Vietcong - Purple Haze

Ei kovin NAMia

Vietcong: Purple Haze (Xbox)

Eräs kriitikon roolin kantavista voimista on se, että tuntemalla alakulttuurinsa syvemmin kuin muut me voimme naureskella rahvaan huveille ja nauttia YLEMMÄN TIETOISUUDEN saavuttamisen myötä löydetyistä underground-klassikoista. Esimerkiksi Red Dead Redemptionin kohdalla olin valmis teilaamaan hevonpillun heilunnan kädenlämpimäksi GTA-klooniksi ja suitsuttamaan edellisen sukupolven GUNin loistavuutta - tiedämme miten tässä kävi.

Sotilasräiskintäpuolella nykyaika ja toinen maailmansota on kaluttu puhki, joten 2000-luvulla pienimuotoisena FPS-trendinä ollut Vietnamin sotanäyttämö on tekemässä comebackia sekä Battlefieldin (Bad Company kakkoseen julkaistava DLC) että Call of Dutyn (Black Opsin sijoittuminen kylmään sotaan Kambodzhassa ja Vietnamissa) leirissä. Mieleeni palasi eräs viime vuosikymmenen parhaista räiskeistä, helvetin ruma, vaikea ja kömpelö Vietcong. Vaikka peli näytti salmonellaisen undulaatin persereiältä ja rakasti bambutikkujen tunkemista pelaajan kynsien alle, se oli kaikessa nihilistisyydessään, hankaluudessaan ja poliittisessa epäkorrektiudessaan varsin autenttinen Vietnam-kokemus. Rajoitetut tallennuskerrat, pysyvästi vähenevä energiapalkki ja hervottoman pitkät tehtävät yhdistettynä viidakkoon varjoina katoaviin vietcongilaisiin ja vainoharhaiseen tunnelmaan kuvastivat erinomaisesti viidakkosodan helvettiä.



Näiden paradoksaalisen autuaiden muistojen innoittamana tartuin Vietcongin konsoliporttaukseen, Purple Hazeen - ja petyin katkerasti. Vietcong-veteraanille PH:n pelaaminen muistutti tilannetta, jossa vuosia sitten totaalisen loistopanon tarjonnut eukko haluaa illanvieton ajan vain pitää sinua kädestä. Ja ei, onnellista loppua ei ole luvassa vaikka roikottaisit räpylää rasitusvammaan saakka. Sen sijaan saat samaa, tyhjänpäiväistä jaarittelua tunnista toiseen, jota maustetaan täysin varoittamalla tulevilla kivespotkuilla.

Yritin kovasti diggailla Purple Hazesta. Aihe on harvinainen ja viidakkosodan paranoidi tunnelma luodaan ruudulle yllättävän hyvin. Viidakko näyttää...Agent Orangen raiskaamalta kasvitieteelliseltä puutarhalta, mutta yritystä on, sillä pieteettiä on piisannut sammakoiden ja lentoon pyrähtelevien lintujen väsäilyyn asti. Autenttiseen fiilikseen on panostettu muutenkin aitoine tykkeineen (joita saa mukaan vain yhden plus käsiase), VC:n virittämine ansoineen ja suhteellisen realistisine tehtävänantoineen.



Aluksi PH maistui oikein kukkaisalta - on pitkä aika siitä, kun skriptiputkessa rynnimisen sijaan olen saanut hiiviskellä viidakossa kusi sukassa. Suojautuminen toimii helvetin näppärästi siten, että pelaajan hahmo painautuu automaattisesti suojaa vasten sellaisen lähelle kyykistyttäessä ja aseella tähtääminen nostaa aina pelaajan hieman enemmän näkyville - niin kuin tosielämässäkin tuppaa tapahtumaan. Lisäksi rauhallisella tahdilla suoritettava partio- ja tiedustelutoiminta on harvinaista herkkua hyperahdettujen Hollywood-paukuttelujen maailmassa.

Lähes kaikki toimii samalla tavalla kuin PC-versiossa, mutta Xbox-Vietnamin teemana on...kauniisti sanottuna keventäminen, rehellisesti sanottuna laimentaminen. Originaali-VC:ssa tehtävien välillä sai pyöriä vapaasti tukikohdassa, räiskytellä vihollisaseilla ampumaradalla ja marssia sitten komppaukon puheille uutta tehtävää hakemaan. Konsoliversiossa sotaretket alkavat animaatiolla kopterikyydityksestä ja ensimmäiseen persoonaan siirryttäessä ollaan jo tukevasti maan kamaralla. Tarinankerronnalle silppuaminen tekee hallaa eikä asiaa auta suoranaisesti se, että PC-version psykoottinen rotannaamakessu (lue: mielenkiintoinen roolihahmo) Hawkins on vaihdettu puhtoiseen omenapiiraspojuun.



Jos PC-version tehtävät olivat liian pitkiä, Purple Hazen tehtävät ovat suorastaan naurettavan lyhyitä ja mikä omituisinta, ne loppuvat aina seinään, vailla mitään ennakkovaroitusta. Ehkä orggis-VC:n monsterimittaiset mapit olivat liikaa pikkumuisteilla pelaaville nuhapumppukonsoleille, mutta toisaalta sumuefekti on suorastaan törkeän lähellä ja viidakko on pidetty kunnossa paremmin kuin ne puutarhat, joista Ike Kanerva on kiinnostunut, joten San Andreaksen ja Operation Flashpointin kaltaisia eepoksia pyörittäneellä konsolilla on PH:n kohdalla vähän puolusteltavaa.

Sitten ovat vielä ne alkuperäisversion ongelmat. Räiskintää rytmitetään sissien asettamien ansojen purkamisella, mikä voisi toimia ihan hyvin, ellei niitä SAATANAN NARUJA OLISI NOIN 1,5 METRIN VÄLEIN. Päreiksiräjähtelyn voi välttää antamalla vietnamilaisen rotupetturi Nhutin johtaa porukkaa, mutta tällöin etanatkin painavat partiosta ohi näyttäen keskisormea. Ja totta kai, tietenkin, joka ainoa kerta kun törmätään viholliseen, kärkimies kieltäytyy enää tunnustelemasta etenemisreittiä - vähän niin kuin lentokoneen pilotti nakkaisi hanskat tiskiin nousukiidon aikana.



Vietnamilaisen kyvyttömyyden ja haluttomuuden osallistua oikeisiin hommiin voi vielä kuitata vinosilmäkulttuurin yleisellä rappiotilalla, mutta kun jenkkipojat ovat tasan yhtä tyhmiä. Ryhmätoverit keskittyvät taistelun sijaan toistensa härnäämiseen polkujen tukkimisella, toisiaan kohti hyppimällä ja kilpailemalla siitä, kuka saa maleksituksi kauimpana viholliskosketuksesta. Ja tasaisin väliajoin jengi yksinkertaisesti kieltäytyy tekemästä mitään ja jää tuijottamaan synkästi ja maanisesti oksalla istuvaa lehtisammakkoa, masturboiden samalla kuin mykkä kreikkalainen jumala.

Jokainen kenttä on samanlainen: edetään hetki, eteen tulee sissejä, tapetaan ne ja edetään taas. Yleensä vihollista ei näe, ennen kuin ensimmäinen luotisuihku sirahtaa rintaan eikä ryhmäläisistä ole juurikaan apua talonpoikien teurastamisessa. Ohjaaminen on perkeleen kömpelöä, kentät latteita kusiputkia ja äänimaailma lihavan naisen tussun tuhahtelua. Ja mikä oivaltavimmalla tavalla idioottimaista, otsikossa mainittua Hendrixin biisiä ei kuulla alkudemossa eikä aloitusruudussa. Ehkä se tulee lopputekstien aikana, mutta kuka sitä silloin enää kuulee? Jos piereskelee kaksi tuntia yleisön naamalle, voi ihmetellä miksei kukaan jäänyt encoren aikana jaettavalle jäätelölle.



Eli kyllä, kunnon Vietnam-räimettä odottavat konsolipelaajat pääsevät nyt hyvällä omallatunnolla kuolaamaan ja korisemaan aivokuolleen lailla pian julkaistavan Call of Dutyn äärellä. PC-raudan omistajat tiirailkoot alekoreja ja nettihuutokauppoja, sillä vesittämätön Vietcong on ärjy elämys. Kakkoseen älkää kajotko, tässä pelisarjassa ja omien sukulaistenne kanssa.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Höpö höpö. Ruma putki, idiootit kaverit, vittumaiset viholliset ja paska meininki. Edes 20 vietbongillista ei tee Purple Hazesta miellyttävää trippiä.