Missä naiset harjoittelevat rullalautailua? Skeittiössä.
Koska en ole ammattimainen pelijournalisti (eikä sellaisia tällä planeetalla monta ole muutenkaan – peliyhtiöiden lieassa juoksevia jeesmiehiä, jotka antavat markkinointiosastojen hypen luukuttaa itseään ryppyreikään vuosi toisensa jälkeen, piisaa kyllä), voin kirjoittaa arvostelun alle kahden tunnin pelaamisen perusteella. Ja mikä hienointa, teen näin yhdelle 360:n kehutuimmista peleistä, joka on innovatiivinen ja ammattimainen kokonaisuus. Skatea on kehuttu klassikoksi joka helvetin tuutissa ja jopa pelijournalismin jonkinlainen järjen ääni, Pelit-lehti, antoi sille yli 90 pistettä. Ysikymppinen edustaa minulle rajapyykkiä (myös IRC-galleriassa), jonka ylittävä peli aihepiiristään riippumatta jysähtää kuin kassillinen marsuja ja ilotulitteita. Se ei pitänyt paikkaansa. Ja Skate on perseestä. Tavallaan.
Minulla ja skeittauksella on yhteinen historia. 2000-luvun taitteessa Jackass oli magein justka ikuna ja siihen liittyi olennaisena osana skeittijengin maaninen hinku takoa päätään asvalttiin. Kätilön kömpelyydestä aiheutuneiden aivovaurioiden takia päädyin roikottamaan housujani puolessa perseessä, luukuttamaan kolmen riffin separipunkkia stereoista ja kuvittelemaan olevani yhtä cool dude kuin Bam Margera - mikä on nyttemmin ajateltuna niin surullista, että teini-ikäisen Nimmarin saa piestä puoliväliin kuolemaa, mikäli joku keksii aikakoneen. Varsinainen skeittausurani jäi lyhyeksi kuin aasialaisen pornotähden meisseli, mikä on hyvä asia, koska minusta on mukavampi kävellä kuin rullata pyörätuolilla.
Tuohon aikaan kuului erottamattomasti Tony Hawk Pro Skater 3:n jatkuva takominen – mikä on ainoa asia, jota en tuolta ajanjaksolta häpeä (esikuvieni mukaisen kokaiininkäytön ohella). THPS3 oli ja on edelleen helvetin mainio peli. Itse kustomoitava hahmo, yksi maailman parhaista kenttäsuunnitteluista, napakat kontrollit, tekemisen paljous, loistava soundtrack – kaikki toimi ja minulla on pelistä pelkästään positiivisia muistoja. Marsin lakeja noudatteleva fysiikka ja puhelinlangoilla grindaaminen sopivat letkeään skeittimeininkiin kuin iskukoukku etuilevan vanhuksen leukaan, koska peli lajiuskollisesti ei ottanut itseään turhan vakavasti. Myöhemmät Haukkapelit, esimerkiksi Tony Hawk's Underground, olivat reittä pitkin valuvaa rahastusribanotsia. Niissä touhu raahattiin voitontavoittelun vuoksi kilometrien päähän alkuperäisideasta, joten odotin Skaten palauttavan skeittipelit juurilleen.
Aluksi olin fiiliksissä kuin Animal Planetin ilmaisesitysviikonloppuina. Introleffa on ammattityötä ja toimii harvinaisen napakkana starttina pelille. Grafiikka on hekumallista skeittijynkkyä, jossa hidastettu ja filttereillä sävytetty kuva zoomailee trukkeihin ja mehustelee dekkien pyörähtelyllä niin härskisti, että Ron Jeremyn säkit vetäytyvät kokoon nolostumisen tunteesta. Pienten skedehallien ja valtamerilaivojen sijaan tarjolla on kokonainen, kaupunki, josta löytyy toinen toistaan päheämpiä lautailuspotteja. Suurin innovaatio on ohjausjärjestelmässä: sen sijaan että olliet ja flipit tehtäisiin nappeja ja suuntaohjainta painelemalla, dekkiä ohjastetaan analogisen tatin pyöräyttelyllä. Ollie (eli perusloikka) tehdään oikeaa trikkiä muistuttaen tönäisemällä tatti nopeasti taakse ja eteen. Näistä loistavista lähtökohdista huolimatta muutaman pelikerran jälkeen annoin olla ja siirryin oman tattini tönimiseen (vähän kaverinkin, mutta ei puhuta siitä).
Pelejä voi tehdä kahdella tapaa: joko tehdään puhtaasti nautittava pelillinen kokemus, jossa reaalimaailman sääntöjä ja visioita lainataan korkeintaan sen verran, ettei pelaaja luule konsolin käynnistäessään mielialalääkityksen pettäneen. Toista äärilaitaa edustavat ne pelit, jotka pyrkivät luomaan mahdollisimman immersiivisen kokemuksen, lavastamaan maailman niin realistisesti että ohjainta puristava finninaama luulee hetken olevansa Keski-Maan pelastaja, vaikka tosimaailmassa paniikkikohtaus iskee jo Siwan pihalla. Jotkin peligenret, kuten FPS:t, toimivat vallan mainiosti molemmissa äärilaidoissa. Skeittipelit sen sijaan eivät, sen Skate aukottomasti todistaa. Skate on liian realistinen: se ei poikkea tosielämän skeittaamisesta riittävästi. Tony Hawkissa tunsi alusta asti olevansa Jumalan lahja rullalautailulle (mikä on sinänsä säälittävää, myönnetään). Skatessa jokaista onnistumista edeltää loputon tunne siitä, että peli hieroo naamaasi koiranpaskaan ja huutaa korvaan: ”KÄMMÄRI, KÄMMÄRI!”.
Yksinkertaisimmankin tempun opettelu vaatii vähintään viisikymmentä yrityskertaa, joista 49 päättyy joko selkänikamien uudelleenjärjestelyyn tai hyppyruudukon piirtämiseen hammasluulla. Asiaa ei auta sammakkoperspektiivissä hyörivä kamera, joka asettaa pelaajan koivet joka perkeleen kerta ruudun keskelle, jolloin etäisyyksien arviointi tai ylipäätään edessä olevan hyppyrin näkeminen muuttuu arpomiseksi. Kameramiehen puolijauhoisuus kuuluu myös jatkuvasti kuuluvana mökeltämisenä, jonka pääasiallinen sisältö on huomautella minua virheistäni ja muistuttaa, mitä oikeasti pitäisi tehdä – niin kuin en olisi sitä jumalauta tässä kolmattasataa kertaa yrittämässä, perkeleen vatussi. Ja luonnollisesti, jotta minua vituttaisi vielä enemmän, jokaisen 30 sekuntia kestäneen haasteen jälkeen minun pitää varmistaa valikosta, että haluan yrittää temppua uudelleen. En helvetissä halua, pitäkää tunkkinne ja tunkekaa se kameramiehen perseeseen.
Ankarassa vaikeustasossa ei ole sinänsä mitään pahaa ja itse asiassa minun pitäisi tervehtiä ilolla peliä, joka odottaa minun osaavan muutakin kuin itsenäisen potallakäynnin. Hyvän pelimekaniikan salaisuus piilee kuitenkin siinä, että peli on helppo osata mutta vaikea hallita. Skate ei ymmärrä tätä, vaan on alusta asti jumalattoman hankala – lopussa vaikeustaso lienee luokkaa ”kuivaa valtameri, tuossa on rulla talouspaperia”. Innovatiivinen kontrollisysteemi pahentaa ongelmaa. Vika voi olla periaatteessa ohjaimessani (joka toimii moitteettomasti kaikissa muissa peleissä), mutta ennemmin uskon 360:n analogitatin olevan liian epäskarppi vekotin näin millintarkan pelin tarpeisiin. Suurimman osan ajasta vain pyörittelin peukaloitani villisti kuin huomaamattomuuteen pyrkivä trenssitakki lasten voimistelukisoissa ja toivoin laudan pyörivän innottomasti paperista lukevan skeittilegendan tahdon mukaisesti. Liikkeet pitäisi ilmeisesti opetella ulkoa, mutta toisaalta saman ajan voi käyttää moneen muuhunkin hyödyttömään ja mieltämadaltavaan puuhaan, kuten ydinvoiman vastustamiseen, jolloin sentään tapaa muita ihmisiä.
Luojan kiitos, arvostelu päättyy ja voin jatkaa tinttaamista! Summa summarum: ei Skate huono peli ole. Minut se vain jätti kylmäksi kuin pakastearkkuun sullotun sukulaistädin, vaikka yritin todella pitää siitä. Mutta niinhän se yleensä elämässäni on, että tulen toistuvasti torjutuksi, vaikka todella haluan vain rakastaa ja jakaa hyvää. Onneksi tilaamani uusi moottorisaha tulee pian. Ja kelitkin lämpenevät, jolloin ihmisillä on vähemmän vaatetta. Edellinen nimittäin tukkeutui toppatakin untuvista.
Miksi tämä peli pitää omistaa:
Jos tykkäät skeitata, tykkäät Skatesta ja sinun kuuluu omistaa se. Jos haluat elämyksestäsi vielä realistisemman, hyppää joka kerta pelihahmon kaatuessa polvillesi tabascolla ja pullonsiruilla täytettyyn pesusoikkoon. Jos sen sijaan olet normaali ihminen ja pidät normaaleista asioista, kuten peuroista, kauriista ja karibuista etkä kivespussien halkomisesta, tee jotain muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti