valomiekka, mikä tahansa. Kyllä, valomiekka, sillä Namcon päässä on tajuttu, että kanteen läiskäisty (ja pelin universumiin täysin sopimaton) kurttunaamainen vihreä kääpiö lisää väistämättä sekä Soul Calibur 4:n että käsipyyhkeiden menekkiä muutamalla miljoonalla ekstrakappaleella. Ja vaikka tiedostankin, että Starkiller on lätkäisty mukaan vain Force Unleashedin markkinointimielessä (sattumalta kyseisen pelin mainos löytyy manuskan takakannesta), on älyttömän tehokkaalla sith-oppilaalla Tähtihävittäjän hangaarissa mättäminen ihan helvetin siistiä. Se on tietenkin vittumaista, että PS3-pelaajat saivat Darth Vaderin ja boksistit Yodan. Mutta toisaalta, kun katsoo kuinka ääliömäiseltä piripäisenä ruudulla surajava puheongelmainen suofilosofi näyttää, pitänee tällä kertaa kiittää onneaan yhden lapsuuden avainhahmon säilymisestä pilaamattomana.



Yksinpeli on tietenkin aivan perseestä - monotonisia matsimaratoneja puolijauhoista tietokonetta vastaan, mutta väliäkös hällä, kaksinpelissä SCIV:n arvo mitataan. Voi sitä hurmiota, kun viittä vaille vainaana nousee maanisen aggressiivisella kaikki tai ei mitään -iskukombolla voittoon. Ja voi sitä ahdistuksen alhoa, kun koko erää suvereenisti hallinneena erehtyy liian lähelle areenan reunaa ja vihu paiskaa avattareni kertaheitolla pohjattomaan kuiluun. Pitkä aika on siitä, kun olen yksikseni treenannut itseäni paremmaksi, jotta voisin kerrankin takoa vittuilematta pelikaverini virtuaalihampaat kurkkuun - viimeksi näin taisi käydä Counter-Striken kohdalla (treenasin laneja varten bottimatseja ja pieksin kaikki ja minun kasvoilleni virtsattiin kun nukuin ja se oli minulle ihan oikein).

Jos haluat nykykonsolipelikokoelmaasi yhden hyvän mättöpelin, Soul Calibur nelosta on vaikea ylittää.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Sulavaa släppäilyä, pöhköä japsimeininkiä, päheitä aseita, jumalaista raffiikkaa ja nörttiekstrana Star Wars-bonustauhkaa - Soul Calibur IV on Boksin läskintummuttamispelien ehdotonta A-ryhmää.

Scott Pilgrim

I love you Scott Pilgrim

Aikuiseksi kasvaminen on tylsää. Pitää käydä töissä, maksaa veroja eikä hevosten lähentelystä selviä enää lauseella "yritin vain silittää heppaa". Kesät tuntuvat lyhemmiltä ja maailma on vähemmän värikäs (paitsi jos liikkuu Oulun keskustassa arkipäivien työtuntien aikaan). Eräs asia, jota lapsuudesta erityisesti kaipaan, ovat buumit. Omina lapsuusvuosina meidät läpäisivät niin Turtlesit, Jurassic Park, jojot kuin tamagotchitkin (kyllä, nappiverkkaritkin, mutta niistä kukaan meistä ei enää halua puhua - nappiverkkarit olivat 1990-luvun lasten Vietnam). Aikuisiällä buumeihin törmää lähinnä silloin, kun tullia onnistutaan hämäämään uudella kiinalaiskemikaalilla. Onneksi meidän kaikkien henkisesti taantuneiden, retrorunkkaavien hikiperseiden pelastajaksi rynnistää Scott Pilgrim, joka asettuu vastustamaan harmauden voimaa.

Scott Pilgrimin konsepti on reaali- ja fantasiamaailman kombinaatio, jossa tavalliset nuoret aikuiset hyppäävät kesken ihmissuhdeongelmiensa purkamista eeppisiin lähitaistelumyllyihin - mikä on yksinkertaisesti helvetin päheää ja jokaisen pulkannarukäsivarsilla varustetun nörtin märkä uni. Kun tähän yhdistelmään lisätään juoni, jossa sympaattisen tohelonörtti Scottin tulee piestä 7 ilkeää eksää päästäkseen loppuiäksi hoonaamaan kuumaa hipsteribööna Ramonaa, ei tarvitse ihmetellä miksi konsepti kolahtaa kasibittisukupolveen niin lujaa.



Ehdottomuus kohdeyleisön omituisten mielihalujen tyydyttämisessä johti paitsi taloudelliseen katastrofiin (leffaa ei nähnyt Yhdysvalloissa juuri kukaan), myös siihen, että jos tärkeimpänä lapsuusiän kasvattajana on ollut joku muu kuin herra Miyamoto, Scott Pilgrim ei aukene millään - ei leffana eikä pelinä (vastaavasti voin sanoa, että jos hevosennaamaisten horatsujen loputon vaginadialogi ei kiinnosta, pysykää kaukana Sinkkuelämästä). Niinpä voin iloisesti heittää suurimman osan objektiivisuudestani huis helevettihin ja katsella Scott Pilgrimiä innostuneen pikkupojan silmin. Niin on hyvä. Lapsellinen intoilu on vihreä keidas siinä postmodernismin ja nihilismin autiomaassa, jossa nykyihminen vaeltaa.



Scott Pilgrim vs. the World The Game (XBLA)

Uusretroilu on yksi pelibisneksen tärkeimmistä nykytrendeistä - ja mikä hienointa pelaajille, yksi luonteeltaan terveimmistä trendeistä. Toki on myönnettävä, että kaiken taustalla vaikuttaa markkinamiesten hinku tahkota rahaa kasibittisukupolven nostalgianjanolla, mutta onneksemme mekin hyödymme kapitalistisikojen ahneudesta. Viimeistään vuosikausia kuolemaa tehneen hittipelisarjan uuteen nousuun nostaneet Mega Man 9 (arvostelu tulee todennäköisesti vuonna 2014 - pelin tahkoaminen vaatii enemmän kärsivällisyyttä kuin rationaalinen keskustelu fundisuskovaisten kanssa) ja Mega Man 10 osoittivat, että joissakin tapauksissa vanha konsti pieksää pussillisen uusia. Uusretropelit pitävät hengissä vanhoja pelityyppejä ja työllistävät pelintekijöitä suurten jättipajojen ulkopuolelta. Ja koska kasibittigrafiikan jäljittely on hippasen halvempaa kuin fotorealismin, pelien hinnat pysyvät maltillisina.



Arkirealisti herra Kusiperse voi tietysti toteaa, ettei Scott Pilgrimin legografiikalla väsätty beatemuppeilu tuo mitään uutta ja jatkaa Halo: Reachin avaruustaisteluiden omaperäisyyden ylistämistä foorumeilla. Totta, Scott Pilgrimin perusideassa ei ole mitään vallankumouksellista, mutta edellisestä kunnollisesta 2D-pieksämispelistä on hervottoman pitkä aika ja nykytekniikka kykenee tuomaan palettiin monta uutta sävyä.

Perusidea on sama kuin sarjakuvissa ja leffassa: Scottin on päihitettävä Ramonan seitsemän ilkeää eksää. Koska lähdemateriaali nyökkää jatkuvasti videopelien suuntaan, Scott Pilgrimin maailma solahtaa biteiksi sulavasti kuin illan seitsemäs slaikkari Tukiaisen vulvaan kello kahdeksan maissa. Jokainen ilkeä eksä on oman kenttänsä loppubossi, mystisellä "Subspace Highwaylla" kerätään bonuksia ja jokainen tapettu vihulainen jättää jälkeensä pinon kolikoita - kaikki on sulassa sovussa keskenään ja intertekstuaalisuus eri teosten välillä on harvinaislaatuisella pieteetillä tehty. Pelistä bongaa jatkuvasti leffasta tuttuja nyansseja ja päinvastoin. Scott Pilgrim saattaa olla hyvinkin ensimmäinen leffapelikombo, jossa ei voida enää puhua oheispelistä tai pelileffasta vaan toisiaan täydentävistä teoksista (King Kong pääsee lähelle).



Scott Pilgrimin pelimekaniikka on ihastuttavan simppeli: juostaan sidescrollaava kenttä päästä päähän ja mätkitään vastaan tulevat pahikset hävöksiin. Vihulaiset ovat persoonallisia (skaala vaihtelee koulukiusaajista ninjasotureiden kautta jättiläisrobotteihin) ja hyökkäystavoiltaan vaihtelevia, mikä pätee myös pelin päähahmoihin: valittavana on Scottin lisäksi Ramona ja kaksi Scottin bändikaveria. Kullakin hahmolla on omat liikesarjansa, jotka kehittyvät kokemuksen hankkimisen myötä. Alun idioottilaumojen peruspieksäntä jalostuu pelin edetessä hillittömien vihumassojen takomiseen päättömillä iskusarjoilla - edes Kuninkuusravien privaattijatkot eivät pärjänneet riemukkuudessaan tälle turpajuhlalle. Kokemusta voi kerryttää myös kaupoista ostettavilla bonuksilla, jotka kehittävät lisäksi hahmojen strenaa, defaa ja...spedaa? Spiidiä? Amfea? Piriä? Ainoa tappelussa haittaava tekijä on välillä pettävä osumamallinnus - hahmojen saaminen kasvokkain vihollisen kanssa on välillä jumalatonta säätämistä ja aiheuttaa paljon turhauttavaa ohihuitomista. Xbox360:lla kontrollit ovat muutenkin vähän takkuiset, sillä D-pad on yhtä surkea kuin aina ja tattiohjaus on 2D-mätkintään turhan suurpiirteinen.



Ekspasysteemillä kuorrutetun, helvetin toimivan peruspelin lisäksi Scott Pilgrim hemmottelee nörttejä loputtomalla popkulttuuri- ja peliviittausten vyöryllä. Peruskartalla liikutaan Super Mario Worldin hengessä ja siirtymäkuvana ruutujen välillä toimii tähden muotoinen leikkauskuvio, seinägraffiteissa kummittelee Pacmanin haamuja ja pelikaupan ostoslistalta löytyvät Speedy the Porcupine ja Neverending Fantasy. Tunnetuimpien viittausten lisäksi tosinörttejä hivellään hienovaraisemmilla referensseillä: turskautin housujen etu- ja takapuolen täyteen silkasta mielihyvästä hoksatessani, että jopa valikkomusiikki on tehty legendaarisen raivostuttavan Battletoads-pauseviisun tyyliseksi.

Ja ikään kuin tässä ei olisi runsaudensarvea tarpeeksi, Scott Pilgrimissä on paras tällä vuosituhannella tehty pelisoundtrack - ja sanon tämän vailla mitään epäilyksen häivää. Aivan kuin sävellyksistä vastannut kanukkiorkka Anamanaguchi yhdistää soundissaan perinteisen basso-rummut-kitara -trion ja kräkättyjen NES:n sekä Gameboyn soundin, samoin Scott Pilgrimin soundtrack yhdistelee nykypäivän rockmusiikkia tuttuihin kasibittikonventioihin. Ja persetti, miten käsittämättömän hyvin homma tehdään - renkutuksiin ei väsy, ne vauhdittavat pelaamista juuri oikealla tavalla ja ovat vielä niin saamarin hyviä sävellyksiä, että kotonani chiptunet ovat raikuneet säännöllisesti päivittäin. Tsekatkaa Spotifysta ainakin Rock Club, Another Winter, The Dark One ja Mega Man -miehille pakolliset Technoman ja Gideon Wrath Part I.



Kaikki Scott Pilgrimissä huokuu rakkautta ja arvostusta videopelejä kohtaan. Harvoin törmää teokseen, jossa tekijät ovat suhtautuneet aihepiiriinsä tällaisella hartaudella - ja vieläpä leffalisenssipelissä (King Kong...joo, etteköhän te jo usko). Scott Pilgrim on nörtin täydellinen illallispöytä, josta ei puutu mitään ja johon kelpaa kutsua kaveritkin: co-oppina Scott on parhaimmillaan ja päätellen siitä, miten hulvatonta kaksinpeli oli, nelinpeliä täytyy päästä vielä testaamaan läpipeluusta huolimatta. Pelattavien naishahmojensa ja iloisen sarjismeiningin takia Scott tuntuu vetoavan myös naispuolisiin pelaajiin, joten hilpeää beatemupia voi hyvin käyttää puolison houkuttelussa valoisalle puolelle (tiedän, ettei tämä tieto kosketa 98 % blogini lukijoista, mutta ajattelinpahan mainita).



Scott Pilgrim vastaan maailma - Elokuva

Koska peli ilmestyi latauspalveluihin suurin piirtein samoihin aikoihin jenkkiensi-illan kanssa ja pääsin tsekkaamaan rainan vasta Bulgarian matkan jälkeen, olin erikoislaatuisessa tilanteessa: mainio peli muodosti sisälleni hypeä elokuvaa kohtaan. (Jos tämä sama ilmiö olisi tapahtunut vuonna 1993, olisin Jurassic Parkin NES-version tahkoamisen jälkeen odottanut näkeväni elokuvassa hattupäisen läskin keräävän munia ja taistelevan vihreänruskeita antilooppisammakoita vastaan). Erikoislaatuista on myös se, että Scott Pilgrim vastaan maailma lunasti lähes kaikki odotukseni ja osin jopa ylitti ne. Kadotin teatterissa ajan- ja todellisuudentajuni täysin ja kotimatkalla oma universumi tuntui väistämättä tylsältä paikalta elää.



Scott Pilgrim on kevyesti paras koskaan tehty videopelielokuva - se ei sinänsä ole paljon sanottu verrattuna yleiseen tasoon (Resident Evilin leffaversiot ovat sanan varsinaisessa merkityksessä kauhuelokuvia), mutta veikkaan Scottin pysyvän kukkulan kuninkaana vielä monta, monta vuotta. Juoni on sama kuin pelissä, mutta painotus eri: mäiskeen sijaan leffa keskittyy enemmän Scottin yhtyeseen Sex-Bo-ombiin (moniko hoksaa vitsin?) ja ihanaiseen Ramonaan.



Olin ällikällä lyöty siitä, miten realistisesti Scott Pilgrim puhuu nykysuhteisiin liittyvistä ongelmista. Seitsemän eksän kirous muuttuu dialogissa varsin todenmukaiseksi pohdinnaksi siitä, miten nykypäivän seksuaalinen liberaalius ja sen mukanaan tuomat useat kumppanit tuovat omat rasitteensa myös tuleviin suhteisiin. Scott on hyvin samaistuttava päähenkilö (jota Michael Cera ilmiselvyydestään huolimatta on paras mies näyttelemään) - petetyksi tulemisen kaunan ja pelon siirtäminen nykyiseen suhteeseen ja tunneälyn tietynlainen halvaantuminen ovat asioita, joista monella on kokemusta. Kuvaavaa Hollywoodissa on se, että videopelifantasianuorisokomedia puhuu nuorten asioista paremmin kuin suurin osa "oikeista" nuorisoelokuvista - vähän samaan tapaan kuin kauhuelokuvat käsittelevät yhteiskunnan kipupisteitä merkittävästi muita genrejä paremmin.



Paitsi että leffalla on ihan oikea sielu, se on myös kaksi tuntia kestävä aistien vuoristorata. Taistelukohtaukset ovat pirun sähäköitä ja ne on kuvattu ilahduttavasti nykystandardeista poiketen - sekunnin kestävistä sotkuklipeistä koostuvan diashown sijaan kamera antaa kunnolla tilaa liikkeelle. Peligrafiikkaa ja ääniefektejä vilisee ruudulla tuon tuosta - aiemmin mainitsemastani intertekstuaalisuudesta kertokoon sekin, että Scottin elokuvassa saama lisäelämä näyttää tasan samalta kuin pelissä. Tähän päälle kun lätkäistään vielä Edgar Wrightin ainaisen oivaltava ohjaustapa, josta olemme saaneet nauttia Shaun of the Deadissa ja Hot Fuzzissa on todettava että myös passiivisena töllötysviihteenä Scott on parhaasta päästä.



Summa summarum, eli miksi Scott Pilgrim on juuri sinulle

Scott Pilgrim vs. the World on sekä pelinä että leffana harvinainen tapaus. Kuvaavaa on, että olin leffasalissa suorastaan herkistyä ymmärtäessäni, että kerrankin joku on tehnyt sekä pelin että elokuvan, joka tuntuu olevan juuri minulle. Jos tunsit minkäänlaista samaistumista yhteenkään tekstissä esittämääni kohtaan, älä jätä tutustumatta Scott Pilgrimiin. Se on nimittäin harvassa, kun meitä elämättömiä näin hemmotellaan.

(Kiitokset vielä Awelle ilmiöön tutustuttamisesta, komeasta piirroksesta sekä peli- että leffaseurasta, samaten propsit ukrainalaismafian PCP:lle ja mielikuvitusavovaimon avustukselle)