15 most important games

Krapulan yhtenä oireena on saamattomuus, mutta vähintään yhtä paha lieveilmiö on morkkis. Vähän tuli harmi puseroon siitä, että sunnuntainen arvostelu jäi julkaisematta. Tartuin sitten tälle aamua erääseen Facebook-muistiomeemiin ja vartin homma muuttui kahden tunnin muisteloksi, jonka julkaisen myös täällä. Tarkoituksenani on pitkään ollut tehdä listamuotoinen juttu, joten tälläpä se mukavasti starttaa - samalla lukija pääsee matkalle pelihistoriani uumeniin, kulkien kronologisesti alusta loppuun.

Teksti on poikkeuksellisesti englanniksi. Syitä piisaa: alkuperäinen meemi oli englanniksi, harjoitus on hyväksi ja lämminverinen rauhoittuu paremmin, kun sen korvaan kuiskii englantia - en tiedä miksi, mutta näin se vain on.

Tarjolla siis Nimmarin 15 tärkeintä pelielämystä, olkaatten hyvä. Kiitokset Awelle hommaan usuttamisesta!

15 most important video games in my life

So, like this one red-suited plumber keeps telling us, HERE WE GOOOOOO!



1. Super Mario Bros (NES)

Oh, yes, the guy I mentioned before is also the first title on my list - Mario. I know this is a pretty basic answer, but if you were a kid in Finland on the 1980-1990 era, you just couldn't avoid Super Mario Bros. This was my first touch on video games and it introduced me the world of discovery, fascinating unknown landscapes and tons of absolute fun. Nowadays I own three copies of this game and it still kicks ass. (Check out the review)



2. Legend of Zelda (NES)

If Mario was the one game to lure me into video gaming with it's quick-paced action, Legend of Zelda on NES was the one to suck me right into vortex. Zelda was incredibly deep (for it's time), exciting and full of secrets and surprises. I just loved to wonder around Hyrule, feeling like being on an actual adventure, not playing a video game. Link, a young boy trying to rescue a princess and fighting tons of monsters with his sword, was a character that I really could relate to (which must tell something for some psychiatrists).

I even remember one moment in my childhood, when I was taking a trip to Norway with my family. I remember running along the rocky beach and trying to find rupies from the sand (probably just shells and rocks, but you get the idea). I was most disappointed when we had to leave and remember saying to my father "But I wanna have an adventure, just like Link!".

And like most of my friends know, I've had few adventures abroad since my childhood. That's what I call an affection from a video game.



3. Mega Man 2 (NES)

Even though Mega Man 2 isn't that much different from other Mega Man games, it's still the best in the series. It's easier than other games (which give me the most terrible red-mist-hate nerd rage moments) and the music still rocks my world. The one song keeping me sane during my work practice in summer 2010 wasn't Buddhist hymn or Mozart. Nope, it was a remix from Dr. Wily's Theme from Mega Man 2. I can still remember almost every song in the game in few seconds.

Mega Man 2 also had the best enemy robots in any Mega Man game - Metal Man, Air Man, Quick Man (that effing impossibly fast bastard), Flash Man...oh, the memories. I even drew my own enemy robots when I was a kid, including Snow Ball Man and Fire Cracker Man (and no, you will never see them).



4. Super Mario 3 (NES)

Another Mario game on the list. It was a pretty tough choice between this beauty and Super Mario World, but SMB3 is superior. SMW is a great game, one of the greatest ever, but still it was Super Mario 3 that set the standard for a Mario game. It was huge, it was fun, it was clever. Me and my sister played this for hours and hours. And it had the most memorable enemies - the attacking sun, those creeping-as-hell-dropping-from-ceiling-bouncy-thingies from castles (which scared me even when I wasn't playing) and the grumpy-looking fish from water levels. We even gave that fish a nickname according to our uncle.

Super Mario 3 was mind-blowing experience. Yep, we knew that Mario 1 and 2 were good games, but SMB3 was just AMAZING. We never thought that human race could make something that entertaining. And it wasn't just the kids who loved this game - I remember both my father and uncle sitting in front of TV for hours, either watching us playing or playing themselves.



5. Jurassic Park (NES / SNES)

Jurassic Park was my first motion picture that I saw in movie theatre and it literally changed my life. Jurassic Park introduced me in the wonders of cinema and also pushed me to get interested in science and biology - there was a pace in my life when I could easily tell names of 100 different dinosaurs. And I still see nightmares of T-Rex chasing me.

I waited the NES game for several months. I had to use all my tricks for my parents to finally get it, because we normally bought just used ones and new JP cost 600 Finnish Marks (probably more than 100 euros today). And when I finally got it, it was nothing else than fucking awful piece of crap. Graphics sucked, Alan Grant moved around like drunk blue whale and it didn't feel anything like the movie. I was trying to make best of it and deny all the shittiness, but eventually I had to come to terms with the reality.

Luckily, my parents got sorry for my disappointment and after weeks and weeks of looking sad all the time when someone mentioned Jurassic Park, we finally decided to buy Super Nintendo - because it had a much better version of Jurassic Park. My father noticed that someone was selling it on newspaper, so we drove to next town to buy it. It was October and the two months before Christmas Eve must've been the longest period in my life. Think about that, you three-games-in-one-month-spoiled-brats.



And when I finally got it, it was my personal paradise. It looked nice, it had 3D sections, velociraptors were scary as hell and everything was just better. I bought it for my SNES this year and no nostalgia could make the difference - it's pretty much just graphically advanced version of crappy NES game and I couldn't find any fun playing it now. But on that time, it was amazing experience.



6. Zelda: Link to the Past (SNES)

This is still The Zelda Game for me. Grahpics were amazing, music pure art and the world was just huge and full of secrets. Link to the Past didn't treat me like kids - I had to see Link's uncle die, fight all kinds of terrifying monsters and travel to Mordor-like Dark World to save Zelda. And I loved every minute of it. I still get warm feeling in my chest thinking about teasing the chicken and seeing Link getting run over by huge flock of flying KFC.



7. Super Star Wars (SNES)

The last big game on my SNES era. I got the game first and it was so good, that I wanted to see the movie - which was one of the most amazing things in my childhood. And after seeing the movie New Hope, Super Star Wars turned from really good game to best game ever. I always chose Luke Skywalker, because that gave me opportunity to cut sandpeople in half with lightsaber. And when I finally exploded Death Star by shooting missiles in exhale vent, I felt nothing short from a hero.



8. X-Wing (PC)

Yes, yes, another Star Wars game - I'm a geek, so what do you expect? Super Star Wars gave me a glimpse of how cool the career of a Rebel Pilot could be (at least when you're one of the main characters in the movie - otherwise you'll probably die) and X-Wing offered me a long contract. Having a long campaign and achieving medals from missions made me really feel being part of the Star Wars universe. I played this so much, that my mouse broke because of too much intense use.





9. Doom (PC)

It's a little funny to include this one on the list, because the first time to really own this game was on this year (buying it from Xbox Live Arcade - it was still pretty good). My parents never allowed me to install this on my own computer, because they were worried about graphic violence (probably a wise decision) and Satanic symbolics (this one I still don't get - Space Marine is FIGHTING AGAINST Hell's forces, so shouldn't that be a perfect game for a little Christian boy?). So I did like all the kids do and played it at my friend's place.

This temptation to brake rules to enjoy a violence in a safe form is the one to make me a FPS-maniac and splatterhound that I am today. Has it made me violent in real life? Ask me one more time and I'll blow your fucking head off.



10. Secret of Monkey Island (PC)

I love almost every Lucasarts adventure game ( especially Day of the Tentacle & Sam and Max Hit the Road), but this was the first video game that told me a proper story and made me laugh every five minutes. When I was playing Monkey Island, I was too young to survive on my own with English dialog, so I played it through by using a walkthrough from Pelit magazine. It tells something about the game, that playing by instructions didn't make experience any less magical.



11. Grand Theft Auto (PC)

This is the game that teached me that anarchism, exploding cars, running over people and making a total chaos in city are the most entertaining thing in one's life (just in video games - stop dialling 911). GTA was also the first game to give a whole city to mess around with. Me and my friend Tomi played this for hours and hours in row - I guess the longest session was about 8 hours. During that we managed to destroy every other vechile from city but buses and taxes, which is a thing I've never heard anyone else to do. Hoo-ray for us (and R.I.P for approximately 63 532 Liberty City residents)!



12. Half-Life (PC)

This is the game that changed the way I thought about first person shooters and made me a fan of a genre. Before Half-Life shooters were just Doom-lookalikes with same weapons, same monsters and same endless corridors of some place we didn't care. Half-Life took us right into middle of a story, told it well and made us thrilled countless times during the trip. You could never know what was behind the next corner. For the first time that I met the Marines in Black Mesa, I got slaughtered in ten seconds. I was just shocked how fast and smart they were - and first time felt like fighting a real enemy in a video game, not just some mass of pixels repeating same attack pattern.

Half-Life also had a wide and lively mod culture which offered a endless list of good gaming experiences for our LAN Party Group. No matter were you soiling yourself in Vampire Slayer, making progress of having a carpal-tunnel syndrome by rushing in Snow-War or blasting terrorists to the laps of virgins in Counter-Strike, clicking Half-Life icon on our desktop always ment good times.



13. Operation Flashpoint (PC)

This is probably the most important game in my history of gaming. I've always seriously interested in war, but none of the games in the market displayed the war in realistic, gritty style - until Operation Flashpoint came out. Before purchasing the game I played that one demo mission over and over again. I have teammates, that have conversations about their fear of dying before entering the combat! I can see miles and miles of open space! And yep, I can die from a one single bullet that flew from a gun I never knew was there. That's war, bitches.

Single player kept me happy for years, but when Finnish Defence Forces mod came along with it's excellent multiplayer maps that portrayed modern Finnish warfare, I just couldn't believe my luck. Making a guerrilla attack to Russian convoy with your friends by using careful timing,radio commands and self-made attack plan is still a experience that no game offers (well, maybe Armed Assault I & II).

(Check out the review)



14. King Kong (PS2 / Xbox 360)

If someone had introduced me to King Kong after seeing Jurassic Park, I've probably thought that I've died and gone to heaven. And after that, sold my soul and went to hell just to play it for five minutes. After all these years, I finally got that Jurassic Park game that I've always wanted. Okay, there is that huge monkey in some parts, but who cares? Dinosaurs! Big fucking dinosaurs - that you have to fight against with a spear. Awesomeness, pure awesomeness and almost real fear of death.

Not just being a superior dinosaur vs. man game, King Kong was also one of the first game to blur the border between a movie and a video game. It feels cinematic and epic experience - a real adventure that I'm always looking from video games.

(Check out the review)



15. Scott Pilgrim vs. the World (Xbox 360)

Yes, I've been going apeshit about Scott Pilgrim for a while, but not without a reason. It's just so much fun on every minute you play - it's simple but deep, easy to control but hard to master and the soundtrack is the best that I've heard since the death of Super Nintendo.

This is also a good game to end this list, because it takes a long history of gaming to enjoy Scott Pilgrim completely. It's stacked with references to other games, right from Super Mario 2 -stylish character menu to Battletoadsy pause music. And it feels so damn good to know all this stuff, because it's something that some people never understand. Don't get this wrong - I really love the fact that more and more people are playing nowadays, but still Scott Pilgrim gives us long-term gamers all the satisfaction of being a true fan of an art form.

(Check out the review)

So, this is my list of my 15 most important video games. Doing this was a warming experience. So many good memories, so many good games. It's also a statement that proves that games really DO matter - they've been one of the most important ingredient of my life.

And always will be.

Di-did-di-di-did-di-DY

Super Mario Bros (NES)

Perinteisen perseilyn sijaan kerron aluksi teille tarinan, jonka kuulin eräältä pitkän matkan reissaajalta. Se kuuluu näin:

”Kuuma iltapäivä Laosin sisämaassa on kääntymässä kosteaksi illaksi – vuorten takaa alkaa puhaltaa tuuli ja tummat pilvet ryhmittyvät horisontissa. Joitakin päiviä on kulunut tässä jokivarren bungalowissa, tarkkaa aikaa on vaikea sanoa. Kävelen nurmikon poikki avojaloin kohti isäntäperheen taloa, selkärangattomat eivät enää pelota.

Astun katokseen ja isäntäni hymyilee minulle leveästi. Kysyn pyykkipussiani ja hän katoaa takapihalle. Huomioni kiinnittää tuttu melodia. Huomaan perheen pojan pelaavan aasialaista halpakopiokonsolia, jonka mallia on täysin mahdoton määritellä. Musiikista ei kuitenkaan voi erehtyä: poika pelaa ensimmäistä Super Mariota.

Samaan aikaan tajuan hyvin konkreettisesti, miltä lapsesta tuntuu: tasan samalta kuin minusta noin 15 vuotta sitten. Sillä, että kotonani hyrrää uusin tehokonsoli laajakuvatöllön alla, ei merkitse mitään. Paitaressulla ja minulla on yhteinen kieli, videopelin koodi. Osaamme molemmat komentaa sitä haluamallamme tavalla.

Siirryn pojan viereen ja katsahdan häntä varovasti hymyillen. Poika ei ole kovin kummoinen pelaaja, mutta suhteellisen luontevasti sormet D-padille taittuvat. Hetken pelaamista katseltuani pyydän ohjainta itselleni. Ensimmäisen maailman luolakenttä vierii eteenpäin ja nauramme pojan kanssa makeasti, kun Mario syöksyy rotkoon. Pojan isä saapuu paikalle ja katselee pelaamistamme hymyillen.

Lyhyessä ajassa olemme muodostaneet yhteyden toisiimme: kolme eri-ikäistä, kahdesta voimakkaasti erilaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevaa ihmistä tässä lyhyessä yhteisöllisessä hetkessä. Me nauramme samoille kommelluksille, jännitämme toistemme selviämistä ja tsemppaamme toisiamme litistämään koopat. Vaikka emme osaa toistemme kieliä, osaamme pelata samaa peliä – se riittää.”

Kyllä, tiedän että ajattelette samaa kuin minä: miksi kyseinen reissaaja ei sitonut sekä isää että poikaa nippuun konsolin kaapeleilla ja rynnännyt vinkuen takapihan kanalaan? Voin joskus neuvoa miten se tehdään, mutta nyt on aika jaaritella Mariosta.

Olen aikaisemmin blogissani puhunut siitä, miten tietyt pelit kuuluvat pelaajan yleissivistykseen, mutta kaikki esimerkit kalpenevat Super Mario Bros.:n rinnalla. Ensimmäistä Mario-peliä on myyty maailmanlaajuisesti 40 miljoonaa kappaletta. Ellet viettänyt ysärivuosiasi essopsykoosissa karjuen tai kynsiäsi lyijytynnyrin pintaan raaputtaen, olet jossain vaiheessa pelannut Mariota.

Nykyisellään Mario on maailman tunnetuin italialainen (jos Dan Brown ei olisi hakannut päätään Cliffhanger-maratonin päätteeksi näppäimistöön, kakkosena olisi Fabio) ja todennäköisesti suosituin vahingossa syntynyt popkulttuurihahmo. Me otamme Marion himoaherättävän naamakarvoituksen itsestäänselvyytenä, mutta harva tietää, että Miyamoto ei halunnut aiheuttaa pelaajille vaivaannuttavia viiksierektioita, vaan erottaa Donkey Kongissa vähällä pikselimäärällä nenän ja suun toisistaan. Marion keinosiementäjän punainen haalari ja sininen paita ovat olemassa vain siksi, että aikanaan kädet piti saada erotetuksi muusta ruumiista aikana, jolloin sininen pörisevä läikkä edusti protonitorpedoa. Ja jos herra Akawaralla (Nintendon Ameriikan-toiminnasta vastannut pääjohtajan vävypoika) olisi ollut puolalainen vuokraisäntä, pelaisimme tänään Super Malgorzata Galaxy 2:sta (tai sitten emme).

Ilman ensimmäistä Mario-peliä emme nyt väittelisi Rosvokapitalistilaatikon ja Hifirunkkausaseman paremmuudesta (emmekä vihaisi kollektiivisesti Pissatoosan äärellä huitovia kasuaalipelaajia). Pelialaa, sellaisena kuin sen nykyisellään tunnemme, ei todennäköisesti olisi olemassa. Vuoden 1983 romahduksen jälkeen koko taiteenlaji oli päästämässä viimeisen verisen pierun. Yhtäkkisesti pelikorttifirma julkaisi kotikonsolin joka myi kuin Twilight-vibraattori ja palautti kuluttajien uskon videopeleihin viihteenä. Ilman Mariota tuota vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunut. Se on hyväntuulinen, persoonallinen teos joka kaappaa mukaansa ensi metreistä lähtien – täydellinen peli myymään kotikonsolit kerran petetylle pelikansalle.

Ja tällaista peliä minun pitäisi lähteä arvioimaan nykypelaajan silmin. Se on onneksi helppoa, koska Super Mario Bros. tuntuu edelleen, 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen, oikealta peliltä. Sen elävää maailmaa katsellessa on helppo ymmärtää, miksi nimenomaan Mariosta syntyi videopelien toisen tulemisen (röh) lipunkantaja.

Pelimaailma on suuri (32 mappia) ja luo miellyttävän etenemisen tunteen: jokainen kenttä alkaa siitä, mihin edellinen päättyi. Jokaisessa mapissa pelaajalle esitellään jokin uusi elementti vihollisten ja hyppelyalustojen muodossa. Vaikeustaso on rytmitetty pirullisen koukuttavaksi – jokainen voittamattomalta tuntuva este on niin lyhyen ponnistelun päässä, ettei yrittämistä voi jättää kesken. Maailma on täynnä yllätyksiä ja vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Viholliset ja miljöö ovat persoonallisia ja grafiikka rullaa niin sulavasti ja värikkäästi kuin se vain on aikakauden koneelle mahdollista…kyllä, nämä kaikki elementit voisi kopioida sellaisenaan mihin tahansa Mario-pelin arvosteluun. Se kertoo siitä, että Nintendo ymmärtää hyvän päälle. Autonrengasta ei kannata vaihtaa yhteenommeltuihin majaviin vain siksi, että haluaa kokeilla jotain uutta.

Tärkein syy siihen, miksi Mario on tärkein peli ikinä, liittyy sen immersiivisyyteen – okei, outo väite, mutta perustelen sen. Mario on ensimmäinen videopeli, johon on rakennettu toimiva, oma maailmansa. Super Mario Bros. ei yrittänyt kopioida valtavirtaleffan tulitaistelua pikselinsurinan ja piipperinpörinän eeppisyydellä vaan pisti puhtaasti säännöt uusiksi. Super Mario Bros. on ensimmäinen totaalinen tajuaminen siitä, että videopelimaailman ei tarvitse noudattaa mitään reaalimaailman lainalaisuuksia, kunhan se luo omaan universumiinsa loogiset käytännöt, joita pelaaja noudattaa (okei, Pacmanissa oli yritystä, mutta moniko OIKEASTI kuvitteli olevansa syömishäiriöinen möhkäle aaveiden täyttämässä labyrintissa?).

Mariossa on alkeellinen fysiikkamoottori. Siinä on yksi parhaista pelisävellyksistä koskaan. Siinä on paljon muikeita graafisia yksityiskohtia (kuten tyhjän päällä vispaavat Bowserin jalat ja sähäkästi pyörivät tulipallot). Sen kontrollit ovat helvetin napakat (uimakontrollit parhaat ikinä – vertaapa pikseliputkimiehen liikkeiden sähäkkyyttä kaikkiin sen jälkeisiin smäidähyytelössä lillumisiin).

Tiedän, että kaiken logiikan vastaisesti kehun 25 vuotta vanhaa peliä niin, että ylisanasankoni pohja alkaa häämöttää ja joudun kohta tarttumaan paskavelliämpäriini (pelkästään siksi että retrovihaajat, joiden mielestä olen elitistinen kusipää hehkuttaessani lego-orgioilta näyttävää superyksinkertaista tasoloikkaa, ovat kohta käymässä ulvoen rinnuksiini kiinni). Mutta ennen sitä aion esittää teoriani: Mario on ensimmäinen modernin pelaamisen klassikko, perusteos, johon aika ei yksinkertaisesti pysty pureutumaan.. Hypoteesini mukaan sitä pelataan vielä silloinkin, kun designhuumeet ovat rappeuttaneet nuorison harmaan aineen sille tasolle, että muovikapulan heiluttelu suun edessä torvensoittoa mallintamassa on sopivan haasteellista iltapäiväpuuhaa (ennen kello kuuden vanhustenryöstelyä).

Mitenkään muuten ei voi selittää sitä, että Super Mario Bros. imaisi minut sisäänsä kuin Tukiaisen vulva vartioimatta jätetyn poliitikon beeniksen. Kun se on niin perkeleen haastava: useita tunteja kestäneistä sessioista huolimatta en VIELÄKÄÄN ole onnistunut läpäisemään Mariota. Meininki on armoton: kun elämät loppuvat, peli loppuu ja kaikki pitää aloittaa alusta. Osin kämmäilyni selittyy paskojen ohjainten huonosta kontaktista, mutta tärkein jääräpäisen oman naaman hakkaamisen syy on se, etten yksinkertaisesti suostu myöntämään häviäväni minua vanhemmalle pelille.

Jokaisen itseään kunnioittavan pelaajan tulee pelata Super Mario Bros.:ia. Ilman tuota kokemusta pelaajalta puuttuu syvällinen ymmärrys siitä, mistä peliala aloitti uuden nousunsa ja mitkä ovat syvän pelielämyksen simppeleimmät rakennuspalikat. Yhtä vähän kuin leffaelitisti voi olla katsomatta Citizen Kanea tai äärikristitty jossain vaiheessa hakkaamatta homoparia letkukuntoon, voi tosipelaaja olla tuntematta vähintään kahta Super Mario Bros.:n lisäelämäsienen löytöpaikkaa.

Bonuksena pääsee räkimään COD-teinien niskaan, tuntemaan ylemmyyttä peliharrastuksensa syvyydestä ja muovautumaan pikkuhiljaa hyljeksityksi internetpeikoksi, jolla on seitsemän Facebook-kaveria, pelihahmolta varastettu profiilinimi ja varma tunne siitä, että hän ymmärtää maailmaa paremmin kuin kukaan muu.

Ja sitten tietenkin erikseen ne, jotka ostavat NES:n vain päästäkseen lähempään kontaktiin laolaispoikien kanssa. Te irstaat persesiat.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Super Mario Bros. on pelialan perusteos, joka pitää tuntea.

Makeasti oravaisen makaan sammalhuoneessansa

Chip 'n Dale Rescue Rangers(NES)

Ollessani lapsi ostin sarjislehden. Itse läpyskä ei ollut kovin mielenkiintoinen, mutta takakansi pisti katkaravun alushousuissa seisomaan jämäkästi asennossa ja tekemään kunniaa. Tulevan numeron kerrottiin olevan Kamut (alkuperäiseltä nimeltään Mutts) -teemanumero, jonka piti olla TÄYNNÄ ORKKUJA. Kuvassa Kati ja Jalo istuivat suuren oravalauman ympäröimänä, mikä sai minut ryntäämään Rabattiin oshtamaan shuuren shäkillishen taloushpaperia.

Kukaan ei koskaan täyttänyt lupaustani. Orkut tarkoittivat ORAVIA. En vieläkään ole saanut tietää, kuka mielialalääkkeensä syömättä jättänyt art director mainoksen oli suunnitellut, mutta jos hän lukee tätä, tietäköön, että kannan aina ruosteista stilettiä mukanani. Enkä itsekään huolehdi lääkityksestäni. Tiskialtaassa asuva transseksuaali violetti haltia sanoi, ettei minun tarvitsekaan.

NES:n Chip 'n Dale Rescue Rangers on ainoa syy, miksi en tälläkin hetkellä virittele pähkinähoukuttimella varustettuja putkimiinoja Ainolanpuiston kuusiin. Minulla oli siitä erinomaiset lapsuusmuistot ja pelkäsin, että pelin uudelleenpeluu tekee nostalgialle sen tavallisen tempun, eli tunteja kestävän hikisen silmäkuopparaiskauksen. Ilokseni olin väärässä.

CDRR on kahdesta syystä harvinainen NES:n lisenssipeli. Ensinnäkään, se ei ole aivotsulattavan ankea menkkasanko, johon kukaan täysjärkinen ei koskisi aseella uhattunakaan. Toisekseen, sen vaikeusaste ei vastaa tyypillistä kasibittipelin vaikeusastetta (eli samaa helppoutta kuin katsoa läpi kokonainen Idols-jakso tuntematta halua teurastaa paljain käsin koko planeetan hiilipohjainen eliökanta).

CDRR on tasohyppely, kuten 99,8 % koko NES:n pelikannasta, mutta se on hyvä tasohyppely. Kontrollit toimivat napakasti ja pomppiminen ei ole millintarkkaa nysväämistä. Erityisen ilahtunut olen siitä, että vaikka kasibittiloikkien perusvitutuksen aiheuttaja (hahmon hyppyvauhdin pysähtyminen vihulaisen osuman vuoksi) on mukana, iskun jälkeen huiskahäntä ei menetä kontrollia kokonaan ja tilanteen voi pelastaa. Toinen tasoloikkien helmasynti, vihollisten hyökkiminen silmille ennen kuin niitä ehtii nähdä, vaivaa muttei liian usein. Ideoita on lainattu NES:n klassikoista, kuten hetkeksi voittamattomaksi tekevä Pörri (Super Marion pirivieteritähti) ja kuiluihin syöksevät liukuhihnat (Mega Man 2), mutta parhailta saa varastaa.

Vihollisten kyykytyksen hoitaminen laatikoita ja omenoita paiskomalla tuo miellyttävää vaihtelua päällepomppimiseen. Ympäristöä käytetään kulissin sijaan pelimekaniikan osana suljettavien hanojen ja käänneltävien kytkinten muodossa, mikä tuo loikkimiseen iloista vaihtelua. Grafiikka on selkeää eikä vähävärisyys häiritse, koska Gears of War, GTA4 ja piljoonat muut nykypelit ovat totuttaneet silmät rämeperkeleen ulosteen väriskaalaan. Musiikki kuuluu NES:n selkeään parhaimmistoon ja viimeisen tason teemabiisin puuttuminen OC Remixista on rikos ihmiskuntaa vastaan.

Kaksinpeli on toteutettu co-opina, koska Tiku ja Taku toimivat aina duona (mitä en ole koskaan suoraan sanottuna ymmärtänyt, koska pedantin ja fiksun Tikun ei todellakaan tarvitsisi hengailla havajipaitaisen, lihavan idiootin kanssa – ehkä ainoastaan Taku kykenee ottamaan tikun kunnolla suuhunsa ja takuttamaan Tikua haitariin niin että Tikun karva menee takuille...ei, minustakaan tätä vitsiä ei kannata enää viedä pidemmälle). Kimppapeliä on selkeästi mietitty, sillä pelissä on lukuisia hilpeitä yksityiskohtia: kaverin voi tintata hetkeksi tajuttomaksi paiskaamalla laatikolla otsikkoon ja joissakin kentissä vastaan tulee vihollisia, jotka muuttuvat toisen oravan doppelgangeriksi aiheuttaen hämäännystä. Mapeissa on vaihtoehtoisia etenemisreittejä useammassa eri tasossa, mikä antaa molemmille pelaajille tekemistä (myös kartalta löytyy muutama ylimääräinen kenttä, joita ei ole pakko selvittää ellei halua).

Nurinkurisesti homma toimii kuitenkin niin, että Chip 'n Dale Rescue Rangers on helvetisti vaikeampi kaksin- kuin yksinpelinä. Ruudunpäivitys pysähtyy totaalisesti toisen jäädessä kuvaruudun reunaan, mikä aiheuttaa säätöä ja jatkuvia, jumalattoman turhauttavia kuiluunputoamisia. Kiivaan laatikonpaiskinnan ohessa tulee usein tyrmätyksi kaveri (puoli)vahingossa keskelle vihollislaumaa, mistä seuraa kiroilua, hampaidenkiristelyä ja pelikaverin pieksämistä NES:n kanttipadilla (niillä terävillä kulmilla tulee todella, todella pahaa jälkeä).

Viholliskaanoni pitää sisällään muutamia hauskoja tuttavuuksia (tennispalloja kohti lätkivät kengurut ja ninja-liito-oravat), mutta yleisesti ottaen vihut jäävät elävästä animoinnistaan huolimatta persoonattomiksi. Kaikkein käsittämättömimmällä tavalla absurdi kusipää on kasinokentässä vastaan tuleva krokotiili, joka on selkeästi pukeutunut parittajaksi – huoria hakkaava, julmalla hammasrivillä varustettu luontoäidin oma terminaattori olisi omituinen keksintö jopa minulta, saati sitten vuonna 1991 ilmestyneeltä lastenpelin tekijätiimiltä.

Perverssein piirre pelissä liittyy grafiikan mittakaavaan, jonka logiikka noudattaa skitsofreenikon järjenjuoksua. Välillä skaala tuntuu täysin järkevältä, kuten aloituskentän ensimmäisessä jaksossa, mutta myöhemmin pipettien päällä juoksennellessaan oravien koko on kihtisen kekomuurahaisen luokkaa. Kaikkein järjettömintä on, että viholliset ovat samankokoisia kuin oravat ja pisteenä i:n päälle kärpäset ovat vain aavistuksen verran sarvikuonoja pienempiä. Ehkä pääpahis Kollolla (joka on oraviin suhteutettuna kerrostalon kokoinen) on käytössään laajakantoinen pienennyssäde, paljon joutoaikaa ja vakava alkoholiongelma.

(Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, vika on Bloggerissa eikä minussa. Oikeanpuoleisessa kuvassa sarvikuonoja.)

Tärkein syy siihen, miksi pidin CDRR:sta niin paljon, johtuu siitä että se on NES-peliksi harvinaisen sulava ja helppo. Lisäelämiä ja jatkomahdollisuuksia ei pihdata ja checkpointeja on kentissä riittävän tiheässä. Ärräpäät alkoivat lentää vasta viimeisessä mapissa, mutta niin homman kuuluu mennä. Tunti peliaikaa ei ole paljon, mutta ainakin minulla oli tunnin ajan hauskaa.

Ja mikä parasta, uskon että elämässäni on jälleen tilaa orkuille. Molemmissa muodoissa. Yhtäaikaa.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Chip 'n Dale Rescue Rangers kuuluu NES:n tasoloikkien parhaimmistoon. Se on lyhyt, sulava ja eloisa – vähän kuin vaseliinilla voideltu maaorava.