SOF: Payback

Urho Epäonnensoturi

Soldier of Fortune: Payback (Xbox360)

Vaikka videopelien raffiikka, fyssiikka ja kaikki muut kivat härvät kehittyvät julumettua vauhtia, haavoittumisen mallintaminen on edelleen kutakuinkin yhtä modernilla tolalla kuin 3D-räiveiden kantaisässä Wolfenstein 3D:ssa - osoita natsia pyssyllä, blam, argh, pieni verentirahdus ja maassa makaa siisti raato. Syy tähän on selvä: pelien ulkoasu alkaa olla sen verran uskottavaa sortimenttia, että aidosti kuvattu haavoittuminen ja kuoleminen sotapeleissä olisi julmassa ristiriidassa niiden yleisen Transformers-meiningin kanssa. Bäfä kolmosta takoessani olen usein miettinyt, että juuri yksityiskohtaisemmaksi pelien grafiikka ei saa enää mennä, jos tappomatsit meinaavat pysyä viihteenä. Mitä aidommasti vihu retkahtaa kenttään ja alkaa valuttaa surkeasti nyyhkyttäen loppuja elinnesteitään rosoiselle asvaltille, sitä kauemmas touhusta karkaa kaikki viihdyttävyys. Videopelaaminen on kivaa, aito kuoleman tekeminen ei, joten ymmärrettävästi kovin eksaktin silpoutumisen visuaalinen analyysi videopeleissä on vähemmän suosittu taiteenlaji.

Kun täysvaipan vaikutusta ihmisruhoon on yritetty mallintaa, Operation Flashpointin kaltaiset todelliset faktorit (käsivamman pilaama sihti, sirpaleiden repimien kinttujen kantamattomuus) huomioonottavat pelit ovat vähissä. Suositumpaa on ollut eksploitaatiohenkinen hurmeksella rahastaminen ja siitä itselleen brändin tekivät Soldier of Fortune -räiskinnät. Kaksi 2000-luvun alun räiskintäpeliä mallinsivat haavoittumisen rankemmin kuin yksikään peli aiemmin ja pakko myöntää, että verihyhmäksi muuttunutta jalkoväliään ulvoen painavaa vihollissotilasta ensi kerran  katsoessa kurkunpäässä liikahti aito eltaannuksen vivahde. Tylyn väkivallan vaikutus kuitenkin kumuloitiin kertaheitolla keinotekoisilla ympäristöillä, hölmöllä juonella ja sillä perinteisellä Ruisleipää ja Onnenpyörää kansalle -laadulla, josta Raven on tuttu. Kikka kuitenkin puri pelaajiin ja roiskeen ansiosta Soldier of Fortune on juuri sen verran pätevä räiskintäbrändi, että tutun nimen turvissa voitiin tunkea markkinoille läpipasko C-tason jatko-osa nimeltään SOF: Payback. 

(Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että tämä arvostelu edustaa nopeinta Nimmaria koskaan.  Sain pelin eilen synttärilahjaksi ja vajaata vuorokautta myöhemmin juttu on luettavissa. Enempää aikaa tähän pukaleeseen ei olisi missään nimessä saanutkaan käyttää.)

Sanotaan heti kärkeen, että Soldier of Fortune: Payback on 360:n huonoimpia räiskintäpelejä, aivan kelvollinen kilvoittelemaan Paskin ikinä-tittelistä Hour of Victoryn ja Turning Pointin kanssa. Se on kuitenkin niin huono, etten jaksa siitä kummemmin pillastua: kaikesta näkee, että jokaikinen aita on pystytetty alinta kohtaa miettien ja pelaajien kukkarontyhjennystä pohtien, joten olkoon. Hyvää Paybackissa on ihan kiva grafiikkamoottori (etenkin Myanmarin viidakot vetävät melkein vertoja Far Crylle), ihan kivasti tehdyt aseet ja pari aivan mukavaa biisiä. Ei mikään muu. 

Yleisesti ottaen peli näyttää hirveältä. Partikkeliefektit ovat sumeita, tekstuurit mössöisiä ja fysiikkamoottorista en viitsi edes puhua - ensimmäistä kertaa elämässäni näin savun synnyttävän lisää savua. Ehkä savu oli tulessa. Lokaatiot ovat äärimmäisen kuolleen tuntuisia ja vastaanloikkivat vihulaiset niin idioottia porukkaa, että näitä rynnäkköreinoja ei ole edes tarvinnut esilääkitä khatilla ja metamfetamiinilla ennen taistelua: kohti tullaan hurlumhei ja siinä on taktiikka mitä tarvitaan. Vaikka viholliset ovat tyhmiä, ne ampuvat helvetin tarkasti kaikilta etäisyyksiltä ja omaavat psyykkisen, selän takana hiipivästä palkkiksesta varoittavan superälyn. Juonessa terroristit nainen radiossa pam pam pum öljyputki petturuutta Afganistan prrrrööööt.

Kontrollit toimivat nipinnapin välttävästi niin kauan kuin vauhti pysyy kävelyssä - juoksussa tempaistaan sellaiseen piriraviin, että Marcus Fenixin spurtit Gears of Warissa tuntuvat superhallituilta huippuvoimistelijan liikesarjoilta. Hilpeän hirveänä yksityiskohtana selkään spawnaavasta ja pelaajan takaraivoa rynkynperällään tavoittelevasta terroristista varoitetaan pyöräyttämällä pelaaja äkkiarvaamatta 180 astetta ympäri. Jos vihollisia on kaksi ja ne seisovat sopivasti molemminpuolin pelaajaa mätkimässä pataan, pääsee palkkasoturi tiukempaan pyöritykseen kuin upseerikerhon tanssiaisten kuningattarena. Koska päähenkilö Mason on kova jätkä, hän ei mene kyykkyyn vaan hän ennemmin juoksee luoteja karkuun selkä suorana. Koska luoteja on vaikea juosta karkuun, Mason on usein kuollut. Myös easy-vaikeustasolla. 

Mitä tulee Soldier of Fortune-sarjan suurimpaan gimmickiin, roiskahtelevaan väkivaltaan, kaikkien hurmehermannien iloksi voin ilmoittaa jotta mäiske on edelleen tallella. Se on tosin niin paskasti ja absurdisti toteutettua, että siitä nauttimiseen vaaditaan mieli, jossa surrealismi ja masokismi paiskaavat veristä seitsensormista kättä ennennäkemättömällä tavalla. Paybackin terot ja urpot ovat paperimassasta rakennettuja: jos mulkaisee rumasti, syntyy verta ympäriinsä höyryttävä haava. Kun käyttää asetta, irtoaa raaja, yleensä useampi. Meininki on paitsi totaalisen ylilyötyä, myös hävyttömän huonosti tehtyä sähellystä - tappelusta puuttuu tyyten kaikenlainen massan tunne ja vihollisten ylipitkistä kuolinanimaatioista on mahdoton päätellä, kuka vaikertajista vielä kaapaisee maasta ylös ja tyhjentää lippaan pelaajan selkään. Hölmistyneenä kadonnutta kättään ihmettelevä vihollistaistelija toimisi hienosti yksittäisenä shokkina, mutta joka toisen khakipaidan vain zenimäisesti tuijottaessa irtireväistyä raajaansa syntyy kuva melko erikoisesta vihollisjoukkiosta.

Emminä vihti-asenne näkyy kaikessa: ensimmäisessä tehtävässä tuhotaan lämminvesivaraajan näköisiä tutkajammereita ja yhden lähi-itäläisen kauppakadun varrelta löytyy kokonaiset kolme "Lunch & Dinner"-ravintolaa (vain vähän huonompi nimi kuin Starbucksilla). Ainoa asia, mihin on viitsitty panostaa kunnolla, on rasismi. Burmalaissotilaat tappelevat kamppeissa jotka olisivat keränneet säälivää hohotusta 40-luvun neuvostoarmeijalta ja jokainen afgaanimyllyttäjä puolestaan pitää turbaania. Koska niinhän ihmiset kuumissa ja hiekkaisissa maissa tekevät. Erotuksena niihin toisiin maihin, joiden asukkailla on turpeat huulet ja hyvä rytmitaju. Paras yksityiskohta on burmalaiselta vankileiriltä löytyvä engrishiä solkkaava musta vanki (joka on vielä niin tyhmä että jää selliin hengaamaan vapautuksen jälkeenkiin). Miksi musta vanki burmalaisella leirillä? Koska tämä vanki on orja. Ja kuten tiedämme, orjat olivat kaikki mustia. Vaikka kyse olisi burmalaisesta orjasta. 

Jaksoin Soldier of Fortune: Paybackia kolmen operaation verran ja Afganistanissa sotaväsy alkoi olla jo melkoinen. Burman viidakot olivat lähes pelattavaa sortimenttia mutta sitten taas toisaalta, miksi kukaan haluaisi tällaista pelata, kun muodollisesti päteviä nykysotaräiveitä on joka hylly täynnä ja väärällänsä? Soldier of Fortune: Payback on ankea, matalaotsainen rahastus, jonka keskinkertaisuus on oppikirjamateriaalin arvoista jöötiä. Harmi homma, koska sinänsä "niitetään brutaalisti kasapäin piippulinjalle osuvia kehitysmaalaisia eksoottisissa lokaatioissa"-pelimekaniikassa ei ole mitään vikaa. Noh, sitä täydellistä Commando-räiskintää odotellessa. 

(Kiitos Kalle pelistä!)