Battlefield Bad Company 2


Paha puulaaki

Battlefield Bad Company 2

Peliteollisuudella on tapana ajautua trendipyörteisiin . Vielä 1990-luvun lopulla minä ja muut kaltaiseni Korkeajännitys-pyyhkeeseen pervitiinipitoiset eritteensä tiristävät Kaappi-Rommelit ihmettelivät, miksi toisen maailmansodan kaltaista aarrearkkua ole avattu FPS-peliteollisuuden tarpeisiin. 2000-luvun puolivälissä aprikoimme, kuinka perkeleen monta kertaa meidän vielä pitää taistella 1. Normandiassa / Stalingradissa 2. amerikkalaisena / brittinä 3. natseja vastaan. Infinity Wardin Call of Duty: Modern Warfare rikkoi kaavan tekemällä nykysodasta poppia ja hippiä. Nyt pelaajat ihmettelevät, montako kertaa meidän pitää taistella 1. kehitysmaissa / Yhdysvalloissa 2. amerikkalaisena / brittinä 3. ryssiä / arabeja vastaan. Pelivallankumoukset syövät lapsiaan päiväkotikaupalla.



Tänä vuonna julkaistiin neljä isoa sotaräiskintää: Modern Warfare 2, Battlefield Bad Company 2, Medal of Honor ja Call of Duty: Black Ops. Kaikki sijoittuvat moderniin meininkiin ja maisemiin - edes Black Opsin kylmän sodan kuvasto ei suuresti poikkea MW2:n höyrypäisistä neuvostofantasioista. Koska vuosi lähestyy loppuaan eikä uusia sotaräiveitä ole enää tämän vuoden puolella tulossa, on aika julistaa Vuoden 2010 Modernin Sodankäynnin voittaja. Ja vaikka niin Medal of Honor kuin Black Ops ovat allekirjoittaneelta vielä tyypittämättä, uskallan varmoin äänenpainoin väittää tietäväni, kelle käheimmän teknokurmotuksen kruunu kuuluu. Tähän on kaksi syytä: pelaamattakin osaan sanoa, että sekä MOH:n että Black Opsin yksinpelit ovat lyhyitä, simppeleitä silmäkarkkiparaateja ja moninpelit piripäisiä ADHD-rävellyksiä kolmannen maailman kaatopaikoilla. Lisäksi olen umpimielinen mulkvisti, tämä on minun blogini ja täällä vallitsee ehdoton "koska minä sanon niin" -politiikka. Vuoden 2010 paras modernisotaräiskintä on Battlefield Bad Company 2.

"Mutta eihän näin voi olla, sinä sukurutsalla kokoonköyritty siannussija", rääkäisee COD-fanipoika "Not having a moustache is Priceless" -paidassaan ja jatkaa: "Bad Company 2 on pelkkää moninpeliä, Call of Dutyissa on kunnon yksinpeli ja äitisi on kuminaamainen lortto". Railakkaan naamaanlyömismaratonin jälkeen vastaan seuraavalla tavalla: kyllä, BC2:n yksinpelikampanja on suhteellisen suolesta. Juonen typeryys ylittää MW2:n (mitä voi kutsua saavutukseksi), tehtävät ovat löysällä beeniksellä sunnuntai-iltapäivänä kokoonnaputeltuja läppäsotaretkiä ja touhusta puuttuu kaikki se eeppisyys, joka teki MW2:n kampanjasta nautittavaa Bay-viihdettä kaikkine idioottimaisuuksineenkin. Itse asiassa koko kampanja tuntuu olevan silkka suuri perseennäyttö Infinity Wardille - meininki on aivovammaisella tavalla kliseistä alusta loppuun ja yksinpelikampanjan työnimenä on epäilemättä ollut "Not another semirealistic gay war fantasy game". Homman nimi tiivistyy kanssasotilaan kommenttiin siitä, että elleivät Bad Companyn pojat hoida hommiaan, paikalle lähetetään "nynnypersesotilaat heartbeat monitoreineen". Yksipelikampanjan ainoat edut ovat siinä, että se tutustuttaa pelaajan BC2:n taistelumekaniikkaan ja tarjoaa sylillisen helposti kerättäviä achievementeja (joita minäkin nykyään jahtaan - en olisi uskonut että voin muuttua vielä säälittävämmäksi tapaukseksi, mutta helpostihan tuo kävi).



"Ha haa", kiljaisee COD-fani ja koskettelee välilihaansa hymisten tyytyväisenä: "Todistin mielipiteesi on paskaksi ja vääräksi, aidsinen monivammainen". Väärin. Yksinpelillä ei ole merkitystä - ne ovat joka tapauksessa kertakäyttöisiä putkiamokjuoksuja, joissa määräävä ero on siinä, sijoittuuko terroristinlahtaus vuoteen 2012 vai 2013. Jokainen, joka sijoittaa 70 euroa 5-8 tuntia kestävään yksinpeliin, on ääliö, sikarikas tai sikarikas ääliö. Moninpeli on määräävä tekijä. Ja jotta "koska minä sanon niin" -leimasimen muste ei ehtisi kuivua, totean että parhaan sotaräiveen palkinto ei mene parhaalle viihdepaketille vaan sille pelille, joka lavastaa parhaiten nykysodankäynnin tunnelman. Näillä kriteereillä mitattuna Bad Company 2 on Jesse Owens osallistumassa paralympialaisiin.

Pelimuotoja on käytännössä kolme: deathmatch (joka on tylsää), conquest (joka on multitaskaamiseen perustuvaa järkijättöistä säntäilyä) ja rush (joka on helvetin hyvä). Rush on se pelimuoto, jonka takia Bad Company kakkosta pelataan: toinen joukkue puolustaa kahta M-COM-asemaa kerrallaan ja toinen yrittää tuhota ne. Hyökkääjällä on enemmän kalustoa, mutta puolustajalla on yleensä maastoetu. Kahden tuhottavan kohteen takia kentällä on kaksi selkeää kiintopistettä, joihin taistelu keskittyy - tällä kierretään näppärästi pienen pelaajakaton ongelma (jonka voisi tosin kiertää myös vaihtamalla P2P-serverisysteemin dedikoituihin servereihin, niin kuin KYMMENEN VUOTTA SITTEN tehtiin). Kun yksi tukikohta on vallattu, peli ei suinkaan pääty, vaan puolustava joukkue vetäytyy uuteen tukikohtaan ja touhu alkaa alusta. Tukikohtien vaihtuminen yhdistettynä hulppeaan kenttämittakaavaan luo peliin jykevän illuusion pitkistä taisteluetäisyyksistä ja dynaamisesti polveilevasta sotanäyttämöstä.



Bad Company 2 antaa pelaajalle huiman vapauden tunteen verrattuna MW2:n klaustrofobisiin sokkelokenttiin. Haluatko olla aina etulinjassa, (mies)rinta rinnan tovereiden kanssa, jakamassa lyijyä ensimmäisten vartiopesäkkeiden suuntaan? Hyvä, liity ryhmään, niin pääset aina spawnaamaan haluamasi ryhmän jäsenen viereen (ellei tämä satu olemaan kuollut). Vai kiinnostaisiko sittenkin enemmän vihollisen väijyttäminen? Se passaa, sen kun kiskaiset röllipuvun niskaan ja jäät vetäytyvästä pääjoukosta jälkeen vihollisen hyökkäysreitin varrelle. Tulituen antaminen panssarivaunulla? Ei muuta kuin vaunuun vain, peltiloota kukkulan päälle ja ampumaan hiekka-apinoiden koulut ja sairaalat kappaleiksi. Omien joukkojen parantaminen lääkintämiehenä? Löytyy. Konekivääripartion johdattaminen vihollisen selustaan? Onnistuu. Tulituen antaminen Blackhawkista omien rynnäkköjoukkojen avuksi? Hoituu. Taistelumoraalin nostattaminen lempeällä homoilulla miehistönkuljetusvaunun takaosassa? Ehkä seuraavassa päivityksessä.

Siinä missä Modern Warfare lähinnä testaa pelaajan refleksejä ES-pärinöissään paukuttelevia jonnepoikia vastaan, Bad Company 2 on ajattelevan ihmisen sotapeli, joka mittaa pelaajan kykyä soveltaa nopeasti erilaisia ratkaisuja taistelun edetessä. Arcademainen yksinkertaisuus kaluston ja taistelutoiminnan mallintamisessa hyvitetään taktiikkapuolen syvyydellä, joka on tukiaisenvulvamaista luokkaa. Hyvin puolustavaa joukkuetta on mahdoton voittaa hyökkäämällä edestä, joten ainoa ratkaisu on koukata sivustaan. Tehokkaasti hyökkäävä osapuoli puolestaan voi pyyhkiä huonosti pelaavalla puolustajaporukalla parakinlattiaa yksinkertaisesti painamalla armotta päälle ja viemällä vastustajalta kaiken liikkumatilan puolustuksen järjestämiseen. Tiimipeli on avainasemassa: yksinäinen CS-superfragaaja ei pääse edes tappamisetäisyydelle ilman joukkuetovereiden jeesiä (paitsi käyttämällä kiikarikivääriä, kuten puolet servereillä notkuvista kusipäistä).



Paitsi että Battlefield tuntuu pelimekaanisesti sodalta, se myös näyttää ja kuulostaa sodalta. Kentät ovat isoja, näyttäviä ja realistisia - ehdottomia suosikkejani ovat arabimaan raja-asemalta alkava jenkki-invaasio ja pieni, öinen talvikylä vuoriston siimeksessä. Äänimaailma on häkellyttävän hyvä - 24 pelaajan matsi kasvaa mielessä eeppisiin mittasuhteisiin koko maiseman ollessa täynnä räjähdyksiä ja aseiden pauhua. Erittäin hieno yksityiskohta, johon törmäsin peleissä ensimmäistä kertaa, on aseiden äänten muuttuminen etäisyyden kasvaessa. Mitä kauempaa laukaukset kuuluvat, sitä sumeammaksi kumuksi ne käyvät. Tämä paitsi luo äänimaisemaan ennenkuulematonta syvyyttä, myös antaa pelaajalle informaatiota: ensimmäistä kertaa sotapelissä on mahdollista päätellä kuuntelemalla, kuinka kaukana viholliskosketukset tapahtuvat.

Viimeisen silauksen sotaoopperalle antaa jo BF1943-arvostelussa hehkuttamani Frostbite-pelimoottori. Helikopterit ja räjähdykset nostavat ilmaan sankkoja pöly- ja lumipilviä, joita voi käyttää tehokkaasti näkösuojana - tämäkin yksityiskohta tulee vastaan ensimmäistä kertaa pelihistoriani aikana ja voi poijat, miten se lisää immersiota. Parasta Pakkasenpuremassa on tuhoutuva ympäristö. Kun on nähnyt puolustusasemansa murenevan laastitomuksi vihollisen rumputulessa, muiden räiskintöjen adamantiumista rakennetuihin kulisseihin on mahdoton palata. Rakennusten sortuminen toimii paitsi fiilispuolella, myös taktisena elementtinä: jos vastustaja on ryhmittynyt läpäisemättömään siilipuolustukseen M-COM-aseman ympärille, rakennuksen voi romahduttaa vihujen niskaan.



Näiden puheiden jälkeen minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa Battlefield Bad Company 2 Vuoden 2010 Modernin Sodankäynnin voittajaksi (ja samalla peliteollisuuden Suomi-Ruotsi ottelun voittajaksi, kuten aiemmasta Alan Waken arvostelusta voitte todeta). Moni COD- tahi MOH-fanipoitsu siellä epäilemättä hioo jo kirvestään, mutta siinäpä hinaajat hinkkaatte: BC2 on ensimmäinen ja ainoa moderniräiskintä jota kelpaa kutsua sotapeliksi, ei Kortteliräiskintä 17:ksi. Peli irtoaa nykyisellään hyllystä jo 30 euron käypään hintaan ja myöhemmin luvassa on Vietnam-latauslisäri, joten konsoleiden parasta nettisotaa käydään vielä pitkään.

Haters gonna hate, mie nautin.

Miksi tämä peli pitää omistaa:


Battlefield Bad Company 2 on yksinpeliltään yhdentekevä, mutta moninpeliltään lyömätön. Tuhoutuva taisteluympäristö, taktiikkaan ja tiimipeliin vahvasti nojaava pelimekaniikka, suuri mittakaava ja sodankäynnin hektinen tunnelma lyövät kättä tavalla, joka jättää hyvin vähän nurisemisen varaa. Ostakaa ja pelatkaa, kun vielä ehditte.

(Arvostelua toivoi nimimerkki Kleihil Konsolifin.netissä - pahoittelut, etten tullut survoneeksi käsityksiäsi suohon).

3 kommenttia:

  1. Kunpa jaksaisin itse tahkota kovasti pelejä...

    Vastoin kaikkea todennäköisyyttä minä kuitenkin äsken pelasin yhden tutoriaalin verran aikaisemmin mainitsemaani Battle for Wesnoth -peliä. Ja sen jälkeen valitsin jonkin hämyn tavallisen skenaarion. Jonka voitin.

    Kuitenkin tuntuu siltä, että minulla ovat pelin systeemit vielä vähän hakusessa. Pitäisi viettää parina päivänä aikaa tutustuen manuaaliin.

    ...Kaveri sanoi, että hän aikoo jonain kauniina päivänä vaihtaa Flight Simulatorin X-Planeen. Ja samalla vaihtaisi Wintoosan Linuxiin.

    VastaaPoista
  2. Flight Simulatoria tekisi mieli kyllä tyypittää - nimenomaan sitä, koska maisemien tuijottelun takia tuota kuitenkin pelaisin ja siinä X-Plane ei pärjää.

    Battle for Wesnoth? Meikäläinen on taasen ihan pihalla.

    VastaaPoista
  3. Ai no silleen.

    Mitä tulee Battle for Wesnothiin, niin se on se jo aiemmin mainitsemani vuoropohjainen fantasiastrategiapeli Linuxille, Wintoosalle ja Mac OS X:lle.

    Ohessa linkkejä tiedon lähteille:

    http://linux.fi/wiki/Battle_for_Wesnoth
    http://en.wikipedia.org/wiki/The_Battle_for_Wesnoth
    Pelin viralliset sivut täällä: http://www.wesnoth.org/

    VastaaPoista