Fight Club

Läskiä lotinaa

Fight Club (PS2)

Tsekkaa Fight Club Lisäreissä! 

Mielissäni Fight Club on yksi 1990-luvun definitiivisiä teoksia. 

Fight Clubissa konsumerismi on ajanut ihmisen niin nurkkaan, että ainoa Ikea-kalusteiden vuoren alta vapauttava on asia on sisäisen eläimen kahleistapäästö brutaalilla ja ennakoimattomalla tavalla. On parempi tuntea kipua kuin olla tuntematta mitään. On parempi ottaa turpaan tuntemattomalta mieheltä paskaisessa kellarissa kuin yhteiskunnalta, sillä toisin kuin yhteiskunta, sinut murjonut putkimies nostaa matsin päätteeksi hartioista pystyyn. Mutta koska ihmisten arvopohja on kadonnut kulutussaatanan loputtomaan kitaan ja korvautunut uuden ja taas uuden materialistisen hyvinvoinnin hankinnalla, Fight Clubiksi itseään nimittävä terroristiryhmittymä ei suuntaa toveruudestaan saamaansa voimaa mihinkään hyvään - se keskittyy nihilistiseen hyvinvoinnin tuhoamiseen, koska vain tuhoaminen rikkoo kulutusyhteiskunnan kahleet. Terrorismin, kouluampumisten ja överimaterialismin loppumattoman paraatin maailmassa FC:n dystopia tuntuu ahdistavan ajankohtaiselta.

Nämä kehut ja lukiotasoiset analyysit siis pätevät Chuck Palhniukin kirjaan (hipsteripiste - ping!). Rainakin on minusta aivan pätevä, mutta en oikein tiedä siitä ajattelen. Mitä pitäisi ajatella, kun kulutuskriittisestä aivojennyrjäytyspamfletista tehdään suht. sliipattua massaviihdettä konsumerismin kuolemanjunan pyöriä rasvaamaan? Onko se koko idean totaalista vesittämistä tai tärkeän viestin adaptoimista massoille? Vai onko kyse elämää suuremmasta neroudesta, kun kulutuskriittinen teos heitetään sille täysin epäsopivaan kontekstiin ja siitä itsessään tulee koko systeemin irrationaalisuuden indikaattori? Näitä pohtien, joenrantafilosofin kaulapartaani hioen ja pikkupojista kreikkalaisten esikuvieni lailla haaveillen tyrkkäsin nimikkopelin raihnaisen PS2:ni uumeniin. 

Ensimmäinen sääntö on otettu tosissaan, sillä harva tietää Fight Clubista koskaan tehdynkään peliä. Harvoissa nettiarvioissa FC:n naamaa taotaan asvalttiin ja Pelitissä Kaj Laaksonen ei arvostellut peliä ollenkaan, heitti sille vain läpipaskot pisteet. Epäilen Laaksosen kukkahattugeenin aktivoituneen (Kaizulle kuitenkin pointsit siitä, että jatkoi oikeasti mukavien hommien parissa Hifi-lehdessä eikä lähtenyt Ossi Mäntylahden tielle. Tai se mikään tie ole. Kiero, paskalla päällystetty polku Mordoriin.), sillä Fight Club on aivan äärettömän vastenmielinen peli kaikilla muailiman mittareilla. Ja minä lienen niitä harvoja idiootteja maailmassa joka arvelee, että se voi olla täysin tarkoituksenmukaista. 

Fight Club on aivan käsittämättömän ruma tapaus. Hahmomodelit näyttävät sen verran hirveiltä, että jos Jared Leton ulkonäkö muuttuisi piiruakaan peliesikuvansa suuntaan, seuraavana yönä 2 miljoonaa teinitytön immenkalvoa kuroutuisi itsestään takaisin umpeen (Meat Loaf sen sijaan näyttää juuri roolihahmoltaan - ikävä kyllä). Suurin osa pieksäjistä on varustettu rapajuopon kaljamahalla, ei vimpan päälle ketoositetulla sexpackilla - ja nämä samaiset sankarit tietenkin hutkivat pisin Paska-ahon laitaa aina iliman paitaa, jotta nautintoa ei missään vaiheessa pääsisi syntymään. Mylly-ympäristöt ovat arkisia, pimeitä loukkoja, joissa ei ole mitään katselemisen arvoista. Lataustauoilla tuijotetaan ruudulla pyöriviä läpinäkyviä ohutsuolia tai pahvinpalalle tippuvaa verinoroa. Äänimaailma koostuu miesten ähinästä, luiden rutinasta, läskin läsähtelystä ja täysin väärässä paikassa soivalle Queens of the Stone Agen stonerrockista. 

Pelin tappelumekaniikka on suorastaan typerryttävän yksinkertainen ja kömpelö. Lyöntejä ja potkuja on kokonaiset kaksi, nopea ja hitaampi. Blokkaaminen on vaikeaa ja kounttereiden tekeminen vielä vaikeampaa, sillä kohti raahustavan Metanoli-Masan "koordinaatiosta" on vaikea päätellä, milloin repeytyneet rystyset ensi kerran hujahtavat kohti. Äijät pieksävät toisiaan niin kauan että toisesta loppuu happi ja sillä hyvä. Ei hienostelua, ei kikkailua, pelkkää naamatonta naamaan pieksämistä.  Loppuun voi tosin täräyttää fatalityn, jossa näytetään luiden murskaantuminen roisina röntgenkuvana - niin, ei se uusimman Mortal Kombatin feature ollutkaan niin originaalia sortimenttia. 

Yksinpelinä Fight Clubia ei jaksa hetkeäkään, vaikka ääritökkö CGI-animaatio sinänsä nivookin yksittäiset turparallit yhteen yllättävän toimivast, vähällä vaivalla ja leffan henkeä kunnioittaen. Mitä kaksinpeliin tulee…täysin mielentilasta kiinni. Kun kuvasimme Awen kanssa Lisärit-jaksoa ja FC tuli vastaan tahkeasti menneiden filmausten pahnanpohjimmaisena, sen monotoninen pieksäntä tuntui suorastaan lannistavalta ja masentavalta. Mutta toisaalta samalla pelissä oli jokin älytön imu. Kaksi lihavaa juoppoa pieksämässä toisiaan sillan alla, ruutu ruosteisena valuvasta verestä, lopputuloksena asvaltilla ulosmuljahtanutta luutaan lyhistyneenä ihmettelevä laitapuolen kulkija. Missään vaiheessa emme sanoneet nauttivamme pelaamisesta, mutta silti käynnistimme myllyn toisensa perään. Ja ne olivat intensiivisiä. Eikö kuulosta jotensakin sopivalta?

Fight Club saattaa olla nerokkain tappelupeli koskaan. Tokkiinsa Soul Caliburin kaltaisista huippuunsa hiotuista spektaakkeleista on helpompi nauttia, mutta samalla kaksimetrisillä hilpareilla ruhoista läpihuitovat jaappanilaishaltiat vievät homman täysin omanlaisiinsa sfääreihin - ja täysin irralleen hyvin brutaalista alkuperäiskontekstista. FC on kaiken tuon vastakohta - ruma, inhottava väkivaltapeli, jossa mäiske näkyy ja tuntuu hiton rumasti. Joka kerta kun käynnistän Fight Clubin, mieleeni nousee kysymyksiä: miksi haluan pelata tätä? Miksi haluan kuulla luiden murtuvan? Miksi ylipäätään haluan edes leikkiä sitä, että taon jonkun ihmisrievun henkihieveriin? 

Fight Clubia pelatessa on helppo ymmärtää, miksi elokuva oli niin tyyliteltyä sortimenttia - tällainen nihilismi ei mene juuri kenellekään läpi, ellei sitä paketoida kivasti. Pelin kohdalla niin ei tehty ja käsissämme on todellinen tappelupelaamisen antiteesi, johon kukaan ei halua koskea - lähes täydellistä lähdemateriaalin käsittelyä, kenties?

Tai sitten voi olla myös niin, että Tappelukerho on oikeasti todella, todella nihkeä ja halvalla tehty perse, joka yritti mässäillä shokkiarvoilla ja tuli ansaitusti unohdetuksi. Minulla ei ole siihen mitään sanottavaa. Eikä siihenkään, onko Fight Club oikeasti hyvää peli vai ei. Minusta vain on hienoa, että hyllystäni löytyy ainakin yksi peli, jonka omistamisesta minulla on vähän syyllinen olo.