Bad Company 2: Vietnam

Heeeeeei, kaikki huutaa "Charlie"!

Battlefield Bad Company 2: Vietnam (Xbox360)

Joo, tiedetään, tiedetään, tämä on kolmas iso Frostbite-nettimätön arvostelu puolen vuoden sisään. Mutta koska pelikriitikon arki on kuin Nivalan ammattikoulun opettajan arki (eli passiivis-aggressiivista idiotismin sietämistä päivästä toiseen), luokan terävintä oppilasta tekee mieli kehua aina kun siihen on saumat - olkoonkin, että neropatti sattuu olemaan ruotsalainen ja tämän isä sikarikas superporvari.

EA:n suojissa lymyilevä DICE on Valven ohella niitä harvoja pelinkehittäjiä, jotka lähes poikkeuksetta osuvat maaliinsa - Mirror's Edge oli innovatiivinen Matrix-parkourmättö, Battlefield 1943 erinomainen halpisnettisota ja Battlefield Bad Company 2 kokonaisvaltaisempi, läpeensä loistava näkemys nettinykysodasta. Yksi syy pitää DICE:sta on mainio DLC-politiikka: siinä missä Activision tykkää CODeiinipäissään nylkeä pelaajan persettä sikahintaisilla ja susipaskoilla karttapaketeilla, Battlis-posse jakaa mannaa ilmaiseksi, tähän mennessä jo seitsemän karttapaketin verran. Ja jos taalaa pitää iskeä tiskiin, rahoilleen saa kunnon vastineen. Kuten parhaan Vietnam-räiskinnän ikinä.



Vietnamin sodassa on sitä jotain - huumeita, rokkenrollia, armoton taisteluympäristö, brutaalia meininkiä ja etenkin suomalaissilmin äärimmäisen kiehtova "teknisesti ylivoimainen supervalta vs. maastonsa tunteva, alkeellisesti varustettu ovela sissiarmeija" -asetelma. Elokuvapuolella Vietnamia on käsitelty runsahaisesti (tosin joka ikinen kerta siitä samasta "viattomat opiskelijapojat itkemässä viidakossa kun samaan aikaan vauvoja poltetaan napalmilla muutaman kilometrin päässä"-näkökulmasta), mutta pelipuolella Kaukoitä ei ole koskaan ollut niin pop kuin toinen maailmanpalo ja nykyajan terotappelut.

Syynä on paitsi traumaattisen sotakokemuksen viihteeksi kääntämisen vaikeus, myös tekninen hankaluus: Stalingradin savuavan raunioläjän mallintaminen on merkittävästi helpompaa kuin todentuntuisen viidakon. Far Cryn polygonipuutarhan ensi kertaa nähtyäni olen odottanut superlatiivista Vietnam-räivettä. Vietcong pääsi lähelle (ei konsoliversio), mutta muutoin kunnolliset yrittäjät ovat olleet vähissä ja allekirjoittanut äärimmäisen lannistunut. Kun Bad Company kakkosessa näin ensimmäisen kerran Frostbiten mallintaman viidakon, pidin asiaa lähes varmana: nyt se vihdoinkin tulee. Ja niinhän se tosiaan tuli, sellaisella paineella että asuntoni tapetit on nyt liisteröity molemmin puolin.



Bad Company 2:n ydin ei ole muuttunut mihinkään: deathmatch on tylsää ja conquest huonompi kuin rush, joten rushailu on edelleen paras pelimoodi. Kavereita jeesataan jakamalla ammuksia, spottailemalla vihollisia (tällä kertaa entistä tärkeämpää peitteisen maaston vuoksi) ja tökkimällä nikkelikuurin väsyttämiä kanssataistelijoita ketamiinikanyylilla persieseen. Hyökkäävällä osapuolella on kalustoetu, puolustajilla maastoetu. Kentillä piisaa tilaa ajatuksille sekä taktikoinnille ja ainoa avain voittoon on tiukka ja saumaton tiimipeli. Perusasiat ovat siis edelleen kiitettävällä tavalla kunnossa, mutta DICE on hionut konseptiaan vastaamaan entistä paremmin Vietnamin sodan luonnetta.

Perus-Battliksen ongelmana olivat konsolien pelaajamäärille turhan suuret kentät ja parhaimmillaan BC2 oli pienimuotoisissa jalkaväkirähinöissä. Vietnamissa virheistä on otettu oppia: kentät ovat miellyttävällä tavalla tiiviimpiä ja mosuripainotteisempia. Hyökkäävällä osapuolella on yleensä vain parin värkin verran kalustoa (tavallisimmin yksi vaunu ja / tai yksi heko) ja voitot ansaitaan aina jalkaväen hallitulla yhteistoiminnalla. Tekniikan vajavaisuuden vuoksi tappotyö tehdään rautatähtäimillä, mikä lisää ohiammunnan määrää ja tekee tulitaisteluista entistä dynaamisempia (tosin vain konsolipuolella, PC:llä touhu on kuulemma piripäisempää nykimistä).



Maasto on entistä peitteisempää, mikä ajaa pelaajia lähitaisteluihin ja tuliylläköihin sniputaistelun sijaan. Rehevän maastokolikon kääntöpuolena tulee aasialainen rakennuskulttuuri: huteran bambumajan seinä ei suojaa piiskaavalta kk-tulelta vähääkään. Kenttiä on viisi ja kaikki ovat hyviä - helminä loistavat puhtaasti jv-taisteluun keskittyvä, hillittömän hektinen Cao Son Temple ja NVA:n todella kusiseen hyökkäysasemaan asettava Vantage Point - ensin pusketaan läpi kapeasta solasta, minkä jälkeen vuorossa on rynnäkkö riisipeltojen yli kohti kukkulan huipulla jököttävää amerikkalaisten puolustusasemaa. Ja kun ensi kertaa näkee hyökkääjän silmin napalmin raiskaaman Hamburger Hillin, visio on kaikessa armottomuudessaan pysäyttävä.

Tunnelmaltaan BC2: Vietnam on ylittämätön kokemus - ja se on vanhalta Flashpoint-veteraanilta PALJON sanottu. Etenkin luurit päässä jauhettuna pelaaja uppoaa niin syvälle viidakkoon, että realistisempaan elämykseen vaadittaisiin iilimatojen irrottelua välilihasta. Välillä tunnelma kasvaa jopa ahdistaviin mittasuhteisiin: kun etenee kärkipartiossa kapeaa viidakkopolkua pitkin kohti hiljaisia vietnamilaisten asemia ja viidakon rauha vaihtuu sekunnissa nyppylän takaa pauhaavaan kolmen RPD:n luotisuihkuun, ei oman kielen nielaiseminen ole kaukana.



Vietnam on täynnä ikimuistoisia hetkiä: amerikkalaisten avomaastossa etenevän miesrintaman teurastaminen konetuliaseiden ristituleen on hämmentävän tehokas pelihetki. Ja kun uhkarohkeasti seistä jökötin avomaastossa, paukutin tovereita kiusanneen Hueyn taivaalta ja henkitoreissani pingoin luotisateessa takaisin suojaan, testosteronitasoni olisivat riittäneet tappamaan 20 espanjalaista taisteluhärkää pelkän katseen voimalla.

Loistavaa audiovisuaalista toteutusta ei voi tässä yhteydessä kehua tarpeeksi, sillä tavallisimmin Virtuaali-Vietnam on näyttänyt päissään uudelleenistutetulta ydinaseiden testausalueelta. DICE:n Kaukoitä näyttää oikealta just eikä melkein aina dry seasonin nostattaman autereen takaa oranssina väräjävää aurinkoa myöten. Sotilaat näyttävät taisteluiden kuluttamilta uskottavilta veteraaneilta (poislukien kajaalia käyttävä NVA:n emotiedustelija) ja tappotyö hoidetaan säänruostuttamilla, hihnoilla moduloiduilla torrakoilla. Hilpeänä uutuutena pelaajat pääsevät ejakuloimaan tulikuolemaa vihujen niskaan tyylikkäällä liekinheittimellä, joka on osaavissa käsissä todella, todella pelottava työkalu.



Äänimaailma rytisee, paukkuu ja jyskyy niin maan perkeleesti ja tunnelmaa tihentävät "Waste that fucking Charlie" -huudot. Mutta niin erinomaisia kuin sekä grafiikka että äänimaailma ovat teknisinä suoritteina, ne ovat palvelemassa vain yhtä tarkoitusta: tekemässä Vietnamista entistä tylymmän kokemuksen. Viimeisenä silauksena toimivat tyylikkäästi 60-luvun radiolähetyksen tyyliin tehdyt tehtäväbriiffaukset, joissa vieläpä irvaillaan jenkkien tarpeelle vähätellä tappioitaan.

Naurettavaksihan tämä Battlefieldin ylistäminen alkaa mennä, mutta helevettiäkö ne tekevät jatkuvasti näin hyvää pelattavaa. Jos hyllystä löytyy Bad Company 2, Vietnamin hankkimatta jättämiselle ei ole yhtään ainutta rationaalista syytä. Ja jos ei löydy, kannattaa saman tien alkaa rasvata köyttä, sillä elämäsi on väistämättä sisällötöntä paskaa.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Tiheä viidakko, tiheä tunnelma, armoton meininki ja todellisen sodan tuntua. Paras Vietnam-räiskintä. Ikinä.

PS. Valve-fanit hoj, tsekatkaapa visiota todellisesta City 17:sta täällä.