Crysis 2

Toi on nimenomaan se Nanomies!

Crysis 2 (Xbox 360)

Muistatteko kymmenisen vuotta sitten ajan, kun räjähtelevät pilvenpiirtäjät ja liekehtivä Amerikka olivat Boeing 747:n kokoisia tabuja? Päästä saudi tutustumaan ohjaamoon -monikulttuurisuusteemapäivän vaikutukset näkyivät jenkkiläisessä popkulttuurissa pitkänä pidättelynä ja nyt traumaa on alettu toden teolla purkaa, etenkin räiskintäpelirintamalla. Modern Warfare 2:n ja Homefrontin carterilainen shokkihoito jalostetaan huippuunsa Crysis 2:ssa, jossa räjäytetään pilvenpiirtäjä noin kahdeksan minuutin välein. Ei siinä mitään, ymmärrettäväähän tällainen psyykkinen oireilu on, mutta kyllä japanialaiset hoitivat homman tyylikkäämmin. Olisipa vallan päheää, jos omenapiirakkamariinin pitäisi taistella kuusikymmenmetrisen, perseestään sariinikaasua turistelevan Osaman kanssa. Sitä odotellessa Crysis 2 hieroo vallan kelpoa patrioottisalvaa säikähtäneen supervallan arvovaltahaavoihin. Ja viihdyttää pelaajaa paljon keskivertoräivettä enemmän.



Älkää kuvitelko liikoja: pohjimmiltaan Crysis 2 on äärimmäisen perinteinen putkijuoksupauke, joka jättää yllätykset minimiin ja pieree klisetöräyksiä pelaajan kasvoille tasaiseen tahtiin. Mykkä protagonisti, suojassahuohottaminen, päivitettävät aseet, semitoimivat ajoneuvo-osuudet, refleksiivien läpi tiirailu, mukafuturistiset sotilasaseet, alieneiden helvetisti kuritusta kestävä mörssäritankki - kaikki löytyy. Yhden kentän nimessä lukee tietenkin Semper Fi ja hoorah-mittari kilahtaa ylikuormituksen takia paskaksi heti ensimmäisessä kentässä. Täysin taistelukyvytön ääliötiedemies kiekuu radioon hoputuskäskyjä. Päätyessäni helikopterin kyytiin aloin laskea sekunteja vispilän maahanrysähdykseen - taisin ehtiä noin viiteentoista. Ja niin, arvatkaapa muuten, onko pelaajaa jeesaava, genehackmanmaisen ystävällinen feikki-Blackwaterin komentaja sittenkin lopulta hyvä vai PAHA. Olin suorastaan ällikällä lyöty, kun New Yorkia riivaava, ihmiset verimössöksi muuttava avaruusvirus EI tehnyt ihmisistä zombeja vaan antoi näiden kuolla kaikessa rauhassa. Tätä on nykyräiskinnän kerronnan taso.



Vaikka kerronta on äärikliseistä, pelimekaanisesti Crysis 2 on virkistävä tuulahdus - ja kiitos freesistä pasaatista kuuluu superpäheälle nanopuvulle, johon protagonisti Alcatraz vangitaan vasten tahtoaan. Muukalaisteknologiaan perustuvat trikoot tekevät pelaajasta pysäyttämättömän mahtisonnin, joka raivaa tieltään kaiken jäähallia pienemmän. Crysis 2:n nanopuku on moderni tulkinta räiskintäpelisankarien pysäyttämättömästä habituksesta - pelin tosiasiallinen päähenkilö, joka antaa itsestäänparanemiselle ja muille täysin ylivoimaisille ominaisuuksille suhteellisen loogisen selityksen. Ja meille Arskan viidakkomuskeleille kakarana vänkkineille Predator-faneille maailman hilpeimmän leikkikalun - häivekaavun päälle kytkeytyessä kuuluva tuttu narahdus on pelintekijöiden silmänisku nörteille: kyllä, tätä te halusitte ja tämän te saatte.



Nanopuku taipuu moneksi - hirmuhyppyihin, salamasprintteihin, jytkypotkuihin, näkymättömyysviitaksi ja armottomaksi armoriksi. Jokainen puvulla tehtävä temppu kuluttaa energiaa hetkeksi ja kun lataus heilahtaa nollaan, Alcatraz tipahtaa tavallisen kuolevaisen tasolle. Puku boostaa itsensä nopeasti takaisin iskuun, mutta energian kanssa säätäminen tekee taistelusta miellyttävällä tavalla taktista: ehdinkö vielä tuon dildoautomaatin taakse tankilta piiloon ennen kuin patteri sanoo piip ja häivekaapu napsahtaa poies päältä? Erilaisilla hevostalleilla pakosta omaksumani sissihenkisyys pääsi kerrankin puhkeamaan kukkaan: hiiviskelin varjoissa näkymättömyysmoodi päällä ja saalistin vihulaiset yksi kerrallaan äänenvaimenninta ja suolistinta hyväksikäyttäen.

Hieno puku menisi vallan hukkaan, ellei pelimekaniikka tukisi eri moodeilla leikkimistä. Vaikka Crysis 2 on pohjimmiltaan putkiräiskintä, ränni avautuu tasaiseen tahtiin suuriksi hiekkalaatikkoareenoiksi, joissa pyörii ja perseilee 10-20 vihulaista - jotka saa niistää tasan siten kuin itse tahtoo. Vihulaisten kikkailukylmentäminen isoissa ympäristöissä on ehdottomasti Crysis 2:n pelastus, sillä meininki yhdistää loistavasti vanhan ja uuden koulukunnan räiskintöjen parhaat puolet.



Häivepuku päälle, hiippailu toopen taakse, puukko niskaan, auton taakse piiloon, vähän lisää energiaa kehiin, jahas, siinä kaaran takana onkin uusi solttu, ei kun superpotkulla Corollanraato palkkasotilaan päätä kohti ja pirun kyytiä karkuun. Räiskinnän viihdyttävyys on tasan pelaajasta itsestään kiinni ja kekseliäs killeri saa pelistä paljon enemmän irti kuin suojat täysillä, perusräiskintävaihde päällä painava pallinaamari. Minua ei haitannut edes paljon parjattu läpipasko tekoäly, sillä se antoi minulle entistä jumalaisemman soturin tunnun. Tosin niin hurja hurmeenheittäjä en sentään tahtoisi olla, että säikytän vihulaissoltut niin aivovammaisiksi, etteivät nämä kykene muuhun kuin juoksemaan seinää vasten useiden minuuttien ajan.



Ja niin, onhan Crysis 2 aivan järjettömän, käsittämättömän hyvännäköinen peli. Sitä en osaa sanoa, onko Kryysi 2 kaikkien aikojen parhaan näköinen konsolipeli (esimerkiksi Arkham Asylumin tyylitelty, superskarppi sarjakuvagrafiikka pistää tiukasti kampoihin), mutta aivan mieletöntä silmäkarkkia Cryengine 3 ruudulle puskee. Kenttien mittakaava luo hämmentävän tehokkaan illuusion todellisesta suurkaupungista, partikkeliefektit hakevat vertaistaan ja valonkäyttö on diviinin fiiniä. Mutta koska uskottava pelikriitikko ei tietenkään saa vajota tällaiseen ulkokultaisuuskehuskeluun, on minun pakko etsiä myös Ylemmän Tietoisuuden Syy (tm) siihen, miksi Crysis 2:n grafiikka on niin hieno juttu. Ja sellainen muuten on olemassa - Crysis 2 on erinomainen todiste siitä, että ollakseen uskottava räiskintäpelin ei tarvitse maalata kaikkia seiniä Neverending Storyn kivimiehen paskalla. Crysis 2:n New York hehkuu koko paletin voimalla ja on kaikessa värikkyydessään hyvin, hyvin piristävää katsottavaa.



Kaikesta tästä kehuskelusta huolimatta Crysis 2 on "vain" järjettömän hyvännäköinen, mielettömän sujuva Predator-räiskintä, joka viihdyttää tasan kestonsa ajan muttei houkuttele uusintapelaamaan saati sementoi mieleen legendaarisia Kodak-hetkiä. Siksipä minulla ei ole siitä tämän enempää sanottavaakaan. Paitsi se, että Crysis 2 sai minut pysähtymään epämiellyttävään mielentilaan - katsoinko pelatessani paitsi sodankäynnin tulevaisuuteen, myös pelintekemisen tulevaisuuteen? Crysis 2:ssa tiivistyy olennaisesti koko nykyisen massamarkkinapelibisneksen ongelmallisuus: kaikki on kunnossa ja peli näyttää superhyvältä, mutta omat innovaatiot jäävät yhden tai kahden oivalluksen varaan. Se on jatko-osa, se sisältää mariineja, se sisältää alieneita, sen kaikki elementit on jo kertaalleen nähty.

Onhan näitä ihan kiva pelata, mutta tätäkö tulevaisuus sitten on: ihan kivaa?

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Crysis 2 on supernätti, sujuva pseudohiekkalaatikkoräiskintä, joka päästää pelaajan leikkimään Predatoria tavalla, jota edes Chris Hansen ei voi vastustaa.

(Kiitos Kallelle pelin lainasta!)