Max Payne

Max sux

Max Payne (elokuva)

Eräs lukijoistani kommentoi tällä viikolla, ettei itse koskaan kirjoittaisi peliarvostelua kiroilemalla. Vastasin tähän, että se olisi vaikeaa ja arvosteluista tulisi hyvin lyhyitä. Max Payne-leffan kohdalla kyseinen arvostelumetodi olisi kuitenkin äärimmäisen oikeutettu. "Vitun Max Payne perrrrkele!" olisi tasan yhtä legitiimi arvostelu kuin mikä tahansa tähän mennessä julkaistuista ja elähdyttävämpi kulttuurinautinto kuin itse elokuva. Mutta koska Max Payne tarjoaa erinomaisen ikkunan siihen, mikä pelielokuvissa noin yleisesti on vikana - etenkin kun otetaan huomioon, että sitä on kehuttu "kevyesti parhaana pelielokuvana" -, asiaa ei voi jättää tähän.

Minä rakastan sekä elokuvia että pelejä, minkä johdosta välttelen yleensä elokuvapelien pelaamista ja pelielokuvien katselua. Nämä kaksi mediaa eivät vain osaa pitää toisiaan kädestä, eikä ihme: elokuvassa on kyse parin tunnin tiivistetystä tarinankerronnasta, peleissä taas useiden tuntien interaktiivisesta viihteestä. Huonoimmillaan (ja tavallisimmillaan) elokuvapelit joutuvat levittämään lähdemateriaalihillonokareensa sumopainijan selän päälle, jolloin alkuperäisen tarinan fokus hukkaantuu kokonaan (poikkeuksiakin on). Pelileffojen tekijät puolestaan eivät tavallisimmin pelaa koko peliä, jolloin kässärin pohjaksi kelpaa pelkkä premissi ja loput vedetään hatusta, yleensä paskahatusta (poikkeuksia tässäkin). Mutta koska tällä viikolla olen ollut tällä äärimmäisen kiireinen (koko alueen kansanedustajaehdokkaiden vakuuttaminen hevosseksin dekriminalisaatiosta vie aikaa) ja viime viikolla loppuun jyystämäni Max Payne 2 jätti hyvän maun suuhun, päätin ylittää rajalinjat. Ja iskeä kivekseni rajalinjalla surajavaan sähköaitaan.



Aloitetaan siitä, mikä leffassa ei ole törkeän perseestä. Perusjuoni noudattelee ykkös-Maxin juonta suhteellisen uskollisesti: nistit listivät Maxin perheen, Maxia ahistaa, Max löytää jäljet sylttytehtaalle ja lähtee niitä seuraamaan, päättäen ristiretkensä pilvenpiirtäjän katolle. Noir York näyttää Toronto-lokaatiostaan huolimatta peliuskolliselta, mitä nyt muutamat ympäristöt ovat turhan kliinisiä. Kaikkien aikojen inhokkinäyttelijöihini kuuluva Chris O'Donnell tekee helvetin hyvän roolin ottaen huomioon vähäisen ruutuajan ja onnettoman dialogin. Digitaaliset efektit ovat ihan melleviä ja Mila Kunis kuuma. Siinä se.

Sitten seuraa kaikkein oleellisin kysymys: MITEN VITUSSA TÄMÄ ON VOITU SÖSSIÄ NÄIN? En todellakaan odottanut paljoa ohjaajalta, jonka suurimmassa menestysleffassa Owen Wilsonin nenä voitti Jugoslavian sodan, mutta ei Maxin tarinan muuttaminen rainaksi ole mitenkään ylivoimaisen vaikea tehtävä. Miettikääpä Max Paynen tyylilajia: överiksivedettyä, pilke silmäkulmassa kerrottua film noiria miksattuna woolaiseen luotibalettiin. Suurten yhtiöiden salaliittoja, korruptoituneita poliisivoimia. Yksi mies, joka kohtalonomaisesti kulkee kostonsa perässä, tappaen kaiken itsensä ja kohteensa välillä. Voiko leffantekijä enää päästä helpommalla lähdemateriaalinsa suhteen? Onko olemassa simppelimpää kaavaa hyvän toimintapätkän tekemiseen? Menestysleffan avaimet annettu ohjaajalle valmiina käteen ja mitä mies tekee? Uittaa niitä perseessään ja tunkee ne sen jälkeen esiteini-ikäisten suuhun.



Olen lähes sataprosenttisen varma, että kukaan leffan päätekijöistä ei oikeasti ole pelannut kumpaakaan Max Paynea, sillä elokuva paskantaa kaiken sen päälle, mikä teki Maxeista muistettavia pelielämyksiä. Napakan, itseironisen kostotarinan sijaan ruudulla nähdään itsensä kuolemanvakavasti ottava ääliömäinen toimintatrilleri, jonka juonenkäänteet arvaa ensimmäisen vartin aikana. Poissa on Maxin ylidramaattisia metaforia tulviva narratiivi, poissa ovat kauniisti askelmerkityt luotivalssit, poissa on huumori, poissa on kaikki paitsi kyyninen rahastus. Max Payne -pelien tavaramerkki oli täysin ylilyöty, humoristinen tyyli, jossa murhataukojen välissä murahdeltu kalmanmusta paatospalttu muuttui popkulttuuritietoisen pelaajan mielessä ilon kimalteleviksi kastepisaroiksi. Leffan tekijät eivät ole tajunneet tätä tai ovat päättäneet pyyhkiä staililla perseensä, koska ovat ylimielisiä kusipäitä. DVD:n Behind the scenes -matsku vahvistaa jälkimmäisen teorian: ohjaaja John Moore vittuilee heti pätkän aluksi sentteri ojossa kaikille leffanörteille siitä, että nämä haluavat tietää, miten leffa tehtiin. Ihme runkkari, toivottavasti saat lihansyöjäbakteerin kyrpääsi.

Eikö kellään elokuvan tekijöistä ole kilahtanut yksikään hälytyskello päässä, kun poliisitovereidensa hautajaisissa leski lausuu ääneen sankarin nimen "Max Payne"? Kontrasti läheisen menettämisen tragedian ja päähenkilön nimen välillä on niin järjettömän iso, että koko leffa oli tuosta hetkestä lähtien tuomittu syöksymään yksisuuntaista tietä suoraan helvettiin. Ja niin, tietenkin, totta kai, leskeä näyttelee NELLY FURTADO, koska meininki ei ollut selvästikään tarpeeksi vaivaannuttavaa ilman poppistähden cameota todella epäsopivassa roolissa. Hitman oli todella, todella typerä elokuva, mutta koska lähtökohtaisestikin idea viivakooditakaraivoisesta kloonipalkkatappajasta on täysin vajaa, leffan keskivaiheen täysin järkijättöinen miekkamättö metrojunassa tuntui leffan kontekstissa todella osuvalta viihteeltä. Max Payne ei anna mitään tällaisia ääliöviihde-elämyksiä, se on vain ääliö.



Rainan rakenne kusee puolitoista tuntia housuunsa: Max lähinnä taapertaa paikasta toiseen otsa kurtussa ja antaa asioiden selvitä itsestään. Mukaan mahtuu niin aivokuolleita hetkiä, että niitä pitäisi käyttää elokuvakoulujen opetusmateriaalina. Yhdessä hillittömimmistä kohtauksista Max menee tatuointiliikkeeseen ja kyselee Valkyria-narkkeihin liittyvästä tatuoinnista. Yhtäkkiä päänsä hapossa keittäneen vajukin oloinen tatuoija nappaa pöydältä norjalaista historiaa koskevan kirjan ja pitää Maxille miniluennon valkyyrioista, viikinkitarujen myyttisistä kuolemanenkeleistä. Kun Max tekee oppitunnin jälkeen jatkokysymyksen, hahmo on palannut alkuperäiseen älykkyysosamääräänsä ja sanoo Maxille "TÖÖH?". Siis mitä vittua, ihan oikeasti. Ja niin, Valkyria-huume on kehitetty alun perin siksi, että sitä voitaisiin käyttää terrorisminvastaisessa sodassa. TÄMÄ ON SITÄ YHTEISKUNTAKRITIIKKIÄ TÄMÄ.

Yksi oleellisimmista kysymyksistä kuuluu: miksi Mark Wahlberg, miksi vitussa Mark Wahlberg? Mistä me tunnemme Maxin? Matalasta puherekisteristä, pidättyvästä kuivasta huumorista ja pelistä riippuen joko kapinallisena nuorena narkkikyttänä tai vanhana ja väsyneenä kehäraakkina. Koska kyse on ykkösosan nuoresta Maxista, annan teille täydellisen näyttelijävalinnan. Timothy Olyphant, olkaa hyvä:





Timothy Olyphant ON nuori Max Payne. Kun nuorena poikana tsekkailin The Girl Next Dooria ja katselin kaappia auki maanisena ruudulla kamapäissään pyörivää pornotuottaja-Olyphantia, ensimmäinen mielikuva oli "Tuota Max Payne tekisi, ellei hän olisi kyttä". Mutta ei. Ei ei ei. Meillä on Mark Wahlberg, Marky Mark, Paskakorva-Mark, Kusisäkki-Mark. Mark kertoi avoimesti, ettei hän koskaan pelannut Max Paynea, koska pelkäsi addiktoituvansa siihen. Jätetään huomiotta se, että tämä tarkoittanee sitä, ettei Wahlberg varmaan myöskään kuuntele hevimusiikkia, koska se tekee ihmisestä vartissa saatananpalvojan. Ja jätetään huomiotta sekin, että Herpy Derpin moraali on suhteellisen venyvää sorttia, koska hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista ongelmaa esiintyä roolissa, jota tulevat katsomaan tästä samaisesta addiktioviihteestä fiksinsä ja kiksinsä saavat teini-ikäiset.

Wahlbergin lausunnosta tekee totaalisen loukkaavan se, että hänellä ei ole ollut sen vertaa mielenkiintoa lähdemateriaaliin, että hän olisi tutustunut siihen omakätisesti. Jos Marky-Honky-Tonk valitaan joskus Jeesuksen rooliin, Raamattu jää pölyttymään hyllyyn, koska emmäviitti. Jos Marky-Spermy-Spank olisi pelannut Max Payne ykköstä edes vartin verran, hän olisi ymmärtänyt että Maxin hahmossa on kyse muustakin kuin otsan rypistämisestä ja hampaiden puremisesta yhteen. Mutta mitäpä vitun väliä sillä on, kun muutkin hahmot perseraiskataan perusteellisesti. Muistattehan, mitä sanoin edellisessä arvostelussa Mona Saxin poikkeuksellisen hienosta naishahmon rakentamisesta suhteessa Hollywood-normeihin? Leffassa Mona lyöttäytyy Maxin matkaan, koska haluaa kostaa Maxin vaimon kuoleman. Koska tämä oli Monan sisko. NO NIIN.



Joku mulliturpa voi vielä yrittää väittää, että kyllä lähdemateriaalia on tutkittu, koska siihen viittaillaan leffan kuluessa tuon tuosta. Anteeksi vain, mutta minua ei vittuakaan lohduta, jos autovarikko on nimetty mafiaräkänokka Vinnie Gognittin mukaan, jos miehestä ei näy leffassa vilahdustakaan. Ragnarock-baarin nimi voisi yhtähyvin olla Hirvenpillu ja hohtimet. Suurin osa viittauksista on äärimmäisen päälleliimatun oloisia - paras esimerkki on ykkös-Maxista tuttu Valkyria-graffiti, joka näkyy leffassa useaan otteeseen. Muuten ihan hyvä, mutta graffitissa on huumeruisku ja leffassa kama nautitaan oraalisesti. Thanks for the effort, fucktards. Edes toimintakohtaukset eivät noudattele pelin julmankaunista kuolonoopperaa, vaan ne koostuvat staattista paikallaanseisoskeluista ja maailman epämielenkiintoisimmista hidastuksista. Toimintaa on muutenkin leffassa vain nimeksi, noin 15 minuuttia koko kestosta.

Max Payne on paskaa. Se on aivan hirveää paskaa. Se on tyyppiesimerkki siitä, miten Hollywoodin massintakomismasiina ahmaisee sisuksiinsa hienon alkuperäisteoksen ja paskantaa sen perseestään muotopuolena, yksinkertaistettuna vammaisviihteenä. Tiedostavat leffakriitikot ovat tietenkin Suomessakin ehtineet määkiä, ettei peleistä voi saada kunnon leffoja, koska niiden tarinankerronta on niin perseestä. Terveiset teille, omia pierujanne haistelevat tuhkamunaelitistit: Max Payne-pelit ovat tarinankerronnassaan, viihdyttävyydessään ja kulttuuriselta merkitykseltään miljoona kertaa merkittävämpiä ja parempia teoksia kuin tämä pilluhyytelö.

Hitler oli parempi ihminen kuin Max Paynen tekijät, sillä hänellä oli sentään visio.

Miksi tämä leffa pitää omistaa:

Max Payne kuuluu peliharrastajan leffahyllyyn ainoastaan rumaksi esimerkiksi siitä, miten Hollywood ei kunnioita vähääkään pelimedian kulttuurillista merkitystä ja miten pelien lähdemateriaali kelpaa niille ainoastaan rahantekokoneen irstaaseen voiteluun.

Max Payne 2

Max kax

Max Payne 2: The Fall of Max Payne (Xbox)

Spoilereitahan tässä saattaapi ollannii!

Suomalainen kultturieliitti koostuu pystynokkaisista huomiohuorista.

Suomi on kuin viimeinkin isojen kaupunkilaispoikien seuraan päässyt metsäläispoika, joka yrittää kaikin keinoin todistella olevansa ihan yhtä viksu ja vilmaattinen kuin muutkin, vaikka tosiasiassa muita Euroopan valtioita ahdistaa katsella kierosilmäistä kummajaista, jonka suupielistä valuu masennuslääkkeistä ja viinasta paksuuntunut kuola. Vaikka itsenäinen kulttuurimme on yhtä vanha kuin Lenita Airisto (eli noin 200 vuotta) ja meitä on vain vähän enemmän kuin berliiniläisiä, jostain helvetin käsittämättömästä syystä maamme isokenkäiset ovat ehdottomasti sitä mieltä, että Suomea pitää tehdä tunnetuksi globaalilla tasolla. Vähän niin kuin synttärikesteillä kaikkien pitäisi leikkiä sen kuumottavasti tuijottavan, etumustaan jatkuvasti puristelevan maanviljelijän pojan kanssa. Perustellaan brändityöryhmiä, seotaan kuminaamaribändin voitettua ei-yhtään-mitään Euroviisuiksi kutsutuissa pintaliitokulttuurin multihuipentumassa ja uutisoidaan muna pystyssä siitä, miten kaikki ulkomaalaiset lehdet huomasivat Jokelan koulusurmat.

Ja kun kyse ei ole siitä, että suomalaiset eivät osaisi tehdä globaalisti kiinnostavaa kulttuuria. Kyse on siitä, että globaalisti kiinnostava suomalaiskulttuuri on ihan vääränlaista, juuri sellaista jota norsunluuhampaitaan kuohuviinillä harjaavat elitistit eivät voi sietää. Esimerkkinä olkoon Duudsonit: seinäjokelaiset koheltajajätkät ponkaisevat pikkukanavan kulttisarjasta maailmanluokan tähdiksi, jotka juontavat MTV:n helvetin ison musiikkigaalan ja esiintyvät tuoreimmassa Jackass-leffassa, elokuvassa, jonka miljoonat nuoret näkevät ympäri maailman. Samalla jätkät ovat avanneet pään suomalaisen tv-viihteen globaalille levitykselle, jonka hedelmistä ovat nauttineet sekä Madventuresin pojat että Arman "Kill" Alizad. Tuleeko kutsua Linnan juhliin, annetaanko julkista tunnustusta? Ei. Ei puhettakaan.



Sama pätee pelialaan. Suomi on yksi nörteimmistä kansakunnista. Täällä lapsi oppii tekstiviestin lähettämisen ennen omatoimista perseenpyyhintää. Tuetaanko peliteollisuutta? Pidetäänkö pelintekijöitä arvokkaana taitopääomana? Arvostetaanko suomalaista pelikulttuuria muun kulttuurin rinnalla? Aiotaanko hevosseksiä koskaan laillistaa? Ei, ei, ei ja toivottavasti. Kyse on siitä, että pelit ovat edellämainittujen ekstreme-sarjojen lailla VÄÄRÄÄ kulttuuria, henkisesti kehittymättömien nuorten aikuisten paska-aivoviihdettä, jolla ei oikeasti ole minkäänlaista kulttuurillista relevanssia.

Eliitin ylimielinen tuhahtelu uudelle kulttuurin ilmenemismuodolle ei ole korkean sivistystason vaalimista vaan silkkaa sivistymättömyyttä. Suomalaisen ekstremeohjelma- ja pelikulttuurin tunteminen kuuluu yleissivistykseen siinä missä muukin kulttuuri. Jos toukansyönnin tuijottelu tai pelaaminen ei henkilökohtaisesti kiinnosta, tulisi kansalaisen olla edes jollain tavalla tietoinen siitä, millaista kulttuuria Suomessa tuotetaan. Sillä aina kun kulttuuria tuotetaan, joku haluaa sanoa jotain, luoda ikkunan siihen todellisuuteen, jossa elämme, eikä näitä ikkunoita voi laittaa paremmuusjärjestykseen - ainakaan katsomatta mahdollisimman monen läpi. Tämän takia päätin pelata läpi uudelleen Max Payne 2:n ja tarttua valistuksen kirkkaaseen soihtuun, tuoda valoa kulttuurielitismin hämärtämiin nurkkiin ja notkoihin. Plus minulla oli aivan hirveä krapula ja halusin mahdollisimman sujuvaa viihdettä, jossa voi tappaa mahdollisimman paljon ihmisiä. Siitähän pelaamisessa on pohjimmiltaan kyse.



Max Payne 2 on ilahduttava jatko-osa: se jatkaa suoraan ykkösen tarinaa. Max onnistui löytämään perheensä murhaajat ja murhauttajat sekä niistämään heidän elämänliekkinsä yhdellä väkivaltaisella kärsäntöräytyksellä, mutta koston suloisuudesta on turha puhua. Mies on painajaisten riivaama, emotionaalisesti kuollut ajelehtija, jolla ei ole mitään syytä elää, muttei myöskään kuolla. Tilanne muuttuu, kun Maxin ihkuihastus, palkkatappaja Mona Sax palaa kuolleista kertomaan, ettei kaikki ollutkaan sitä miltä näytti - Maxin perheen tapattanut rikollispomo on edelleen hengissä. Mona kuitenkin päätyy etsintäkuulutetuksi murhasta ja rakastuneen miehen rajalinjat käyvät sameiksi klassisen ongelman äärellä: kumpi on tärkeämpää, lain vai oman moraalitajun mukaan toimiminen? Onko parempi olla sisältä ontto, mutta yhteisen hyvän eteen kaikkensa antava kirkasotsa vai heittäytyä moraalin harmaalle alueelle, koska siellä sentään voi olla hetken onnellinen? Useimpien hahmojen kohtalon määrittää juuri heidän inhimillisyytensä, rakkauden menettämisen pelko. Kuten Max toteaa: "Death is inevitable. Our fear of it makes us play safe, blocks out emotion. It's a losing game. Without passion you are already dead. "

Tarinankerronnallisessa mielessä Max Payne 2 on periamerikkalainen vigilante-tarina, jossa poliisilaitos ja poliittinen eliitti kuvataan läpeensä korruptoituneena mätäpaiseena, jonka voi puhkaista ainoastaan järkähtämättömän moraalitajun omaava mies ja hänen 16 käsiasettaan. Hetkinen, missä se suomalainen kulttuuri sitten on, kirkaisee teekuppinsa närkästyksissään pudottanut, perseensäkin aamuisin parfymoiva kirjastotäti? Hahmoissa ja heidän reaktioissaan tapahtumiin. Vaikka vigilante-perinteen mukaan viholliset kuvataankin kasvottomina maalitauluina, Max Payne 2 ei missään vaiheessa anna yksiselitteistä oikeutusta Maxin suorittamalle kriminaalipuhdistukselle. Max epäilee oman toimintansa motiiveja, omaa mielenterveyttään ja ylipäätään koko väkivallan olemusta - ensimmäisestä laukauksesta kasvaa loputon tappamisen noidankehä. "As surely as the bullet rips through the victim's flesh, organs, and bone, it shatters the image of the man who pulled the trigger."



Myös Monan poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu naishahmo kertoo suomalaisesta käsikirjoittajasta ja suomalaisesta naiskuvasta. Amerikkalaisessa viihteessä naiset ovat edelleen yhä suurimmassa määrin objekteja suhteessa miehiin. Kaikkein härskeimmillään tämä näkyy fantasiaropeissa, joissa miehet kantavat yllään Rautaruukin päivätuotannon edestä metallia, mutta naisten taisteluasut peittävät korkeintaan puolet nännipihasta. Tavallisimmillaan pelien naishahmot ovat pelastettavia prinsessoja (jotka ovat aina toisessa linnassa) ja parhaimmillaankin heidät heitetään hyvin haavoittuvaan asemaan ja mielellään mahdollisimman vähissä vaatteissa - kuten esimerkiksi Heavy Rainin naisreportterihahmon esittelykohtauksessa, jossa tämä alushousuissaan puolustautuu yöllisiä hyökkääjiä vastaan. Pian pelaajalle selviää, ettei kohtauksella ollut mitään relevanssia tarinan kanssa ja sen ainoa funktio on se, että minulla seisoo.

Mona sen sijaan pukeutuu kuin palkkatappajan olettaisikin pukeutuvan: t-paitaan ja mustiin farkkuihin. Hänen motiivinsa eivät liity äidinvaistoihin, mustasukkaisuuteen, naisen kovuuden todisteluun, miesvihaan tai mihinkään muuhun perinteiseen hollywood-aihioon. Hän toimii kuten toimii siksi, että hän on Maxin lailla yksinäinen, jatkuvan tappamisen kyynistämä nihilisti, joka näkee Maxissa sielunkumppanin, ainoan ihmisen koko maailmassa, joka voi ymmärtää häntä. Mahdollisuuden saada elämäänsä jonkinlaista sisältöä, tunnetta, yhtä ainoaa syytä olla elossa. Mona on inhimillinen, todellinen hahmo ja juuri siksi Max Paynen rakkaustarina on niin mielenkiintoista seurattavaa - pelaaja todella haluaa tietää, miten parille käy. Remedyllä on jopa munaa haistattaa vitut (pun!) perinteiselle pelien naiskuvalle: kun Mona sitten lopussa joutuu satimeen, hän toteaa naurahtaen: "God. I turned out to be such a damsel in distress.".



Vaikka tarinan teemat ovat näinkin vakavaa sorttia, Max Payne 2 on kaikkea muuta kuin ryppyotsainen teos. Poliisiasemalle ilmestyy ilotyttö, joka pelkää poikaystävänsä tappavan tämän, koska äijä pelaa niin paljon videopelejä. Mafiosojen hyökätessä Maxin kerrostaloon yhden asunnon ovi paukahtaa yhtäkkisesti auki teräsmummon haulikoidessa kriminaalin kylmäksi. Televisiossa pyörii vigilante-sarja Dick Justice, jonka päähahmo on kaikin keinoin päämääräänsä pyrkivä Dirty Harry -kyttä. Läpeensä ärsyttävä mafianilkki Vinnie Gognitti saa kosmisen rangaistuksen päädyttyään figuuripukuun ja tallustelemaan puolustuskyvyttömänä keskellä tulitaistelua - näin hauskaa väkivallanlietsojan asettamista totaalinaurettavaan asemaan ei ole nähty sitten South Parkin karhupuku-Muhammedin. Jopa kaltaiseni keräilijänörtti saa osansa kuittailusta, kun samaisen italiaanon kämpiltä löytyy älytön Captain Baseball Bat Boy -kokoelma. "What? I'm a collector! There's nothin' nerdy about it, I'm a collector! Lots of tough guys are into this stuff! Frankie was into this stuff, he was a fuckin' tough guy!".



Yksityiskohtaisuuden ja intertekstuaalisuuden määrä on suorastaan ilahduttava, ja mikä hienointa, detaljeille on merkitystä, sillä kaikki Max Paynen universumin asiat linkittyvät toisiinsa. Putkassa oksentava juoppo on ottanut yliannostuksen ykkösosan Valkyria-huumetta. Sähkörasian kanssa puuhaileva talonmies hyräilee tunnusbiisiä. Televisio-ohjelmien tapahtumat peilaavat Maxin tarinan etenemistä. Hylätty Noir York -huvipuisto irvailee koko pelin henkiselle ilmastolle. Ja tietenkin mukana on lukuisia leffaviittauksia, aina väkivaltaa edeltävästä hedelmänsyönnistä 007 ja kultainen ase -viittaukseen, jossa palkkatappaja asuu absurdin, kuumottavan naurutalon perukoilla.



Tarinan poikkeuksellinen imu, kypsien teemojen käsittely, toimiva hahmonkehitys ja pienet detaljit osoittautuvat Max Payne 2:n pelastukseksi, sillä aika ei ole ollut Maxille järin helläkätinen. Grafiikka on suoraan sanottuna perseestä: teksturointi imee nahkasäkkejä, autot ovat yhtä tyylikkäitä kuin Tony Hawk Pro Skater 3:ssa (jokainen peliä pelannut tietää mistä puhun) ja partikkeliefektit, etenkin tulenlieskat, ovat suorastaan noloja. 2000-luvun alkupuolella realistiset, rosoiset arkiympäristöt olivat tuore pelimiljöö, mutta nyt hylätyt rakennukset ja slummikorttelit aiheuttavat lähinnä ilkeää kutinaa välilihassa.

Tämä ei olisi paha asia, jos Maxin pelimekaniikka ei rakentuisi tasan yhden asian varaan: silmäkarkilla kuorrutettuun, järjettömän toisteiseen ammuskeluun. Max Paynen ykkösosa toi peleihin ensimmäistä kertaa honkkarileffoista tutun bullet timen, eli ajanhidastuksen, jossa oma tähtäys pysyy reaaliajassa. Se on myös kakkosen ainoa porkkana ja suurin osa peliajasta kuluu sivuttaissyöksyssä tykit huutaen tai hidastetussa Matrix-juoksussa sankan vihollislauman keskellä, luoteja väistellen. Tyylikkäänä uudistuksena ykköseen aika hidastuu sitä enemmän, mitä useamman kaverin ottaa putkeen hengiltä ja uudistettu, liioiteltu fysiikkamoottori mahdollistaa tilanteet, jossa vihua voi pyöritellä ilmassa kuin hyrrää paukuttelemalla luoteja eri ruumiinosiin peräkkäin. Bullet timessa ei ole mitään vikaa ja monta kertaa peli tarjosi edelleen voimakkaita väkivaltaseksivau-elämyksiä, kun onnistuin puhdistamaan kokonaisen huoneen terroristeista ottamatta itse napin nappia vartaloon, mutta sitä on yksinkertaisesti liikaa ja vaihtelua ihan liian vähän.



Aina kun Max Payne 2 yrittää tehdä jotain muuta kuin esitellä pornahtavaa luotibalettia, se sukeltaa pää edellä paska-altaaseen. Esimerkiksi tehtävä, jossa Monan pitää snipukiväärillä suojata alhaalla paarustavaa Maxia, on raivostuttavaa multitaskaamista ja ulkoaopettelua, jonka läpipeluu perustuu puhtaasti yritykseen ja erehdykseen. Mukaan lyöttäytyvät apurit ovat läpänheittoaan lukuunottamatta täysin hyödyttömiä ja jopa helvetin vaarallisia, koska yksi kaverin selkään vahingossa ammuttu luoti käynnistää välittömän psykoosikohtauksen, jossa asetoveri alkaa reukuttaa Maxia lähietäisyydeltä naamaan.

Kaikkein raivostuttavinta on tasohyppely: Remedy hei, ei teidän olisi ihan NÄIN kirjaimellisesti tarvinnut ottaa pelin alaotsikkoa, perkeleen tunarit. Kontrollit ovat hyppelyosuuksissa niin suolesta, että muutamissa varsin simppeleissäkin kohdissa päädyin tipahtamaan samaan rööriin valehtelematta 15 kertaa peräkkäin. Sitten päätin tehdä suurimman osan hypyistä hidastetulla syöksyllä - tyylikäs Matrix-loikka lankulta toiselle näyttää aivan jumalattoman typerältä. Ja tietenkin mukana on myös ykkösosan perusärsyttäjät, eli ovien takana valmiina odottavat viholliset ja yläpuolelta niskaan sarjaa tykittävät kusipäät, jotka haukkaavat puolet energiapalkista ennen kuin pelaaja ehtii hoksata vihollisen sijaintia. Onneksi pikatallennus- ja lataus toimivat sähäkästi myös Boksin puolella, muuten Max olisi pelikelvotonta sorttia.



Myönnän karjuneeni pohjattomasta raivosta useita kertoja ja miettineeni, miksi helvetissä haluan ylipäätään pelata äärimmäisen toisteista, graafisesti vanhentunutta yhden kikan räiskintäpeliä. Jos haluan tappotylsiin ympäristöihin sijoittuvan hidasteräiskinnän, F.E.A.R.it tekevät saman tempun monta kertaa paremmin. Mutta kun peli oli päätöksessä, hoksasin Maxin olevan enemmän kuin osiensa summa.

Kun hylsysade on tauonnut, kaikki on peruuttamattomalla tavalla muuttunut eikä mahdollisuutta entiseen palaamiseen ole, Max on oppinut jälleen rakkauden ja elämän merkityksen: jos haluat välittää jostakin, tunnesitoutuminen tarkoittaa sitä, että kaikki tulee päättymään joskus ja että suru on väistämätön osa ihmiselämää. "I had a dream of my wife. She was dead. But it was all right.". Kylmät väreet marssivat selkäpiihin lopputekstien vilistäessä ruudulla Poets of the Fallin Late Goodbyen tahtiin. Huh huh.

Ja mikä parasta, kolmonen on tulossa! Tuskin maltan odottaa...oh.




Miksi tämä peli pitää omistaa:

Max Payne 2 on pakkohankinta: päheää räiskintää, jännittävä tarina, mielenkiintoinen tematiikka, todentuntuiset hahmot ja itseironinen ote - 9 tunnin kestolla varustetulta räiskintäpeliltä se on todella, todella paljon. Ja sanokaa te viiniä siemailevat töpselikärsät mitä tahansa, tämän pelin tunteminen kuuluu suomalaisen yleissivistykseen. Kannattaa poistaa pelin PC-versio, sillä grafiikka on miljuunaluokkaa parempaa sortimenttia ja nykiminen jää vähemmälle.