"Ja paskaa, ihmisen paskaa, kaikkialla"
- Ismo Alanko
Wolfenstein (Xbox360)
Hour of Victory (Xbox360)
Kaksi räiskintäpeliä - TAAS? Kaksi toiseen maailmansotaan sijoittuvaa peliä - TAAS? Pidätelkäähän hevosianne (tai minä teen sen ja sitä ette halua). Olen ollut viime viikkoina erittäin työllistetty videoprojektini parissa ja loppuaika on kulunut Mass Effectiä tahkoten (kiitos Awelle särmästä Gamestop-bongauksesta). Sitä paitsi, nämä pelit joutavat vuoden ajankohtaan sopivasti tulla ristiinnaulituiksi. Mitä? Pääsiäinen on vasta kuukauden päästä? Mikä logiikka tässä säädössä on? Miltä se nyt Jeesuksestakin tuntuu, kun hänen kuolinpäivänjuhlaansa vaihdellaan sen mukaan, milloin paavi suostuu saamaan ryyppyputkensa poikki?
Ennen kuin sukellamme tämänpäiväisen pelikolonoskopian maailmaan, haluan aluksi haukkua jo kerran manaamaani pelijournalismin surkeaa tasoa meillä ja muualla. Olen aina ihmetellyt, mistä helvetistä niinkin vammainen asia kuin konsolisota kumpuaa vielä 2010-luvulla, mutta tartuttuani The Official Xbox Magazineen en enää kummastele hetkeäkään. Paitsi että läpyskä oli julmetun hyvää painojälkeä (mikä tarkoittaa suurta tilaajakantaa - ei Pälkäneen Seudun Natsisanomiakaan nelivärinä paineta) ja tyylikkään näköinen, se piti sisällään kokonaisen aukeaman jutun siitä, miten 360:n design hakkaa Pleikka kolmosen ulkonäön sata nolla (ei, juttu ei ollut naputeltu pistekirjoituksella). Toisessa jutussa puolestaan on valtava kuva PS3:sta ja sen päällä valtava kieltomerkki - koska Live on loistava ja Playstation Network kurapaskaa. Kun kakaroiden pollia aivopestään tällaisella propagandalla VIDEOPELIEN MYYNNINEDISTÄMISTARKOITUKSESSA, ei ihme että niin moni kambodzhalainen kuolee nälkään Afrikassa eivätkä sodat koskaan lopu.
Mutta paskat maailmanrauhasta, haluan lietsoa lisää sotaa, jälleen kerran suomalaista pelimediaa kohtaan. Vuosia olen pidättäytynyt lukemasta Mikrobittiä, koska sen lällyperseinen ja höttöinen lähestymistapa kaikkeen aiheuttaa minulle sykkiviä paiseita. Palatessani telttaretkeltä erään ponileirin tuntumasta käteeni tarttui junassa MB ja päähäni jokin tylsistyttävä loinen, joka valutti aivoni korvakäytävistä VR:n epämukaville penkeille. Esimerkki Red Dead Redemptionin arvostelusta: "Koska RDR:ssä seikkaillaan paljon omin jaloin, luulisi kontrollien olevan ensiluokkaiset. Mutta sitä ne eivät ole. Hevosten ohjaus on hieman kiikkerää, mutta Johnin suojautumistoiminto on kömpelö.". Jaa, minusta taas kömpelöä on tämä deliriumiin ihmismielen pieksävä tekstijenkem, jota herra Henrik Kärkkäinen kehtaa maksaville asiakkaille suoltaa.
Toisessa arvostelussa Tapio Berchewsky antaa plussaa Wiin Samurai Warriors 3:lle tyylikkäistä valikkografiikoista. Valikkografiikoista. Tiedän kyllä, että monien Wii-pelien kohdalla se voi olla ainoa kehumisen aihe, mutta kun tässä ei ole kyse mistään ironiasta vaan arvostelussa todetaan että "Varsinkin, kun taistelujen välillä nähdyissä valikkoruuduissa on roimasti eloa ja tyylitajua". Jos ei ihan oikeasti ole muuta sanottavaa, kannattaisiko olla hiljaa? Ja vetää liikkuvat taakse?
Epäpyhän kolminaisuuden sinetöi Hesarin ja Pelitin yhteistyössä toteuttamat videoarviot, joissa narisevaääninen Pentti Peruspelaaja referoi yleisimpien hittipelien juonet ja kehuu niitä mahla kaikista ruumiinaukoista tursuten, pelin mainostrailerin pyöriessä taustalla. Hyi helvetin helvetti.
Ja mikä pahinta, nyt kun päästään kiinni itse peliarvioihin, hommat menevät entistä rumemmiksi.
Wolfenstein
En ole koskaan oikein ymmärtänyt Wolfensteinien lumovoimaa. Ykkös-Wolf on toki pitkälti vastuussa siitä, että nykypeleissä juostaan kapeassa rännissä ja tapetaan natseja, mutta pelinä se on ruma, mielenkiinnoton ja tylsä läjä pikseleitä, jonka retroarvo on äärimmäisen pieni (verrattuna vaikkapa edelleen varsin jäsyyn Doomiin). Ainoa hyvä puoli 3D-räiskinnän esi-isässä on hillitön mecha-Hitler, jota voidaan pitää kyberrasismin ensimmäisenä esiintymismuotona (siis esi-halla-aholaisena ilmiönä). 2000-luvun vaihteessa markkinoille pöräytettiin hirmeän hypen saattelemana Return to Castle Wolfenstein, joka osoittautui yksinpeliltään mielipuolisen tasapaksuksi natsizombijahdiksi, jossa kusipäiset luurankolasset spawnasivat selkään ja...noh, siinäpä se. RTCW:n ja myöhemmän Enemy Territoryn moninpelit ovat kuulemma legendaarisella tavalla mainiota sorttia, mutta alkuperäisen Wolfensteinin kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, joten niitä ei lasketa.
Ilmeisesti brändissä kuitenkin piisaa vetovoimaa, sillä Activision töräytti vuonna 2009 markkinoille kovasti muodissa olevalla reboot-nimikkeellä varustetun sarjan kolmannen osan, Wolfensteinin. Ja koska välillä Rouva Fortunan menkat kestävät vain 28 päivää kuukaudessa, Wolfenstein floppasi ja täysin ansaitusti. Olen FPS-fani ja tuijottelen aina mielummin rautajyvää kuin japanialaisia metrilettiakanoita - ja tästä kaikesta huolimatta jaksoin tuoreen Wolfin parissa kokonaiset kaksi tuntia. Tai ehkä 1,5, en tiedä, olin kännissä ja ihan syystä.
Peli alkaa mellevästi indymäisellä laivanjysäytyskohtauksella ja hetken näytti jo siltä, että Wolffis keskittyisi seikkailuleffamaiseen hansinharventamiseen kieli poskella. Menin jopa niin pitkälle lapsenomaisessa uskossani, että arvelin alun "tapa kaikki natsit MP40:lla ja sen jälkeen ammu MG-42:lla koko ovesta rynnivä suviseuraporukka" -tapahtumien olevan silkkaa itsetietoista irvailua normisotashootterin peruskonventioille. Vaan paskan marjat, sitähän tämä koko peli on: tapa natsi, jo lentää satsi - ellei, unohda koko helvetin juttu. Ei paljoa auta, vaikka taustalla olisi hölmö salajuoni SS:n okkultismikokeiluista, kun räiskintä on monotonisinta mahdollista.
Pelasin sen verran pitkälle, että sain käsiini sekä arkhamasylumilaisen pimeänäön ja maxpaynemaisen ajanhidastuksen, mutta syytä juhlaan ei ole: natsien tappaminen vihreän kelmun läpi tai natsien tappaminen hidastettuna on silti natsien tappamista. Ilmeisesti tarkoituksena olisi puhdistaa hiekkalaatikkomaisesti koko ranskalaiskylä sakemanneista, mutta koska hiekkalaatikko osoittautui kapeiksi kurarunneiksi ja en halua missään nimessä olla tekemisissä patonkimaan murretta solkkaavien marakattien kanssa (kiitos COD3:n), peli lensi nopeasti takaisin hyllyyn-pyllyyn. Sanokaa laiskaksi tai kärsimättömäksi, mutta jos peli ei kykene kahden ensimmäisen tunnin aikana tartuttamaan yhtään koukkua velttoihin poskilihoihini, paskaako minä itseäni kiusaan?
(Kiitos Kallelle pelin lainasta!)
Hour of Victory
Vaikka Wolfenstein onkin järisyttävän tylsä ja yhtä mullistava uutuus FPS-skeneen kuin Yö Mustajärven uusi "Vollotan jukeboksin luona kun poltin liiterin"-albumi Suomi-rockiin, sen kunniaksi on sentään sanottava, että peli toimii ja tarjoaa tasalaatuista sekä tasapaksua viihdettä moneksi tunniksi. Hour of Victory sen sijaan on aivan käsittämättömällä tavalla paska peli, huonoin 360:lla koskaan pelaamani ja mahdollisesti koko tuoreen konsolisukupolven yksi hirveimmistä tekeleistä. Ainoa syy sen olemassaoloon on se, että Midway tuumasi pystyvänsä kusettamaan COD-faneja julkaisemalla täysin häikäilemättömästi hiljaisena kesäaikana keskeneräisen ja suunnittelupolion raiskaaman epäpelin.
Pelin perusidea on pöllitty Commandosista: kentälle saa kolme eri sotilasta, kommandon (joka syö luoteja kuin Johanna Tukiainen diapameja), tarkka-ampujan (jota minun tuli sääli alkudemossa, koska tämä näytti kypäräpäiseltä abortilta) ja sissin (jolla on...pipo. Musta pipo). Ideana on, että jokaisella kommandolla olisi kykyjensä mahdollistamat erilliset etenemisreitit, mutta kun putki on niin kapea, ettei Jethro Rostedt mahtuisi siinä edes kääntymään ympäri, tulee koko hahmovalinnasta täysin irrelevantti kysymys. Semminkin, kun tarkka-ampujana oleminen on kusipaskojen kontrollien takia äärettömän vaikeaa ja stealth-osiot voi porhaltaa eteenpäin vaikka kokonainen sinfoniaorkesteri perseessä pauhaten.
Red Steelistä opin, että leikkaa-paskaa-ja-liimaa-se-menkkaknölliin-kansitaide ja pyörivän dvd-kiekon käyttö latausikonina tarkoittavat järkiään surkeaa pelielämystä - ja Hour of Victoryn kohdalla homma piti paikkansa turhankin hyvin. Ja pelin puolella grafiikka vasta hirveää onkin: kaikki liittoutuneiden sotilaat kärsivät pahoista kromosomivirheistä ja sakemannit puolestaan saavat World at Warin natsizombit näyttämään arjalaisrodun ylväiltä mallinukeilta.
Hirveys kuorrutetaan käsittämättömillä grafiikkabugeilla: eihän siinä mitään, että MG42:sta puuttuu ammuttaessa suuliekki, mutta kun kiikarikiväärillä ammuttaessa ensin kaatuu krautti ja sitten näkyy jostakin takavasemmalta kohti kaatunutta ruhoa lentävä luoti, alkaa koko touhu tuntua äärimmäisen psykedeeliseltä. Ja tietenkin kaikista natsijulisteista- ja lipuista on poistettu hakaristit, jotta myös saksalaispelaajat saataisiin tähän kusetusrumbaan mukaan. Miksi seiniin on ylipäätään pitänyt valita juuri nuo kuvat, kun natseilla oli monia täysin hakaristittömiä julisteitakin? Tulkaa vaikka kotiini katsomaan. Siellä ne ovat kellarissa, Adolf Love Dollin vieressä.
Olen käyttänyt tätä vertausta aiemminkin, mutta nyt olen täysin sataprosenttisen varma, että kontrollit ON tehty kännissä. Ei riitä se, että pelihahmo hoippuu ja puoltaa pisin pientareita kyläjuopon skarppiudella, mutta että pitää vielä perkele laittaa lataus ja ovien avaaminen saman namiskan alle - ja tietenkin jokainen aseesta irrotettu lipas lentää mäkeen eikä takaisin taskuun, joten parhaassa tapauksessa hissiin pyrkiessään saattaa tuhlata yli 50 prosenttia ammusvarastoistaan paukauttamatta laukaustakaan. Ja tietenkään lippaat eivät vaihdu automaattisesti niiden loputtua, vaan lataamiseen vaaditaan jumalllliste erillinen liipasimenpainallus. Aivan erityisesti inhosin pelin tapaa muuttaa ampuminen meleeksi automaattisesti vihollisen ollessa tarpeeksi lähellä - mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että kiväärinperä oikeasti OSUISI Fritzin naamatauluun.
Kaikkialla vilisee käsittämättömiä suunnittelumokia. Kun paarustin simohäyhänä pitkin viemärinkujia konepislari kädessä, päättelin vastaan tulevien kanttipäiden olleen pelihahmoni lapsuuskavereita, koska nämä osasivat nimetä minut tarkka-ampujaksi vailla mitään siihen osoittavaa todistusaineistoa. Jos tankkitaistelukentässä jalkautuu ja lähtee tappelemaan vihuja vastaan maiharit tömisten, nämä raportoivat taistelutovereilleen tankin olevan tulossa - kuinka perkeleen läskejä kommandoja liittoutuneet kelpuuttivat armeijaansa?
IT-tykittäessäni menemään kaverini raportoivat Heinkelistä jota ei ollut olemassakaan, sen jälkeen niskaani tipautettiin enemmän pommeja kuin Lontooseen vuonna 1940 ja varmuuden vuoksi vielä yksi Messerschmitt tipahti suoraan päähäni - sankariani vähän huimasi, mutta muuten oltiin ihan teräkunnossa. Ääninäyttely on äärimmäisen surkuhupaisaa ja ehtana B-pelin merkkinä puolet puheista on jätetty tekstittämättä, koska ei olla viitsitty. Käsikirjoitus on jotain...käsittämätöntä. Pelastaessani professoria natsilinnasta tämä totesi minulle "You are very good at your job, I don't know anger myself". Ja ampui natsia P-38:lla kolmesti otsaluuhun.
Koko peli on totaalisen rikki. Vihollisen tekoäly on kolmivuotiaan tasolla: yleensä ne lähinnä juoksevat pelaajasta ohi, kykkivät paikallaan tai suojautuvat hiekkasäkkiesteen taakse, jonka räjäytin tuuskan vituksi kolme minuuttia sitten. Tunsin jotenkin ylireagoivani, kun toistuvasti vain kävelin kylmästi laatikon takana vollottavan Heinrichin luo ja losautin tätä kiväärillä naamaan - ehkä tuttavallinen päänahkahieronta ja kalsaritempaisu olisivat olleet tarpeeksi kova rangaistus.
Taisteluni katkesivat linnakentän loppuhulinoihin, jossa olisi pitänyt roudata Pantterin kyydissä perheensä perään vollottava tiedetohtori turvaan. Joka paikassa vilisi panssarikauhumiehiä ja vihollistankkeja, eikä paineilmatykillä varustetulla, jokaiseen kulmaan jumittuvalla paskapurkilla tehnyt yhtään helvetin mitään. Niinpä putsasin pihamaan jalkamiehenä pariin otteeseen ja ajelin sitten ölövinä kohti viimeistä koitosta, tankin energiapalkin hohtaessa pitkänä ja vihreänä kuin Hulkin meisseli. Ja sitten jostakin suhahti raketti, kimmotti tankkini holvikaaren kattoon ja rysäytti koko vaunun kerralla paskaksi. Kiitos vallan vitusti.
Hour of Victory on niin läpeensä huono peli, että sitä ei kannata ostaa edes kuriositeettiarvon takia, ei edes kalkkunafarmarin tarpeisiin. Ainoa syy, minkä takia joku haluaisi tällaista pieruhyytelöä lusikoida ovat helposti irtoavat achievementit, mutta toisaalta, jos tuollaisen mielenvian takia tällaiseen törkyyn tarttuu, hän ei ansaitse yhtään parempaa.
Miksi nämä pelit pitää omistaa:
Wolfenstein
Jos olet valmis siirtymään ruskean pahvilaatikon tuijottamisesta astetta jännittävämpään puuhaan, Wolfenstein on sinun valintasi.
Hour of Victory
Paskin maailmansotaräiskintä koskaan, paskin Xbox360-peli johon olen törmännyt. Vältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti