Extermination

Tuhotkaa ne kaikki. KAIKKI!
Extermination (PS2)

Välillä peliarvostelijan on vaikea nähdä metsää puilta. Eri nimikkeitä survoutuu levyasemiin niin tiheään, että idearyöstöt muuttuvat idearyöstöraiskauksiksi, jossa viatonta psyykettäni jyystetään kuin Viiksi-Milenaa DDR:n virallisessa pornofilmissä. Suojiinliimautuminen, bullet time ja uudelleentäyttyvä energiapalkki alkavat kypsyttää ja kärpäset muuttuvat härkäsiksi – ideaköyhyyden alta on vaikea nähdä sitä, että suurin osa nykyisin julkaistavista peleistä on ammattitaidolla kasattuja, viihdyttäviä kokonaisuuksia, joita pelaa mielellään.

Vai voiko joku oikeasti väittää, että Halo 3 tai Gears of War 2 olisivat huonoja pelejä? Geneerisiä, ylihelppoja, mielikuvituksettomia ehkä - mutta huonoja? Määh. Näin ollen peliarvostelijan (ja pelaajankin) on välillä hyvä tehdä reality check. Extermination paiskasi allekirjoittaneen sellaiseen Siperiaan, että vastaavanlaisen opetuksen sain viimeksi eläintarhan karanteeniosastolla (aitauksellinen raivotautisia alpakoita ei tarkoita raivokkaan hyvää seksiä).



Yhdestä asiasta Exterminationia on kiitettävä, ennen kuin poistan paskasingostani varmistimen. Tämä ainoa hikinen irtopiste tulee puhtaasta rehellisyydestä. Pelin takakannessa seisoo seuraavaa: ”Sillä ei ole omaatuntoa. Se ei ota vankeja eikä anna armoa. Ja se on melkein täällä. Jossakin...”
En tiedä, onko puhe pelin pääsuunnittelijasta vai itse pelistä, mutta kuvaus on (suku)elimellisen tarkka kuvaus siitä möröstä, joka paljastaa koleran runteleman kehonsa viattoman näköisen DVD-kuoren uumenista. En osaa edes pitää liioitteluna takakannen toista tekstiä ”VALMISTAUDU MYÖS KUOLEMAAN”, sillä mikäli vaihtoehtoina olisivat Exterminationin pelaaminen päivätyönä tai miinanraivaajan jopi, pähkäilyyn kuluisi sekunti. Vielä ennen pelin käynnistymistä ruutu varoittaa pelaajaa ”groteskeista kuvista”. Tarkka huomio jälleen kerran - vielä kun tietäisi tarkoitetaanko tällä latausruutua, välianimaatioita, peligrafiikkaa vai (todennäköisimmin) niitä kaikkia.

Peli käynnistyy elokuvamaisella (Plan 9 From Outer Space) välianimaatiolla, jossa päähenkilöt Dennis Surffitukka ja Perunaturpa istuvat muovailuvahasta kasatussa rahtikoneessa. Pelille on pakko nostaa hattua poikkeuksellisesta motion capturesta ja uskon, että marionettien liikemallintaminen on ollut koko tiimille niin suuri haaste, että sellainen pikkujuttu kuin pintakuvioiden piirtäminen tekstuureihin on jäänyt krapulapäivän hommiksi. Savilentokone lentää Pohjoisnavan yllä jouluaattona ja hetken aikaa pelaaja miettii, onko kyseessä Santageddonin vaiettu kakkososa. Tykittävätkö mariinit viimeisenä bossina metalliseen taisteluhaarniskaan pukeutuneen Joulupukin hengiltä?

Huulisynkka kulkee vain vaatimattomat 15 sekuntia dialogista jäljessä, mikä on sinänsä harmi. Perunaturvan kahdeksan pottua poskissa jauhamat elämänviisaudet, kuten ”When life comes pain, you gotta deal with it”, olisivat ansainneet paremman kohtelun. Yhtäkkiä – ilman että kukaan voisi aavistaa – kone tekee pakkolaskun ja mariinit ovat kusessa. Äijät kömpivät sisään tutkimuskeskukseen ja saavat impulsiivisen pakkomielteen löytää tyttö nimeltä Cindy (ehkä asia selitettiin paremmin välianimaatiossa, mutta lähdin käymään kolmen tunnin kauppareissulla ensimmäisen välinäytöksen kohdalla ja toivoin että Pleikka kakkoseni olisi sillä välin syttynyt tuleen. Ei syttynyt, vittu mitä paskavehkeitä).



Pelimekaniikka on lainattu PSOnen aikaisista Resident Evileistä – en tosin puhu mistään Arsene Lupinin taidolla hoidetusta huippukeikasta, vaan ennemminkin siitä tyylistä, jota näkee somalien polkupyörävarkauksissa. Resident Evileistä on saatu Exterminationiin mukaan renkaaton runko, jossa on penkin tappi muttei penkkiä. Kaikki genren perusärsyttävyydet, kuten vain tietyissä paikoissa onnistuva talletus ja valmiiksi määritellyt kamerakulmat ovat tietenkin mukana, mutta sellaisia pikkunäppäriä elementtejä kuin vahva tunnelma tai kuumottavat viholliset, ei ole nähty tarpeelliseksi sisällyttää peliin. Sen sijaan Extermination päättää nykerrellä Resin vittumaisten puolien parissa oikein kunnolla ja kaikkein nolointa tästä paskapuuhailusta tekee se, että (ylpeästi kaikki nimensä manuaalin takaosaan painaneesta) tekijäryhmästä löytyy alkuperäisten Resien tekijöitä.

Jokainen talletuskerta syö ladattavasta paristosta kaksi pykälää, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska (sähkö)kirjoituskoneen vieressä on patterilaturi. Samankaltaista autuaaksitekevää (aivoverenvuodon aiheuttavaa) huomaavaisuutta pelaajaa kohtaan osoitetaan rokotteissa. Pelin avaruuskyrvät sylkevät päälle klomppisen vihreää smäidää, joka muuttaa pelaajan visvavilleksi ellei kankkuun iske syringiä ja vikkelään. Mutta vaikka rokotteita löytääkin sieltä täältä, niiden lihaantuikkaus ei onnistu kuin yhdessä huoneessa. Kaikkein kuvaavin tapaus pelaajan loputtomasta turhaanjuoksuttamisesta nähdään ensimmäisen puzzlen kohdalla: edessä on hissi. Hississä ei ole virtaa. Hissi toimii hätätapauksissa ladattavalla paristolla. Hissin oven vieressä on laatikko. Siellä on paristo. Paristot laitetaan hissiin. Hissi toimii. Se menee alas noin 1,5 metrin matkan. VITTU JUMALAUTA. Eikö olisi ollut helpompaa vain laittaa pernaruttobakteereja pelikoteloon?



Pelin rytmitys on jotain täysin ihmismielelle käsittämätöntä. Perunaturpa ja Surffitukka jaarittelevat, jaarittelevat, jaarittelevat, jaarittelevat loputtomiin joka ainoan tuulettimen, punttihurvelin ja seinään naulatun dildon kohdalla ja hypistelevät ja ihmettelevät ja kappas sekös toimii näin, onpa niin jännä värkki että tässä vallan unohtuvat nämä carpenteriaaniset, zombifoivat avaruusmöröt ja niskaan hönkivä kuolema. Minulle tuottaa vaikeuksia kuunnella jopa Fallout 3:n hyvin kirjoitettua dialogia, saati sitten päihdeparantolassa kuntoutumassa olevien salarymanien englannintulkintoja ”tosi Miehet avaruus Pinteessä” -teoksesta.

Ja sitten tulee se lopullinen kuolinisku: kontrollit, joiden...en edes viitsi. Jos luulette, että kun pelihahmon jokainen liike näyttää sähköpiiskalla pakotetulta, portaisiin osumiseen menee noin 15 sekuntia per kerta ja suoraan käveleminen on ihan oikeasti mahdotonta, oltaisiin jo jonkinlaisessa kliimaksissa, vaan ehhei! Kyllä Deep Space sössimisen hoitaa: ampuminen on tehty niin haisevaa mätää pursuavan pukamaisesti, että siitä pitäisi myöntää jonkinlainen palkinto – vaikkapa elämän mittainen elämysmatka johonkin kehitysmaalaiseen vankilaan. Olin ihan oikeasti pillahtaa itkuun turhautumisesta, kun purppuranvärisiä alienlerssejä roiskiessani minun piti joka ainoa kerta juosta vähän matkan päähän, koska omien jalkojen viereen ampuminen on pelihahmolle fyysisesti mahdoton tehtävä. Se, että aseisiin ei ole viitsitty animoida rekyyliä, ei jaksa enää tuntua tässä vaiheessa enää miltään. Ja anteeksi Rockstar, että ikinä koskaan pilkkasin GTA4:n automaattitähtäystä – en todellakaan tiennyt, miten asiat voisivat olla.

Automaattikarttaa ei voi zoomata. Pelissä on ankeimmat ilmastointikuilut koskaan ikinä missään. Välinäytösten aikana minun on pakko lukea Maijan pientä karitsaa, etten tuhoaisi kaikkea (siis ihan kaikkea). Taistelutoverini on niin kova jätkä, että hän puukottaa ovet auki. Ja miksipä ei puukottaisi, onhan minunkin hahmollani kaksi erillistä nappia puukotukseen mutta ei yhtään sellaiselle pikkujutulle kuin hyppääminen (paitsi erillisissä paikoissa, tietenkin).

Puolen tunnin pelaamisen jälkeen minua vitutti niin paljon, että pahoinvointi alkoi muuttua fyysiseksi. Rumissa, ahtaissa ja pimeissä loukoissa törmäily ja miniatyyrikikkeleiden ammuskelu tuntuivat imevän kaiken elinvoimani pois. Ulkona puista katosi väri ja linnut vaikenivat, mutta päätin jatkavani loppuun saakka. Pääsin eteenpäin noin kuusi minuuttia. Sen jälkeen huoneet kävivät liian pimeiksi enkä nähnyt mitään. Yritin säätää brightnessia isommalle, mutta namiska ei toiminut. Miettikääpä sitä, perkele. Brightnessinsäätönappula EI TOIMI. En ehtinyt edes miettiä Deep Spacen käsittämätöntä kädettämisen suvereniteettia vaan hakkasin suu messingillä pelilevyä atomeiksi. Ei voi mitään, peli ei toimi, en voi jatkaa. Ja se, joka sanoo brightnessinsäätönapin löytyvän myös telkkarista, löytää huomenna postilaatikostaan erän hyvin vanhaksi menneitä saukonemättimiä.



Huvittavinta koko pökäleessä on se, että vuonna 2001 julkaistu Extermination oli PS2:n ensimmäisiä julkaisuja (jota mm. demottiin kuolaavalle kansalle vitriineissä) – kyllä, pikkurouva Gamecube, minustakin tässä on oikeusmurhan makua. Luettuasi tämän viimeisen kappaleen, kelaa takaisin ylös ja paina kansi mieleesi. Nyt jäljellä on enää yksi tehtävä: eksterminointi jokaisen pelilevyn kohdalla, joka elämäsi varrella tulee vastaan.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jotta muistaisit, miten onnellinen oletkaan.

Kongihitti

Peter Jackson's King Kong (PS2)

Kävelin Kuninkaan paluun ensi-illasta ulos vesi omissa sekä purppurapäisen soturin ainoassa silmässä heristen, vakuuttuneena siitä, että Peter Jackson saa minusta pyytäessään nahkaan pukeutuvan perseorjan. Kun myöhemmin kuulin miehen käyvän seuraavaksi valkokankaan kuuluisimman apinan (onneksi se ei ollut Rob Schneider) kimppuun, en olisi voinut olla innostuneempi. King Kongin uusintaversio ei kuitenkaan ollut juuri mistään kotoisin, osin siksi, että se oli liian pitkä, osittain siksi että se oli liian tylsä. Tärkein syy kuitenkin on se, että minun painajaisissani riehuu vain yksi monsteri, ja se on Tyrannosaurus Rex. Ironista kyllä, juuri tämän takia King Kongin peliversio iski kuin sähkökärpäslätkä tersunnokkaan.

Leffan tunnin kestävän (!) johdantojakson sijaan peli hyppää suoraan asiaan. Pelaajan hahmo Jack Driscoll istahtaa jollaan kusipäisen filmintekijä Carl Denhamin ja ihanaisessa harsomekossaan keimailevan päätähden Anne Farrowin kanssa. Luja aallokko antaa veneelle runtua, eikä tilanne juuri helpota rantaviivassakaan: vedestä hiipii esiin mopoauton kokoisia rapuja, jotka saadaan juuri ja juuri teilatuksi. Eipä aikaakaan, kun ryhmä huomaa olevansa kaulaansa myöten kusessa ankarassa ympäristössä, jota kutsutaan Pääkallosaareksi. Saaren fauna ei noudattele normaalia luonnonjärjestystä: jättimäisten selkärangattomien lisäksi saarta asuttavat dinosaurukset, jotka selvisivät Jukatanin jysäyksestä. Leppoisa leffanteko muuttuu epätoivoiseksi selviytymistaisteluksi ja pelastusretkeksi, kun Timo Jutilan isoveli kaappaa Annen mukaansa ja kuljettaa syvälle viheliäisen viidakon syövereihin.

Ahdingon syvin olemus on itse Pääkallosaari, joka on mieleenpainuvimpia ja samalla ahdistavimpia peliympäristöjä sitten Silent Hillin. Putkessa paarustelu ei ala kyrpiä, sillä tällä kertaa tuubi on tehty oikein: vaikeakulkuisessa ympäristössä on pakko käyttää alkuasukkaiden luolastoja ja hataria lankkusiltoja. Veemäisintä julmassa luonnossa ovat sen asukkaat. Senttipedit, vesihiidet, lepakkoliskot ja ravut ovat sitä iisimpää osastoa – ne kuvottavat ja ärsyttävät, mutta nirrin niiltä saa veks suhteellisen helposti. Sama pätee pieniin velociraptorin oloisiin pikku-venatosauruksiin. Isojen venatosaurusten hyökkiessä esiin ensimmäistä kertaa olin paskantaa housuuni: seisoskelin kaulaani myöten vedessä ja tuijotin rannalla murahtelevaa kahta vittupäätä - kykenemättä minkäänlaiseen järkevään toimintaan. Kun iskin neljättä kertaa keihääni aina uudelleen ylös pyrkivän petoliskon kaulaan, hehkuvan tappamisvimman tunne oli niin pelottavan aito, että oli pakko pysähtyä hetkeksi ja muistuttaa itselleen kyseessä olevan pelkkä peli. Myöhemmin näidenkin kanssa oppii pärjäämään, mutta erään viidakkokaiffarin kanssa välit pysyvät aina yhtä huonoina.

Tyrannosaurus (tai V-Rex, eli Vastatosaurus Rex) on joka kohtaamisella yhtä kuumottava, ahdistava, inhottava ja joskus melkein itkettävä vastus. Jackilla ei ole mitään mahdollisuuksia pysäyttää eteenpäin rymistävää tappokonetta: konepistoolin sarja mörssärin naamaan aiheuttaa vain eläimen entistä pahemman kilahtamisen. Joka ainoalla kerta, kun Rexejä kohtaa, on touhu paniikki kurkussa ja kuset housussa räpiköimistä, epätoivoista sohimista joka yleensä johtaa ennenaikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan.

Yhdessä muistettavimmista episoideista minun piti härnätä ja viivyttää tyrannosaurusta, jotta Anne pääsee avaamaan reitin eteenpäin. Muutenkin paskamainen nakki sai lisäfiilistä siitä, että aseenani on pelkkiä keihäitä ja homma piti hoitaa aukealla, jossa oli vain muutama kivipaasi suojana. Kongin luolaan soluttautuessani törmäsin nuorempaan yksilöön, joka ei yltänyt nappaamaan minusta otetta mutta oli läsnäolostani varsin tietoinen. Aluksi tuuletin, että eipä tarvitse tuonkaan mulkun kanssa tapella - kunnes tajusin että oveenavaukseen tarvittava vipu on pikku-Rexin hallinnoiman alueen toisella reunalla. Kirjaimellisesti pysähdyin kielekkeen reunalle ja tuijottelin lannistuneena alas. Aseettomana päädyin nakkelemaan syöttitoukkia sauruksen hämäämiseksi, mutta joka ainoa kerta liikkelle lähtiessäni valtava pää nyökähti suuntaani ja sitten pingottiin taas kuola suupielestä roiskuen seuraavaan kallionkoloon tärisemään. Joka ikisen Rex-kohtaamisen jälkeen laskin ohjaimen kauttaaltaan hikisistä käsistäni ja muistin ne lapsuudesta saakka toistuneet painajaisunet, joissa tyrannosaurus painaa perässäni. Tunnetila oli tasan sama.

Nykyräiskintäpelien ongelma elämyspuolella on se, että touhusta puuttuu tappamisen meininki. MW2:n ultramariini ottaa lipastolkulla osumaa ja silti menee suon yli niin että heilahtaa. Ongelma on tasan sama kuin tuoreissa toimintaleffoissa - verratkaapa huviksi Smoking Acesia ja tuoreinta Ramboa ja miettikää kummassa on oikeasti lisäkiveksissä asti tuntuvaa voimaa. King Kongissa on roimaa alkuvoimaa: pelaaja yrittää ainoastaan selviytyä armottomassa ympäristössä. Yksi vihollinen tappaa kahdella iskulla. Aseet ovat välillä nautittavia kivoja bonuksia ja pääasiassa hommat hoidellaan brutaalisti keihäillä ja luunpalasilla. Minä vihasin vihollisia aidosti ja toivoin joka episodin alussa pääseväni pois saarelta. Eteenpäin oli kuitenkin pakko painaa, Pääkallosaari ei jätä rauhaan ennen kuin se jää taakse.

Kongilla mättäminen on laitettu juuri oikeisiin kohtiin - lähes jokaista paniikkikohtaamista isojen örmyjen kanssa seuraa sekvenssi, jossa pääsee pieksämään kuumottajistaan paskat pihalle. Voe sitä tyydytyksen tunnetta kun Kongin psyykkaa apinanraivoon ja yksinkertaisesti takoo vastustajansa mössöksi ilman hienoja koreografioita tai bullet timeja. Niistä hyppimisosuuksista en suuresti tykännyt ja loppunäytös New Yorkin kaduilla oli suoraan sanottuna niin kauheaa ryönää, että sen yli hyppäsin turhia kyselemättä. Muutenkin lopussa meininki lässähtää totaalisesti ja dramaturgisesti parempi ratkaisu olisi ollut lopettaa peli Pääkallosaaren rannalle. Tämä on ainoa seikka, jossa lisenssipelileima näkyy häiritsevästi.

360:lla peli näyttäisi ja tuntuisi räpylöihin varmasti paremmalta, mutta eipä PS2-versiossakaan vinkumista ole. Tuhnutekstuurit ja clipping errorit eivät paljoa tunnu, kun kokonaisilme on saatu näinkin vetäväksi. On suorastaan ihme, että King Kong on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle pelaajien keskuudessa: en muista kenenkään hehkuttaneen sen erinomaisuutta. Palkintoja ja arvostelumenestystä sateli ilmestymisen yhteydessä, mutta viidakkorummun kaiku jäi puuttumaan. Kenties Kongin taakkana on lisenssipelin leima: hardgore beli miehet eivät tietenkään moisesta markkinataloussonnasta innostu.

Omapa on tappionsa. King Kong on niin helevetin mainio FPS, että siinä olevat ideat, tunnelma, pelimekaniikka ja tekninen toteutus tulisi ottaa oppimateriaaliksi jokaisessa pelifirmassa. Kaoottinen pako viidakkojoella kahden V-Rexin ahdistelemana, vaeltavan sauropodilauman seassa sählääminen ja kolmen ison hirmuliskon totaalinen letkuihin murjominen pelielämyksiä, jotka muistaa. Kun riskialtis Denham katosi omille teilleen ja perämies otti komennon retkikunnasta, tuumin, kestääköhän hänen kovapintainen kanttinsa loppuun saakka. Huomatessani miettiväni pelihahmon luonteenpiirrettä tajusin, että tällaisia pelejä ei usein tehdä.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Kaikki haluavat tapella dinosauruksia vastaan ja missään sitä ei ole tehty niin hyvin kuin King Kongissa. Tässä pelissä ei räiskitä, tässä selviydytään kuset housussa ja hiki kainaloista virraten (jos selviydytään). Yksi voimakkaimpia elämyspelejä koskaan.