Mobiilipelit 1

Paskaa kämmenellä

Mobiilipelipläjäys (Nokia / Symbian60)

Pitkä kolmen viikon matka Balkanille on takana ja...en voi koskaan selittää teille sitä, kuinka mielettömän upea maa Bulgaria on. Vapaana vaeltelevia eläimiä on kaikkialla - lehmiä, koiria, kanoja ja loputtomasti hevosia. Kun tähän yhtälöön lisätään halvan heroiinin määrä ja korruptoituneen virkavallan lahjonnan helppous, olen varma että ekstaattinen tärinäni lakkaa vasta joulukuussa.

Ruoka oli hyvää, kelit suosivat, bulgarialaiset ovat ystävällisintä väkeä koko Euroopassa - kaikki meni erinomaisella tavalla putkeen, lukuunottamatta yhtä pientä asiaa: pelinautintoni kolmen viikon ajalta ovat suoraan verrannollisia perusteelliseen kolonoskopiaan kaktuksella. Mutta kuten katarttisissa kokemuksissa yleensä, myös tämän Via Dolorosan päässä häämötti suuri ymmärrys ja visio. Pelattuani kolme viikkoa toinen toistaan surkeampia mobiilipelejä nokialaisellani, hoksasin yhden tärkeimmistä syistä, minkä takia Nokian huipputekninen armeija ottaa toistuvasti tattiin Applen yhden näppäimen idioottiohjusten täsmäiskuilta.



Vastaus on yksinkertainen: Nokia ei panosta peleihin. Katselin poskipäät kateudesta vihertäen reissukaverini iPhonea - tuota jokaisen TosiNörtin vihaamaa leikkikalua, jonka ainoa funktio maailmassa on antaa epävarmoille emopojille tsäänssi napata kasuaalia toosaa Macbookiensa ääressä nyhrääviltä mummolasitsubuilta. Mutta tuo lääräke pyöritti täysin sulavasti Monkey Islandeja ja Civilizationia loistavalla audiovisuaalisella ilmeellä, kun minä samaan aikaan komentelin palikkamössöjä siirtymään tihrusta A töhryyn B.

Nokian ongelma ovat lukuisat mallit: on mahdotonta luoda tasaista pelikirjastoa, kun jokaisessa puhelimessa on erilainen suorituskyky ja erikokoinen näyttö. On mahdotonta luoda toimivaa kontrollisysteemiä, kun jokaisen puhelimen näppäimet on sijoitettu eri tavalla. Tämä johtaa eri version tekemiseen jokaiselle mallille, mikä hämmentää kuluttajaa - harva heistä edes tietää tarkkaan, mitä tyyppiä luuri edustaa. Applella kaikki on toisin: on yksi luuri, jossa kaikki pelit toimivat ja ne tilataan näppärästi Applen nettikaupasta epämääräisten, tissigiffejä ja psykoottisia avaruussammakoita tarjoavien Jambojen sijaan.



Kaikkein härskeimmin Symbianin paskuus iski naamalle, kun huomasin puhelimen olevan kyvytön skaalaamaan pelejä muuhun kuin natiiviresoluutioon. Osa peleistä pyöri kirjaimellisesti postimerkin kokoisina. Jos konsolit suostuisivat toimimaan vain tietyn resoluution telkkareissa, kaduilla virtaisi veri. Mutta Nokian mobiilipelit ovat pelialan TV-shop: tilaa kallista paskaa summamutikassa ja ala rasvata köyttä muutaman testihetken jälkeen.

Hyvät

Muutamaan peliin nokialaiseni suostui taipumaan sen kummemmin hermojani kiristelemättä - yllätyksenä tuskin tulee se, että nämä kaikki kolme aidosti addiktiivista ja viihdyttävää tekelettä olivat puzzlepelejä.

Facebookissa ja nykykonsolien latauspalveluissa julmasti rahaa tahkonnut Bejeweled lienee tuttu jokaiselle, jonka edellinen kosketus pelialaan oli lapsilta salaa kokeiltu Super Mario ysärin alussa ja joille pikku punkkupäissään suoritettu kaukosäätimen heiluttelu mössögrafiikkaisen golfkentän äärellä on sitä hooceintä pelaamista. Bejeweled on omalla tavallaan nätti ja suhteellisen koukuttava tekele, mutta yksi asia minua kyrpi jatkuvasti: miksi ihmeessä peli voi päättyä suhteellisen randomisti koska tahansa ilmoittamalla, että siirtoja ei ole enää jäljellä? Hauska aivopähkinöinti muuttui nopsaan ahdistavaksi palikanrunkutteluksi, jossa pelin päättyminen tuntui olevan kulman takana jatkuvasti.



EA:n Tetristä tuskin tarvitsee sen kummemmin selittää - mikään ei ole muuttunut ja hyvä niin. Vetovoimaisempaa Neuvostoliiton lasta edustaa ainoastaan Olga Kurylenko (tiedän muutamankin suorakulmion muotoisen palikan, joita voisin sovitella hänen pisteonkaloonsa).



Paras kolmesta puzzlekuninkaasta on selvästi Taiton Puzzle Bobble. Kolme samanväristä kuplaa riviin ja ne sanovat poks: tavoitteena on saada mahdollisimman paljon pisteitä tauluun, ennen kuin ruudun yläreunasta hyökyvä kuplamassa iskee söpölohikäärmettä päähän (tiedänpähän nyt kantaa saippuakuplasettiä taskussa, jos tulee keikkaa Ereborin suuntaan). Puzzle Bobble on hyvin lähellä täydellistä puzzlepeliä: se on simppeli, koukuttava ja palkitsee taitopelaajan.



Doom RPG vaikutti kaikin puolin hyvältä, mutta jostain käsittämättömästä syystä olin tilannut italiankielisen version (tattis vaan, PCP). Demonienlahtaus jotenkin onnistui kielimuurista huolimatta, mutta kuoliniskun tunnelmalle antoi jatkuva alitajuinen odotus siitä, että seuraavan kulman takaa ilmestyy sienipäissään riehuva viiksivallu, joka karjuu "It's-a-me!".

Pahat

Mistä helvetistä aloitan? Periaatteessa tämän nimikkeen alle voisi niputtaa lähes kaikki kokeilemani mobiilipelit, mutta koska osa on vielä hirveämpiä kuin toiset, päästän muutaman tapauksen tässä helpommalla.

Age of Empires ja Sim City on käännetty periaatteessa hyvin ottaen huomioon mobiilialustan rajoitukset - mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että ne ovat susirumia, grafiikaltaan aivan liian pieniä tihruja ja äärimmäisen kömpelösti toimivia. Eivät läpeensä huonoja, mutta kaukana minkäänlaisen peli-ilon synnyttämisestä.

Metal Slug sisältää aidon teemabiisin (!) ja näyttää ihan oikealta Metallilaiskurilta, mutta dynaamisen vauhtiräimeen sijaan tarjolla on Michael J. Foxin nukketeatteriesitykseen verrattavaa sätkintää ja nytkintää. Eeei hyvä.



The Sims 2 voisi periaatteessa päästä Hyvät-listalle, koska se on niin toimiva porttaus Simsistä kuin mobiilialustalla voi kuvitella olevan. Toisaalta, juuri siksi se kuuluu Pahat -listalle. Miettikääpä, missä yhteydessä mobiilipelejä pelataan: bussissa istuskellessa, pyykkikoneen jauhuun lopettamista vartoessa, duunin vessassa paskataukoa pitkitettäessä - hengähdyshetkinä harmaan arjen keskellä. Ja joku Perkeleen [sic] idiootti on pähkäillyt jossain Helvetin [sic] koodauspajassa, että nämä hetket olisi hyvä käyttää ARJEN PASKAREIDEN SIMULOIMISEEN. Tällaisille ihmisille tekisi hyvää joutua raahatuksi omasta paksusuolestaan kuormurin perässä.

Rumat

En edes viitsi käsitell' Resident Evil: Assault the Nightmaren kaltaisia "pelejä" (legografiikalla toteutettu postimerkin kokoinen kolmen ampumasuunnan KAUHUräiskintä), mutta autopelejä voisin haukkua muutaman lauseen verran. EA:n hittisarja Burnoutin mobiiliversiossa on selkeästi yritystä, mutta muiden autojen mällääminen pilttipurkkifysiikalla tökkivässä 2D-huristelussa on oikeasti ihan helvetin perseestä. Project Gotham Racing yrittää myös, mutta kuolee kammottavien kontrollien ja 2D-taustaparallaksirullausgrafiikan ankeuteen.



Yhtä peliä pelasin selkeästi eniten ja tästä johdosta vihasin sitä myös selkeästi eniten. Medal of Honor: Airborne on suhteellisen kunnianhimoinen ponnistus saattaa WW2-mättö mobiiliruudulle (yhtä asiaa ihmettelen ennen muuta: kuinka monta kertaa Band of Brothersin teemamusiikkia voidaan varioida laskuvarjojääkäripelin tarpeisiin ilman, että Spielberg iskee MG42:n kiinni T-Rexin selkään ja lähtee kostoreissulle?). Siinä on vaihtelevat tehtävänannot (tuhoa joko bunkkeri tai ammusvarasto), erilaisia aseita (mm. 6 patruunan makasiinilla varustettu Garand), erilaisia lokaatioita (italialaiset juoksuhaudat, ranskalaiset juoksuhaudat) ja erilaisia vihollisia (tyhmä kiväärinatsi, vähän vaarallisempi konekiväärinatsi). Ja se on tehty niin maan perkeleen huonosti.



Kontrollit ovat kammottavan ankeat: suojiinliimautuminen toimii sinnepäin ja jäksterin kikuliin on selkeästi asennettu magneetti, joka vetää hänen keskiruumistaan kohti (selkeästi näkyviin jätettyjä) valtavia telamiinoja ja kranaatinheittimiä. Kuolema tulee yllättävän nopsaan, kun vastaan asettuu kahta useampi natsi ja mikä kaikkein irstaimmalla tavalla iljettävintä, suurin osa vihollisista tappaa sinut näkymättömistä, näkyvän pelialueen ulkopuolelta. Puhumattakaan siitä, että jokainen ääniefekti aiheuttaa peliin kolmen sekunnin lagin ja grafiikka näyttää siltä, kuin rapajuoppo olisi ryönännyt Duplo-palikoita-ja-Salmiakkikossua -kuurinsa sisällön näytölle. Vittu mitä paskaa.

Yhteenveto

Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi Nokia kyntää niin syvällä. Älypuhelinten suurin markkinaosuus kuuluu nörtähtäville ja lapsuutensa erilaisten pelikonsolien / PC:n äärellä varttuneille nuorille aikuisille. Apple tarjoaa heille löysää ja hikistä kämmentä, mutta Nokia nykäisee salamana housut kinttuun ja ampuu täyslaidallisen klomppista, kuohkeaa rutupaskaa pelaajan naamalle.

Onneksi kolmen viikon peliodysseia on nyt ohitse ja kuvaamani lukuisat hevosvideot pitävät syömmeni lämpimänä kylmän talven ylitse. Tulevilla viikoilla lähden heittämään virtuaalikeikan Vietnamiin (COD: Black Opsille vaihtoehtoa etsien) ja vuoden pimeimmän perioidin kunniaksi pureudun kauhupelien maailmaan. Pysykäähän kanavalla, Nimmari is back!