NHL 10

Marokkolaista lätkää

NHL10 (Xbox360 / PS3)

Elitistisenä, itseoppineena popkulttuurikriitikkona lienee päivänselvää, että parhaat väheksyvät tuhahdukset krapulan turvottamilta huuliltani irtoavat silloin, kun puhe on urheilusta. Ammattilaistasolla vähä-älyiset juntit tuijottavat hormonipumpattujen sosiaalivammaisten hikistä ähinää merkityksettömän pelivälineen perässä, harrasteporukoissa pelataan koska halutaan viettää valtaosa vapaa-ajasta miesseurassa (homobaarin ollessa liian ilmeinen valinta) ja junioritoiminta on olemassa vain siksi, että kypsymättömät vanhemmat voivat ruoskia lapsensa kiinni siihen unelmaan, jonka he itse onnistuivat munattomuuttaan sössimään. Tuhlatut veroeurot, miljoonat murskatut lasten unelmat ja veriset kännitappelut vastustajan faniporukoiden kanssa nähdään hyväksyttävänä hintana siitä, suomalainen tupauuno työntää kuminpalasta pömpeliin tehokkaammin kuin länsinaapuri.



Näin minun pitäisi ajatella, sillä se on oikealla tavalla trendikästä ja oikeanlainen trendikkyys (CODien vihaaminen, massapelaamisen kritisointi, Wiin inhoaminen) on huomiota hakevalle nörttibloggarille elinehto. En kuitenkaan kykene siihen, sillä vaikka suurin osa urheilusta on minusta äärimmäisen mielenkiinnotonta (kaikki lajit, joissa juostaan / ajetaan / ryömitään suoraa / ympyrää / neliötä - tosin raviurheilua ei lasketa), jääkiekolla on aina sydämessäni pehmeä spotti. Tämä johtuu lapsuusvuosistani, jolloin päätin lopettaa lupaavan urani liimanhaistelijana liittymällä paikalliseen jääkiekkoseuraan. Seuraavat kaksitoista vuotta vietin pillumehun, nivushien, nuuskan ja eilispäivän oluen tuoksujen täyttämässä tosimiesten maailmassa, jossa kymmenen sekuntia ilman homofobista solvaamista oli hukkaanheitettyä aikaa. Lopetettuani olin oppinut jääkiekon todellakin olevan, valmentajaamme siteeraten, "yksinkertaisten miesten monimutkainen peli". Opin vihaamaan jääkiekkoilijoita mutta rakastamaan itse peliä. Tai no, Teemu Selännettä rakastan edelleen, koska olen varma, että jossain vaiheessa hän lemppaa sen lortto-Sirpan ja pyytää minut asumaan kartanoonsa elämänkumppaninaan.



Tämän vuoksi liimaan itseni keväisin sohvaan asianmukaisen päihdepatteriston sekä puhallettavan peuran kera ja töllötän Suomen MM-turnauksen alusta loppuun mahtavissa fiiliksissä. Tämänvuotinen maailmanmestaruusjahti oli aivammahottomammuikeaa seurattavaa ja epäsuomalaiseen tapaan siitä saatiin myös kunnollinen palkinto "jätkät taisteli itsensä mahtavasti turnauksen kuudenneksi" -selittelyn sijaan. Ilo tosin valahti punttiin ruotsinlippujen roihutessa Oulun kauppahallin katolla ja suomalaisten siirtyessä sekunnissa itsekunnioituksesta itseruoskintaan sen karmivan havainnon myötä, että määrätietoisesti tavoitteeseensa pyrkineelle huippu-urheilijalle saattaa voiton myötä maistua muukin kuin piimä. Vaikka hieno voitonfiilis onnistuttiinkin ennätysnopsaan peittämään perinteisen "Yhyy, juoppohulluja tässä ollaan koko porukka" -itkun alle, minulle onnekasta oli, että intoni tarttua EA Sportsin NHL-sarjaan teki näyttävän paluun.



Nuorempana NHL:t olivat nimittäin ehdottomia suosikkitapauksiani - homma lähti käyntiin SNES:n NHL 95:sta ja jatkui siitä edelleen PC:llä aina vuoteen 2002 asti, jolloin olin totaalisen väsähtänyt arcademaiseen pommitaklaamiseen, arvottaviin kikkamaaleihin, kiekon luonnottomaan liikkeeseen ja pelin todellisen dynamiikan mallintamisen jatkuvaan epäonnistumiseen. Xboxilla jaksoin vielä takoa Naapurini kanssa NHL2K5:sta, joka ilahdutti taktisella ja realistisella otteellaan mutta latistui silti perinteiseen tapaan one-timer-kilpailuksi. Niinpä olinkin ihmetyksestä soikeana kuin majavan vulva kun "Juodaan teetä ja puhutaan natseista myönteiseen sävyyn" -kerhomme SS-Lederhosenführer Arho heitti NHL 10:n koneeseen ja ruudulla alkoi tapahtua jotain, joka muistutti hämmentävissä määrin oikeaa jääkiekkoa.

Poissa ovat matemaattiseen todennäköisyyteen perustuva maalinteko, purkitetut kakka-animaatiot ja luonnottomasti lavasta toiseen singahteleva kiekko. Maalit tehdään siten, ettei veskari ehdi kiekon eteen ajoissa. Koska kiekko liikkuu luonnollisesti fysiikan lakien mukaisesti, peliin tulee arvaamattomuutta ja maalipaikan voi estää helposti syötönkatkomisilla tai yksinkertaisesti tökkäämällä laatan pois kaverin lavasta (kannattaa olla varovainen, sillä huitomisjäähyt ovat höllässä). Kansainvälisissä kaukaloissa peli on merkittävästi hitaampaa ja kiekonkuskaamiseen on aikaa paljon ruhtinaallisemmin kuin nopeaan syöttöpeliin pakottavassa NHL-lootassa. Pelaajien liikkeistä on saatu pois rullakiekkomainen kaartelu ja sähäkät äkkijarrutukset helpottavat suunnanmuutospeliä.



Laitakahinat rauhoittavat pelin rytmiä ja mahdollistavat kunnollisen paineen tekemisen vastustajan päätyyn. Huippuveskareille on käytännössä mahdotonta laittaa lättyä yläpörsään suoralla vedolla, mutta maalivahdit tekevät myös realistisia virhearvioita ja kämmejä. Mailakontrollin siirtäminen napista tattiin kysyy laukojalta taitoa ja mahdollistaa myös totaaliset jäätymiset varmoissa maalipaikoissa. Ylipäätään koko pelin tuntu on muuttunut esipurkitetusta näytösottelusta dynaamiseen ja sattumat mahdollistavaan todelliseen huippuvääntöön - ja tämä kaikki pelin default-asetuksilla. Vipstaakeja säätämällä hommasta saa epäilemättä vielä realistisemman tuntuista.

NHL 10:n pelin dynamiikka on mallinnettu niin hyvin, että hoksasin pärjääväni kohtalaisesti miljoona kertaa kokeneempaa peluria vastaan, koska ymmärsin jotain ITSE LAJIN LUONTEESTA. Kun hyökkäyspelini toppasi aina keskialueen tuntumaan, ymmärsin karvaavani vastustajaa aivan liian alhaalla, jolloin tämä ehti järjestää aina keskialueen tukkoon kun minä vasta suunnittelin hyökkäykseen lähtemistä. Ottamalla vastustajalta tilan pois mahdollisemman aikaisessa vaiheessa ja nopeuttamalla omaa hyökkäyspeliäni alkoi myös tulosta syntyä. Omissa soi oikeaoppisesti aina silloin, kun en ehtinyt / kyennyt sitomaan maalin edessä olevaa pelaajaa. Turhautuminen kiekosta kamppaillessa johti huitomiseen, jäähyilyyn ja häviöön. Se, että tosielämän kokemusta voi menestyksekkäästi soveltaa videopelissä kertoo kaiken olennaisen siitä, miten hyvin lajin mallintamisessa on onnistuttu.



Haittaa ei ole siitäkään, että NHL 10 näyttää ja kuulostaa mahdottoman hyvältä. Pelaajien animaatio on pikkutarkkaa ja luonnollista, jää kuluu otteluiden aikana ja yleisö koostuu polygonihahmoista pahviperseiden sijaan. Selostajat hoitavat pietinsä asiallisesti, laidat ryskyvät kunnon pommin osuessa ja pelaajat hihkuvat toisilleen ohjeita ja panoanekdootteja jäällä (asia, joka pienuudestaan huolimatta lisää immersiota roppakaupalla). Kolmannen erän loppuminuuteilla koko yleisön laajuudelta kaikuva "SUOMI"-kannatushuuto nostaa aidosti kylmät väreet selkäpiihin. Hyvä on, tällaisia nyansseja on aikaa hioa kun julkaisee saman pelin joka vuosi, mutta sarjan parista pitkään poissaolleelle uudistukset napsahtavat lapaan makean tuoreena pakettina. Kun päälle lätkäistään vielä hyvin laaja joukkuevalikoima SM-liigaa myöten, äärimmäisen terävästi toimivat kontrollit ja huolellinen tilastointi erätauoilla esitettävine pelianalyyseineen, kiekkofanilla ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin pyllistää syvään EA Sportsin rahantekokoneen edessä.



Jos NHL 10:sta jotain nillitystä haluaa jakaa (ja joka on voitu jo seuraavaan kahteen kausipäivitykseen korjata), osuu kritiikin kärki tietokonepelaajan tekoälyttömyyteen. Ei sillä, että tätä yksin jaksaisi pelata, mutta omien pelaajien passiivisuus alkaa toden teolla riepoa kaksinpelissäkin. Esimerkiksi omassa päädyssä pelaaminen on lähes mahdotonta hoitaa hyvin: jos jahtaa kiekollista miestä, tietokone jättää maalin edessä olevan kaverin täysin vapaaksi. Jos taas huolehtii itse maalineduspelaamisesta ja jättää kiekonriiston tietokoneen puuhaksi, prässi ei hellitä koskaan. Sama passiivisuus vaivaa hyökkäyspäädyssä, jossa maalipaikkoja ei osata hakea tarpeeksi aggressiivisesti. Myös pelaajan valitseminen toimii välillä todella sattumanvaraisesti aiheuttaen täysin tarpeettomia avopaikkoja vastustajalle.

Itse innostuin NHL 10:sta siihimmalliin, että joko se tahi NHL 11 täytyy poistaa omaankin hyllyyn mahdollisimman pian (tämä käy halvalla ja helposti, sillä NHL 12:n ilmestymispäivänä Huuto.net täyttyi NHL 11-ilmoituksista). Kiitos vaa kauhia pal, tälhä mää pärjään ainaki kymmenen vuat.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

NHL 10 on parasta virtuaalilätkää, mitä pelaaja voi X-Bongiinsa murustaa. Tai sitten NHL 11 tai NHL 12, emminätiiä.

Fight Night Round 3

Silloin tällöin tiskiin iskee vanha tuttu tunne (että tekisipä mieli pelata nyrkkeilypeliä)

Fight Night Round 3 (Xbox360)

En ole oikein koskaan ollut sportti-ihmisiä - Johanna Tukiaisen elopaino yhdistettynä...Johanna Tukiaisen koordinaatioon on kombo, joka ei saa minua ryntäämään karjuen ja rintamus hiestä kiiltäen pururadalle (muttei ihmisten mielenterveyden onneksi myöskään järjestämään iljettäviä epäerotiikkaesityksiä juopon saamelaisen kanssa Tyrvännän Juomakaukalon Toosamessuilla). Hyvin harva spörttäily saa mielenkiintoani heräämään ja tosiasiassa jaksan seurata vain muutamaa lajia: jääkiekkoa, ala-asteiden välisiä yleisurheilukilpailuja, mäkihyppyä, alastonesteratsastusta ja 8-vuotiaiden tyttöjen beach volleyta. Ja niin, nyrkkeilyä.

Olen vähän harmissani siitä, että Suomen televisiossa näytetään niin vähän nyrkkeilymatseja, sillä tämä laji on miesten hommaa (akat HILIJAA!)! Hikipannat päässä pyllistelevien strösselipoikien hippaleikin sijaan areenalle marssitetaan kaksi rumaa, hikistä miestä, jotka mättävät toisiaan turpaan niin kauan, että toiselta lähtee taju - NÄIN se pitää tehdä, meinaan urheilu. Ainoa keino, jolla voisin kuvitella nyrkkeilyä parannettavan, olisi sen muuttaminen kestävyyskilpailuksi siten, että ottelijat mätsäisivät ilman rihman kiertämää ja yrittäisivät tunkea hanskojaan kaverin peräaukkoon. Kaikki voittaisivat: vanhempien ei tarvitsisi olla huolissaan väkivaltaisten asennemallien siirtymisestä nuorisolle, toiminta olisi historiallisesti lähempänä Kreikan olympialaisia eikä ottelijoiden tarvitsisi pelätä (ylä)päävammoista aiheutuvia aivovaurioita. Lajiliitot ja seurat voisivat pitää lajin nimenkin ennallaan tai korkeintaan muuttaa sen "nyrkitykseksi" (eng. "fisting").



Kiitos käsittämättömästi mongertavan ex-pehmopornotähden kasarinyrkkeilysaaga Rockyn, nyrkkeilypelit ovat olleet kuumaa popkulttuurivaluuttaa videopelaamisen liitukaudesta lähtien. Oma ehdoton lapsuussuosikkini oli vuonna 1991 ilmestynyt 4D Sports Boxing, joka polygonigrafiikkoineen, vapaasti kustomoitavine hahmoineen, uramoodeineen ja first person-kuvakulmineen (!) oli roimasti aikaansa edellä (pelin voi noukkia testattavaksi abandonwarena täällä). Jotain 4DSB:n kehittyneisyydestä kertoo, että EA Sportsin Fight Night -sarja on ominaisuuksiltaan lähes identtinen sen kanssa - ja toimii helvetin napakasti.

Fight Nightien terävin koukku isketään pelaajan leukaan innovatiivisten kontrollien muodossa. Vasen tatti ohjaa pugilistin kroppaa ja oikea käsiä - esimerkiksi perusteellinen tatintökkäys oikealle pamauttaa vastustajan lärviin napakan oikean suoran, koukkaus alavasemmalta puolestaan vasemman koukun. Systeemi on innovatiivinen ja menee selkärankaan välittömästi - kunpa vielä 360:n tattiteknologia olisi hieman kehittyneempää, jotta touhuun tulisi enemmälti tarkkuutta (ongelma on pitkästi sama kuin lähes identtistä ohjaussysteemiä käyttävässä EA:n lumpionmurtamishupailu Skatessa).



Railakkaan sarjismeiningin sijaan Fight Night luottaa realismiin. Kromosomivirheisten hormonihirmujen luominen kehäsankareiksi ei onnistu, kamppailuareenat ovat karuja hikisaleja ja matsit voitetaan oikeaoppisella taktiikalla, ei monimutkaisten näppäinkombojen opettelulla. Ukot väsyvät mahtikoukkuja huitomalla varsin nopsaan ja monotonista hyökkäyssarjaa takovaa nyrkkisankaria odottaa pikainen kanveesikeikka. Avain voittoon löytyy maltillisen pehmittämisen, huolellisen blokkaamisen ja oikeaan aikaan täräytetyn superpommin yhdistelmästä. Ottelut voivat päättyä myös liialliseen verenvuodatukseen (jos ottelijan naama alkaa menstruoida liikaa) ja liialliseen ylivoimaan (jos toista pannaan piestään kuin vierasta sikaa).



Parhaimmillaan Fight Night Round 3 on kaksinpelinä, jolloin virtuaalimoukaroinnin ohella pääsee suusanallisesti murjomaan sohvalla istuvaa heittopussia. Voi sitä tyytyväisyyden tunnetta, kun viimein saa mosautettua kaverin muovinaaman rullalle yllättävällä JYTKYLLÄ ja näkee kaverin veren ja hien lentävän ympäriinsä kauniina partikkeliparvina. Yksinpelinä FNR3 sen sijaan on, harmillista kyllä, perseestä. Vaikka tekoäly on hyvää ja pakottaa adaptoitumaan erilaisiin ottelutyyleihin, itse uramoodista puuttuu kaikenlainen eeppisyyden tuntu. Voita matsi. Treenaa. Osta sälää. Toista. Uudelleen ja uudelleen. Kaikenlaiset hassut, nyrkkeilyyn sopivat juonikuviot kuten egonbuustauslehdistötilaisuudet ja vasikanruhojen nussiminen pieksäminen kylmiössä loistavat poissaolollaan.

Noh, kukapa kamppailupelejä muutenkaan jaksaa yksinpelinä takoa, joten Fight Night Round 3:lle voi ojentaa mestaruusvyön ilman hanskanhaisteluita.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Puritaanisesti pugilismiin suhtautuvalle kaksinpelaajalle Fight Night Round 3 on täystyrmäys.

Heilu...ur...heilu!

Demokatsaus: Kesän 2010 urheilu- ja ajopelit (Xbox360)

Psykedeelit ja kauhupelit ovat helvetin huono yhdistelmä – myös talonmiehen mielestä, joka veti ensin minua turpaan ja sitten kärsivällisesti alkoi paikata ovessa ammottavaa reikää. Paranoia ja palokirves on mielenkiintoinen kombinaatio. Condemned: Criminal Origins pysyy siis hyllyssä niin kauan, kunnes jokainen kotini esine lakkaa muuttumatta irvistäväksi, sarvipäiseksi pääkalloksi. Arvosteluja on kuitenkin tehtävä. Selaillessani Xbox Liven demotarjontaa olin flipata uudelleen: kaikki lähiaikoina ilmestyvät pelit ovat urheilua ja rälläystä – pelejä, jotka ovat verrannollisia kolme viikkoa sitten sadevesiputkeen tipahtaneen siiliin: ainoastaan silloin, kun muutakaan ei ole.

Minulle urheilu edustaa friikkisirkusta, jossa satojentuhansien muksujen lapsuusunelmat murskataan kultaisella lekalla, vaikka Järvenpään Pilluhaukkojen valmentaja lupasi F-junnuista saakka, että paikka NHL:ssä on varma. Ainoastaan hevosurheilu saa minut syttymään, mutta raviohjastajakouluni jäi kesken – sairasta jengiä, kun hevosen sukuelinten heiluessa kasvojen korkeudella eläintä ennemmin piiskataan kuin ohjataan hellästi. Seurasin aikanaan myös paikallisen lentopalloseuran toimintaa, mutta kiinnostukseni lopahti kun tajusin maskotin olevan oikean hirven sijaan hirveksi pukeutunut ihminen.

Vaikka demoista onkin paha sanoa mitään pelin lopullisesta sisällöstä, urheilupelien kohdalla tulee kaksi poikkeusta: niiden pelimekaniikka perustuu toistoon eikä esimerkiksi etenevään tarinaan. Lisäksi en suostu pelaamaan niitä tämän pidempään. Päätin siis tarttua toimeen, pääasiassa siksi, että yllättävän harva tuntemani xboxisti kytkee konsolinsa verkkoon. Mitä todennäköisimmällä syyllä näin vaativan operaatioon kykenemätön ihminen on älykkyysosamäärältään juuri sitä ihmistyyppiä, joka nauttii urheilu- ja ajopelien pelaamisesta. Siispä seuraavaksi vuorossa kesän 2010 viuh vauh ja pruum prööm -demopelien katsastus Xbox 360:lle!

SBK(pienempi kuin)X

Äs bee koo pienempi kuin X? IRC-galleriastako nimi-ideoita on etsitty? Olisivat nyt samalla vaivalla laittaneet taustakuviksi pyllisteleviä teinejä. Tämä tekele on niin aivovammaisesti nimetty, että sekä 360:ni että blogisoftani eivät sitä suostu kirjoittamaan. Myöskään Googlen kuvahaku ei löydä hakusanalla yhtään kuvaa. Ehkä puhe keinoälystä pitää paikkansa.

Kyseessä on moottoripyöräsimulaatio, jossa päristellään asianmukaisesti aidoilla värkeillä. Valitsin alleni Yamahan moottoripedon ja olin valmis singahtamaan radalle. Sen sijaan singahtelin jatkuvasti ratavalleihin, vaikka valitsin simulaation sijaan arcade-moodin. Ohjaustuntuma on jäykkä ja riippumatta siitä kuinka varovaisesti mutkiin kurvasin, ne menivät aina pitkäksi. Mitä arcadea tämä on? Rataan piirretty ajolinja ja A:sta kytkettävä boosti eivät paljon jeesaa, kun ajaminen itsessään on helvetin vaikeaa. Eikö arcaden ideana ole koukuttaa pelaaja, jotta myöhemmin voi siirtyä simulaatiomoodiin kisaamaan tosissaan? Jatkuva hiekansyönti olisi helpompaa hyväksyä, jos se johtuisi päätähuimaavasta vauhdista, mutta ei: SBK:ssa on yhtä paljon adrenaliinia kuin grannypornossa.

Audiovisuaalinen ilme on yllättävän ankea, mikä on erityisen perseestä ajopelissä, jossa ei käytännössä ole muuta tekemistä kuin katsella maisemia. Nurmikko näyttää minigolfradan muovinurmelta ja kaaduttaessa pölisevä hiekkaefekti saa jopa Wiin omistajat tuntemaan ylpeyttä konsolinsa tehoista. Kun pyörä kaatuu maahan, kajareista jylähtää ilmoille mahtava efekti: töp. Se kuvannee melko hyvin koko pelielämyksen sisältöä. Töp.

Backbreaker

Jenkkifutis lienee perusperiaatteiltaan melko yksinkertainen laji, mutta ilman perehtymistä sen säännöt eivät aukea mitenkään. Virallisella NFL-lisenssillä varustettu Backbreaker jätti minut täysin ulkopuoliseksi – aloituspotkun jälkeen tajusin kentän tapahtumista yhtä paljon kuin vihreät ymmärtävät sellaisista käsitteistä kuin raha ja energia.

Tämä on sääli, koska muuten Backbreakerissa näyttää olevan kaikki perusasiat kunnossa ja olisin halunnut syventyä peliin paremmin. Grafiikka on helvetin näyttävää ja iso stadion tuntuu ruudulla koko kymmentuhatpäisen kannattajajoukon voimalla. Erilaisia kuvioita piisaa ja fysiikkamoottori tekee touhusta aidonoloista, joskin oikean jenkkifutiksen repivä voima on hakusessa. Kun kokonaisuus kuorrutetaan jytyllä musalla, päheillä hidastuksilla ja vinkeillä yksityiskohdilla, kuten leditaulujen animaatioilla ja ennen aloituspotkuaan yleisölle heiluttavilla pelaajilla, lienee kyseessä hyvä ostos kaikille kolmelle suomalaiselle jenkkifutiksen seuraajalle.

Tiger Woods PGA Tour 11

Tiger Woodsista voisi vääntää roisin vitsin jos toisenkin, mutta se on yhtä haastavaa touhua kuin halvaantuneiden kuuttien ampuminen singolla. Puhutaan sen sijaan itse pelistä, joka on...golfia. En ymmärrä, kuka näitä pelaa. Nurmikolla kävelemisestä ja ryyppäämisestä koostuva porvariurheilun multihuipentuma on konsolilta jauhettuna vielä tylsempää kuin oikean laji.

Pelin alkuvideo yrittää tehdä golffareista cooleja jätkiä, mikä on yhtä hyvä idea kuin tehdä tilintarkastajista fiilistänostattava elämysleffa. Ennen kuin demoa pääsee testaamaan, täytyy ensin kahlata läpi kymmenkunta tekstiruutua, joissa pelaaja pakotetaan liittymään EA Sportsin pelaajayhteisöön. Tätä perustellaan ontosti sillä, että demon kokemuspisteet (sinänsä hyvä yritys tehdä tästä urheilumaailman taulukkolaskennasta mielenkiintoisempaa) siirtyvät itse emopeliin. Tosiasiassa EA Sports selvittää tätä kautta kotiosoitteesi, jotta se voi sitoa lapsesi tuoliin ja pakottaa heidät pelaamaan NHL:ää, kun samalla vanhemmat raiskataan jääkiekkomailalla.

Golfpelejä kehutaan aina komeasta ulkoasusta. Tiger Woodsin kohdalla se ei pidä paikkaansa. Valaistus on valjua, puut näyttävät samoilta valokuvista skannatuilta räystäkkeiltä kuin kymmenen vuotta sitten ja nurmikko on haettu samasta muovimattokaupasta kuin SBK:ssa. Lajiuskollisuus näkyy hyvin pelaajan hahmossa: tämä näyttää olevan yli kahden promillen kännissä silmien seilatessa ja kävelyn horjuessa ympäri viheriötä. Pelimekaniikka on ihan toimivaa, mutta Wii Sportsin Golfin jälkeen tateilla huideltava mailanheiluttelu tuntuu juuri siltä itseltään, tatinräpläämiseltä.

UFC Disputed 2010

Tässä vaiheessa arvostelua ruudulle läsähtävä ääriväkivaltainen kamppailulaji tuntuu mukavalta piristykseltä. Valitettavasti vastustajakseen ei saa valita Eero Heinäluomaa, vaan pientä aasialaisukkoani vastaan asettui musta mörssäri nimeltä Rampage Jackson. Grafiikka on keskinkertaista: valaistus on laiskaa, tekstuurit kiiltelevät muovisesti ja ukot näyttävät kaikkea muuta kuin luonnollisilta, mutta tärkein on hoidettu kunnolla: eräkylttitytön tissit on animoitu erikseen.

Muuten fiiliksennostatuksen ottelun alussa on hoidettu tyylikkäästi venytettyjä nimenhuutoja myöden. Selostajat ovat poikkeuksellisen hyvin mukana touhussa ja kommentoivat tapahtumia terävästi. Sen sijaan, että olisin päässyt purkamaan golfin ja moottoripyöräilyn parissa syntyneitä paineita mättämällä Rampagen entistä mustemmaksi, jokainen ottelu päättyi pelihahmoni tyrmäämiseen ensimmäisen 20 sekunnin jälkeen. Syy tähän oli tasan omassa huonossa pelaamisessani. Kontrollit ovat monimutkaiset ja laajat, mikä on hyvä asia: pelissä pärjää taidolla eikä napintakomisella. Lajin faneille kelvannee ja muille on hienosti animoituja tissejä, joiden myyntivoimaa ei Dead or Aliven opetusten mukaan saa aliarvioida.

Split Second Velocity

Split Second eroaa muista kurttutoosaisesti urheiluun suhtautuvista demoista kuin yö päivästä, mutta juuri siksi se oli olennainen hengähdystauko hikipelleilyn seassa. Peli on puhdasverinen arcadekaahailu, jossa on tarkoitus kerätä powermittariin voimaa roikkumalla vastustajien perässä, loikkimalla hyppyreistä ja driftaamalla. Burnoutia jauhaneet ovat välittömästi kotonaan. Boostimittarin polkemisen sijaan kerätyllä powerilla kytketään kenttiin piilotettuja räjähteitä ja muita esteitä, jotka pistävät kilpakumppanit silpuksi ja avaavat näin tien voittoon. Hyvänä yksityiskohtana tuhottu materiaali jää radalle tuoden dynamiikkaa saman luupin kiertämiseen.

Nautin Split Secondin pelaamisesta kuin feissareiden pieksämisestä: helppoa, mutta voi miten tyydyttävää! Ohjaustuntuma läsähtää selkärangan jatkeeksi välittömästi ja vauhdintunne tuntuu välilihassa saakka. Täysin överiksi vedetyt driftaukset ja ensimmäisenä maaliin saapuessa jysähtävä ilotulitus vetävät suupielet väkisin virneeseen. Demon erinomaisuutta kuvannee se, että aloin aidosti pohtia, pitäisikö minun ostaa tämä AUTOpeli. Ainoa suuri kysymys liittyy pelimekaniikan yksinkertaisuuteen: jaksaako muutamalla kikalla kyllästetty rälläys viihdyttää, vaikka radalle tipahtelisikin liekehtiviä lentokoneenraatoja? Loppuvideo tosin lupaa tuleviin kenttiin ohjuksia syytävää taisteluhelikopteria ja räjähteleviä ydinvoimaloita, joten tätä varten kannattaa pitää kaikki kolme silmää avoinna.

Skate 3

Takaisin paskan pariin kyynärpäitä myöten. Skate 3 on jatko-osa vihaamalleni skeittailulle. Erinomaisena uudistuksena kameran saa nyt hahmon taakse lintuperspektiiviin eikä pelihahmo törötä ruuduntukkeena kuin paleltumiskuoleman kohdanneen puliukon kulli. Grafiikka on muuttunut entistä sarjakuvamaisemmaksi, mikä on kaksijakoinen juttu: ruudunpäivitys on miellyttävästi pehmeämpää, mutta ykkösosan realistinen ulkoasu miellytti silmääni enemmän. Hahmo voi liikkua ilman myös jalan (tämä ominaisuus oli jo Skate 2:ssa), mikä näyttää helvetin typerältä ja toimii helvetin huonosti. Jedivoimilla lautailijan käteen varppaava lauta on idioottimaisin juttu aikoihin.

Muuten peli näyttää siirtyneen enemmän Haukka-Tonien suuntaan: helpoimmalla vaikeusasteella lauta tarttuu reileihin iisisti ja ylämäkeen grindaaminen pienellä vauhdilla onnistuu kivuttomasti. Tuntuu nurinkuriselta että sanon näin, mutta tämä on paska juttu. Niin paljon kuin inhosinkin Skate ykkösen järjetöntä vaikeutta, se oli sentään aidosti erilainen ja realismiin pyrkivä skeittipeli, mikä selitti sadistisen rullailun suuren suosion. Kultaista keskiviivaa kohti kulkeminen on juuri se syndrooma, joka aiheuttaa pelialan jatkuvaa degeneraatiota ja Skate olisi saanut pysyä poissa tuolta raitilta.

2010 Fifa World Cup South Africa

Ensimmäisenä peliä käynnistettäessä jalka alkaa takoa lattiaa kuin Timpe Salonen 13-vuotiasta: afrikkalainen musiikki svengaa niin pirun komeasti, että on pakko ihmetellä, miksi sitä ei käytetä peleissä enemmän. Muuten minulla on FIFAsta hyvin vähän sanottavaa: grafiikka on ärjyn komeaa (miinus hahmografiikka, joka on sitä perinteistä Frankensteinen hirviötä), animaatio on skarppia, selostajat tekevät työnsä kunnolla, joukkueita sekä pelimuotoja piisaa ja pelimekaniikkakin tuntuu toimivan näppärästi. Etenkin perinteisen kahdeksansuuntaisen ohjaustyylin vaihtuminen portaattomaan sprinttailuun toimii kuin lyijytäytteinen pallo futishyppyripoikien nivusiin. Laadukkaasti kasattu kisarahastus.

Superstars V8 Next Challenge

Pruum pruum rumalla Monzan radalla, alla V8-moottorilla varustettu aliohjautuva hidas möhkäle, joka ajaa muiden samanlaisten kusipurkkien kanssa ympyrää. Jii-haa.

Moto GP 09/10

Ympyrä sulkeutuu: viimeinen testaamani demo on sekin moottoripyöräsimulaatio. Tällä kertaa grafiikka on hieman paremman näköistä kuin Galtsuajelussa ja vauhdintunne on parempi, mutta muutoin meininki on täysin samanlaista. Radalla ei pysy millään, vaikka pelimuotona on arcade. Lisäksi kuskilla on tapana ajaa jatkuvasti keulat pystyssä vaikka painan pelkästään kaasua. Joko en vain osaa tai sitten minua ei kiinnosta. Itse asiassa molemmat vaihtoehdot pitävät paikkansa.

Lisä-ärsyttävyyspisteitä ropisee raivostuttavasta selostajasta, joka huutaa jenkkihenkisen nostattavasti jokaisen valikkovalintasi ääneen ja kehottaa palaamaan takaisin radalle jos kun ajokki painattaa betoniesteeseen. Kiitos vinkistä, vatiperse. Pysyn mielummin pientareen puolella.

Yhteenveto:

Mitäpä tästä voi sanoa? Yhdeksästä urheilu- ja ajopelin demosta ainoa, joka herätti kiinnostukseni, oli Split Second Velocity – peli, joka on silkkaa arcadea ja joka saanee jokaisen Toyotaansa rassaavan kotikylän sählysankarin tuhahtelemaan.

En vain ymmärrä koko urheilupelien konseptia: pelien pitäisi käsitellä aiheita, joita ei ole mahdollista kokea tosielämässä tai ainakin vetää tuttu aihe sellaisiin sfääreihin, että se poikkeaa reaalimaailman tapahtumista. Urheilupelit ovat tylsempiä kuin oikeat versiot lajeista, enkä näin ollen tajua miksi joku haluaisi ennemmin pelata niitä kuin harrastaa oikeaa lajia. Oikeassa spörttäilyssä sentään kohoaa kunto, kusi nousee päähän ja joskus saattaa myös lohjeta reunaa vähä-älyiseltä lortolta.

Oma kuntoilukautenikin on jo hyvässä vauhdissa. Pihan rusakko on enää korvanmitallisen päässä elämänsä kyydistä.