Black (PS2)
Mustaa huumoria? Ei. Musta päähenkilö? Eip. Musta kuvaamassa ihmisen sielun yöpuolta? Ei ei. Mustaa makkaraa? Noup. Mustia hevosia? Valitettavasti ei. Veren tummaksi sävyttämä, kivikova, kuolemanpelkoa herättävä krapula-aamun verinen tuomion paskajööti? Jep!
Aseporno on asia, josta on vaikea olla innostumatta – etenkin jos on kosmisen ruletin lopputulemana varustettu mangustin elimellä, kuten alleikirjoittanut. Isot käsitykit, nuo kiiltävät ja kuolemaa ejakuloivat fallossymbolit, ovat syy siihen miksi räiskintäpelejä pelataan ja katumaastureiden ohella tärkein asia, jolla miehistä itsetuntoaan voi kohottaa. Miettikääpä kouluammuskeluita: jos noiden sieluttomien ihmismällipaperien kärpäsentoukille ei olisi naurettu suihkussa ja edes yksi tyttö olisi jalosti pyllistänyt Matin edessä, moni mukava ihminen olisi nyt hengissä. Mutta, koska oma hevosenpenissiirrännäiseni on vasta tulossa Vietnamista, joudun muiden tuppikullien lailla balsamoimaan haavoja egossani tuliluikkujynkyllä.
Kun pelin alkuvalikko läsähtää ruutuun, taustalla pyörii hekumallisia lähikuvia AK-47 -rynnäkkökiväärin lippaan sisäänsurvaisusta, liipasimen hellästä sormeilusta, luistin takovasta edestakaisesta liikkeestä ja piipusta singahtelevasta lyijystä, joka on valmis penetroimaan kaiken. Sama meininki jatkuu pelissä: kun pelaaja lataa aseensa, mutka singahtaa erektiivisenä keskelle ruutua ja muu maailma sumentuu – on vain mies, tämän säälittävän pieni muna ja hillittömän tarkasti mallinnettu, maailman kaunein tuliase. Blackin aseet tekevät myös poikkeuksellisen näyttävää jälkeä: jokainen pinta sylkee osumista partikkeliefektejä, ajoneuvot mossahtavat bensapilviksi kun niitä mulkaisee rumasti ja ruumiit retkahtelevat kaiteilta jamesbondmaisesti kenttään. Ilmassa on ennennäkemättömän tuho-oopperan tuntu.
Kuten pelielämyksissäni nykyisin aina, ensimmäiset tunnit pelasin Blackia helvetin juhlavissa fiiliksissä. Vaikka tälläkin kertaa mennään hyvin ahtaassa putkessa, siinä putkessa kuitenkin tapahtuu enemmän kuin double penetration -tähden rööreissä yhteensä. Tulitaistelussa on tällä kertaa jopa dynamiikkaa: koska osa suojista hajoaa tulituksessa, täytyy pelaajan liikkua myllytyksen aikana poikkeuksellisen paljon, mikä on piristävä kokemus. Aseet on mallinnettu ennennäkemättömän hienosti, mukana ei tarvitse raahata jatkuvasti harjaantumisluokan luokkaretkijengiä ja grafiikka on vuoden 2006 peliksi edelleen helvetin hyvää. Innostus Blackiin lässähti kuitenkin nopeasti ja tylysti kuin pesäpallomailalla isketty marsu. Tulin jo miettineeksi, vaadinko räiskintäpeleiltä liikaa. Mutta vika ei voi olla minussa, jos ennätyslyhyessä pelissä (8 tehtävää) väsy ja vitutus iskee viidennen mapin kohdalla.
Moni asia on tehty peruuttamattomalla tavalla väärin. Vaikka ns. mustiin operaatioihin keskittyvä peli mahdollistaisi siekailemattoman sikailun ympäri maailmaa, peli junnaa pelkästään Tshetsheniassa. Jännitteen kasvattaminen on pelintekijöille yhtä vaikeaa kuin lemmikkikaupan ohittaminen minulle ilman raivoavaa erektiota: kakkostehtävän loistavan raja-aseman räiveen ja kolmosmapin tiukan sniputaistelun jälkeen pelaaja odottaa isompia räjähdyksiä ja isompia tykkejä, mutta sen sijaan peli viedään metallinsulattamoihin ja käteen annetaan rouhean Kalashnikovin sijasta rupu-MP5 (jonka lataaminen kestää aivan jumalattoman kauan). Vihollistyyppejä on huikeat kolme: sarjatuliaseilla paukuttavat perusmosurit, SPAS-12:n kanssa rynnivät tankit ja aivan käsittämättömän kusipäiset RPG-miehet, joiden läsnäolon huomaa aina vasta siinä vaiheessa kun raketti jysähtää polvilumpioon. Minulle on annettu kauneimmat räiskintäpelien aseet koskaan, joilla saa kaiken tuhannen paskaksi ja silti minun pitää teurastaa niitä samoja kloonisotilaita niillä samoilla paskanruskeilla kaatopaikoilla.
Jos pelin takakannessa luvataan ”Go in all guns blazing”, minä myös haluan tehdä niin. Mutta enpä saa, lälläslää: alun katatonisen tuliaseiden pauhun jälkeen vaikeuskäyrä nousee kuin kusi Matti Vanhasen päähän ja yhtäkkiä pelaaja huomaa kykkivänsä taas suojan takana yksittäisiä vastustajia tiputellen. Perkele, eikö minun pitänyt saada RÄISKIÄ? Ovatko kaikki unohtaneet mitä tuo sana tarkoittaa? Vaikka Blackin konetuliaseet puhuvat isosti ja näyttävät törkeän makeilta, niistä on onnistuttu tekemään säälittäviä kusikeppejä antamalla kullekin viholliselle säkillinen hipareita. Yhteen vihuun joutuu valehtelematta pumppaamaan puoli lippaallista luoteja samalla kun tämän molopäiset kaverit tykittävät vierestä täysin sumeilematta kohti. Ja ironista kyllä, tällä kertaa pelaaja ja viholliset toimivat samoilla säännöillä, joten kuolo korjaa nopeasti. Ja koska checkpointeja on kentissä ruhtinaalliset kolme ja kartat ovat ylipitkiä, joutuu samoja kohtia hieromaan uudelleen ja uudelleen. Vapaata tallennusta ei ole. Viholliset ampuvat sinua etäisyyksiltä, jonne et itse yllä. Omat taistelutoverit pelaavat korpossa taskubiljardia, kun vieressä tattipää terroristi roimii lippaita tyhjäksi lapoihin. Haulikkovihuun pitää pumpata lippaallinen luoteja. Välivideoita ei saa katkaistuksi. Silmissäni mustenee. Päässäni mustenee. Mustat vaatteet, tuhkaa, ruosteisia teriä ja pelikonsolin tuhoaminen. Ei! Tungen vain pelilevyn naapurin Mustin...
Minun piti saada rentouttavaa selkäydintason räiskintää. Minun piti saada olla pelimaailman Rambo. Minun piti saada aikaan ennennäkemätöntä tuhoa ihmisruhoissa täysvaippaluotien voimasta. Sain juosta suojan takaa toisen suojan taakse, ampua tehottomilla tissiaseilla geneerisiä kusinaamoja ja vaellella loputtomasti rapistuneessa urbaaniympäristössä.
Musta tuntuu, että meikäläistä on kusetettu ja pahasti. Kunhan Vietnamin-postini tulee, matkustan Amerikkaan hakkaamaan jokaiselta geneerisen räiskintäpelin tekemiseen osallistuneelta pelintekijältä silmät mustiksi ja nenäluut aivojen sisään. Heidän viimeinen näkynsä on sumean näkökentän ylle kohoava Musta Surma, joka mätkäyttää nuo ideattomat runkkarit kuoleman mustaan syleilyyn. BLACK!
(Hauskana loppukaneettina mainittakoon, että Infinity Wardin porukka on käynyt Mustassa maassa härskisti ideavarkaissa MW2:sta tehdessään: synkän suihkuhuoneen yläparvelta roiskivat venäläissotilaat ja mellakkakilpien takaa ammuskelevat vihulaiset tuntuivat omituisen tutuilta.)
Miksi tämä peli pitää omistaa:
Ei pidä, ei pidä, ei pidä. Mellevä aseporno vinkeillä efekteillä taantuu muutaman kentän jälkeen itseään toistavaksi suojantakaakyttäysräiskinnäksi, jossa ei ole mitään uutta, innovatiivista tai edes hauskaa. Pelaa ennemmin Kuka pelkää mustaa miestä? -leikkiä (ennen kuin sekin kielletään).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti