HL2E2

Halffis Palffis, herp derp, hurrr durrr

Half-Life 2: Episode Two (Xbox360)

Kriitikolta vaaditaan pitkää sinniä. Se on minulle ongelmallinen juttu, koska pidän itseäni ehdottomasti kriitikkona, mutta kärsin jumalattoman lyhyestä pinnasta. Nostan mariinikypärääni niille ankaran työn puurtajille, jotka itku silmässä ja veri persiessä puurtavat läpi nahkaisimmatkin pelitekeleet. Mutta koska kukaan ei maksa minulle tästä pennin jeniä ja olen vastuussa vain itselleni, voin täysin huoletta roiskia menemään loppuunpelaamattomankin kokemuksen perusteella - niin kuin Half-Life 2: Episode 2:n kohdalla kävi. Ja kun kyse on maksimissaan muutaman tunnin pelisessiosta, kesken jääminen kertoo karua kieltään Valven laadunvalvonnan totaalisesta pettämisestä.

Olen nyt kymmenisen vuotta odotellut sen maagisen Half-Life-fiiliksen paluuta - sen tunnetilan, joka naulasi allekirjoittaneen penkkiin ja muljautti leuan sijoiltaan. Nyt alan olla suhteellisen varma, että palaa koskaan ei tuo mennyt aika minulle. Halffis kakkonen oli hienoista hetkistä huolimatta selkeä pettymys ja Episodi ykkönen paransi vain hiukan, joten HL1:n herättämiin tunnetiloihin olen päässyt kakkosgeneraation kanssa äärimmäisen harvoin. Hyvä on, eka kerta on aina eka kerta, mutta HL2:n vika ei ole siinä, että se ei ole yhtä hyvä kuin ykkös-Halffis. Se vain ei ole erityisen hyvä peli.



Half-Life 2: Episode 2 jatkaa siitä mihin edeltäjänsä jäi eli City 17:n liepeille romuttuneeseen junaan, kyydissään pelimaailman ainoa hyvin kirjoitettu naishenkilö Alyx ja tämän penisorigameilla kommunikoiva tiedemiesystävä Gordon Freeman. Alyx on onnistunut kössimään jonkin sortin vitaalia informaatiota, joka pitää...ampua raketilla avaruuteen. Koska muuten käy huonosti. Tosi huonosti.

Matkaa taitetaan Mikä-Mikä-Maan takametsissä ja pelaaja on yhä autuaan pihalla siitä mitä tapahtuu, mutta eipä sillä väliä, sillä koko pelimaailma on valmis neuvomaan kädestä pitäen, mitä Gordonin pitää tehdä. Ja pakko on neuvoakin, sillä muuten KAIKKI jää tekemättä. Viimeistään nyt kakkosepisodissa minua alkoi toden teolla riepoa se, miten uskomattoman kädettömiä muut kapinalliset ovat ja miten he poikkeuksetta luottavat Freemanin pelastavan päivän. Kun pipopää kajautti Strider-lauman lähestyessä "You guys get in the cover, Freeman's gonna do the hard work", meinasin tappaa koko laiskan ääliöporukan yhdellä pitkällä sarjalla. Onneksi säästin ammukseni, sillä 10 sekunnin jälkeen sääskitankki oli teurastanut kaikki.



En muutenkaan ymmärrä, miksi oranssissa peltipuvussa pyörivä partaturri on kapinallisten keskuudessa niin kovaa huutoa. Freeman ei koskaan puhu mitään, mikä aiheuttaa toistuvasti The Officen kaltaisia vaivautuneita mykkätuijotusmomentteja (kunpa Freeman puhuisi edes yhden lauseen verran - ehdotukseni voisi olla raivokas "TURPA KIINNI SAATANA" -karjahdus, joka vähentäisi merkittävästi NPC-idioottien pohjatonta jaarittelunhalua.). Freeman osaa myös pyörittää päätään loputtomasti akselinsa ympäri, mikä ei suoranaisesti helpota edellä kuvattuja myötähäpeän hetkiä. Ja vaikka Freeman ehkä avautuukin vasta muutaman tuopillisen jälkeen, ei herrasta saa hupia edes saunailtoihin, koska hoidettuaan hommat Gordon tuppaa häviämään toiseen ulottuvuuteen.

Koko HL2:n tarinasta ja kapinallisten reaktioista päättelyä johtamalla olen tullut siihen tulokseen, että Gordon Freeman on idiot savant, joka tunkee karvanaamansa millaiseen ristituleen tahansa, kunhan kaikki hänen ympärillään muistavat kehua häntä pontevasti. Toisin sanoen Combinea vastaan taistelevan kapinaliikkeen suurin voimavara on superälykkään vammaisen hyväksikäyttö. Siinäpä vasta eeppistä scifimeininkiä, sano. Freemanin hahmon onttous ei kumisisi niin kuuluvasti, elleivät muut hahmot olisi poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuja. Sarkastista läppää paiskovan vortigauntin vittuilu on videopelihuumoriksi harvinaisen hersyvää ja Alyxin vakava haavoittuminen herättää aitoja tuntemuksia.



Pelielämyksenä Half-Life 2: Episode 2 jatkaa edeltäjiensä läpiskitsofrenisellä linjalla. En tiedä paljonko litiumia Valven tallissa napsitaan, mutta miten voi olla MAHDOLLISTA, että kolmessa HL2-julkaisussa on jokaista hyvää asiaa kohden yksi hirvittävä suunnitteluperse. Kyllä, on hienoa, että taskulamppu on vihdoin saatu korjatuksi, mutta vielä hienompaa olisi olla jumittumatta kahden minuutin välein seinään kiinni - kerran jäsähdin roskaläjään niin lujasti, että ei auttanut kuin ladata tilanne uudelleen. Kyllä, ajoneuvoon on saatu tutka ja vän(k)kärin penkillä istuva Alyx on mukavaa matkaseuraa, mutta on se nyt saatana että joku onnistuu sarjan KOLMANNESSA osassa tekemään Halon kaskelotinpoikanen rypsiöljyammeessa -kontrolleja surkeamman ajotuntuman. Tuoreita vihollisia on turha odottaa (vai laskeeko joku pikku-Striderin eli Hunterin ja kaksi muurahaisleijonavarianttia uusiksi vihuiksi), uusia aseita on turha odottaa, mutta sen sijaan saamme yhtäkkisesti sarjaan tupsahtavan, kiukkuista Bilbo Reppulia muistuttavan NPC:n, joka tekee mieli tappaa koko ajan. Tarkoitan siis ihan koko ajan. Nytkin.

Minun olisi tehnyt aidosti mieli pitää Episodi kakkosesta. Muurahaisleijonain pesään työntyminen (olipa mukavaa kirjoittaa tuo lause) on mellevä episodi ja araknidien rynnäkkö maanalaiseen puolustusasemaan on hieno esimerkki pelintekijöiden kyvystä tasapainottaa haaste ja viihde. Aivoötökän lainaaminen Starship Troopersista paljastaa tekijöiden faniasteen olevan sillä tasolla, että Valven työhaastattelussa pitää todennäköisesti suorittaa julkinen masturbaatio tuijottaen samalla Michael Ironsidea silmiin, mutta pääasia että lainat toimivat. Olin jo vähällä todeta, että sarja todellakin paranee vanhetessaan ja että ehkä viimeisessä osassa pääsemme viimein kiinni määgiseen Halffis-fiilikseen, vaan paskan vitut. Sananlaskun mukaan lopussa seisoo kiitos, minun mukaani hevosen meisseli ja Valven mukaan kaiken fiiliksen tappava umpipaska pomomatsi.



Halffis kakkosessa saimme kimmotella protonipalloja Sean Conneryn naamaan ja episodi ykkösessä roudata kuolaavaa separilaumaa turvaan kolmen Combine-soltun räiskiessä taustalla vähän mallin vuoksi. Hämmästyttävää kyllä, HL2E2 onnistuu alittamaan riman typeryydessä, eeppisyyden puutteessa ja ärsyttävyydessä. Tällä kertaa pelaajan pitää tapella TUSINAA Strideria vastaan plus Hunterit päälle ja tietenkin yksin, helvetin isossa maastossa kusipaskalla maastoautolla rälläten. Ja jotta touhu olisi vielä hitusen verran raivostuttavampaa hinkkaamista, sinko heitetään turhana nurkkaan ja pelaajan pitää paiskia Gravity Gunilla pieniä kuukunoita Stridereiden selkään - yhtä tarkkaa hommaa kuin laittaa kuuromykkä etsimään alaston Johanna Tukiainen tehotuotantosikalasta. Jos tulee huti, uusi pallo pitää hakea taipaleen päästä, minkä aikana Strider ehtii täyttää parisenkymmentä sinkkiarkkua hikoilematta. Perustelut tälle mielenköyhälle taistelutekniikalle? Koska fysiikkapuzzlet.

Heti alkumetreiltä hoksasin miten raivostuttavasta pietistä on kyse enkä ollut hetkeäkään väärässä - muutaman kerran yritin hampaat irvessä, mutta sitten päätin antaa olla. Tiesin kyllä, että onnistuisin tempussa lopulta, mutta miksi nähdä vaivaa? Miksi kukaan haluaisi juosta neljän jalkapallokentän kokoisella alueella ja koettaa heittää kahtatoista tennispalloa kahvimukeihin, samalla kun kahvimukin pitelijät potkivat sinua jatkuvasti nivusiin? Ja miksi kukaan haluaisi laittaa ketään suorittamaan tällaista askaretta? Koska fysiikkapuzzlet...ja liian suuret luulot omasta pelisuunnittelutaidosta.



Aikaisemmin kärvistelin uuden Halffiksen odotustuskissani, mutta nyt toivo alkaa hiipua. Ehkä on parempi, että tätä tarinaa ei koskaan viedä loppuun - vielä yksikin jakomielitautinen Puolielämä enkä enää muista, minkä takia rakastuin ykkösosaan niin palavasti.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Half-Life 2: Episode 2 ei ole yhtään sen paskempi kuin Half-Life 2:n muutkaan osat. Jos siedät laidasta laitaan heittelevää pelikokemusta, osta. Jos et, vältä.