THPS3





Mä silmiäni usko en

Tony Hawk's Pro Skater 3 (Xbox / PSOne)

Skeittikulttuuri oli minulle junnuna iso juttu. Siis ei itse lajin puolesta, nynnyyttäni osasin tehdä vain epätäydellisiä ollieita ilman frontsidea eikä polvien uhraaminen asvaltin jumala Tarmakselle ollut koskaan mukavan tuntuinen ajatus. Muu skeittiskenen oheistauhka sen sijaan kolahti helvetin kovaa: pussimainen vaatetus (passaa hyvin krooniselle housuunpaskojalle, 80-luvun pillifarkkujen kanssa olisin ollut ongelmissa), huonon punkin sekä hyvän hiphopin kuuntelu ja Jackassin tolkuton fanitus ovat esiteiniaikojeni määrääviä tekijöitä. Samaiseen klusteriin osui myös legendaarinen skeittipeli, Tony Hawk's Pro Skater 3 - överifysiikan, skedemuzakin ja millintarkat kontrollit yhteenniputtanut klassikko. On aika selvittää, ländäsikö Tontsa tuurilla juuri sopivasti alle sattuneeseen ramppiin vai onko skedekuninkaan nimikkopelissä vuosikymmenen taakse kurottavaa magiikkaa.

Tosipleikkaristit ja oikeat lautailuharrastajat vannoivat vuosia aiemmin Tony Hawk Pro Skater 2:n nimiin, mutta kolmonen muodostui paljon populäärimmäksi versioksi minun kaveripoppooni keskuudessa (kenties juuri muun skedekulttuurin kiivaimman suomalaisen nousukauden vuoksi). Eikä mikään ihme, sillä vielä tänäkin päivänä THPS3:sta huokuu laatutyö ja pieteetin pihkainen tuoksu. Uramoodissa piisaa hommaa, oman lautailijan laadintaan on runsaskaisesti vaihtoehtoja ja rataeditori pitää huolen siitä, että pelaaminen ei lopu aivan het. 


Toni Haukan ytimessä on kampanjapeli, jossa täytetään tehtävätavoitteita uusien kenttien avaamiseksi. Perustehtävien - kuten riittävän muikean pistepotin klaaraamisen tai S-K-A-T-E-kirjainten metsästyksen - lisäksi mukana on miellyttävän erilaisia missioita, kuten koulukiusaajan perusteellinen lumipesu, maanjäristyksen aiheuttaminen Los Angelesiin ja taskuvarkaiden pysäyttäminen lentokentällä. Vaikka spesiaalimmissa tehtävissä ei useinkaan ole kyse peruslautailua kummemmasta pietistä, humoristiset pikkujobit sopivat hyvin pelin luonteeseen ja rikkovat kaavaa mukevasti. Vapaamuotoisempien temppukenttien ohella kampanjassa käydään kolme kisaa, joissa päämääränä on tehdä mahdollisimman paljon pojotsoja ja mahdollisimman vähän kasvojenkuorintaa betonilla. Pelin struktuuri on paitsi erittäin toimiva, myös järettömän addiktiivinen. Seuraava tavoite on jatkuvasti sormenmitan päässä ja maanista "vielä kerran, vielä kerran"-mantraa tulee hoetuksi vielä siinä vaiheessa, kun kevätaurinko jo kipuaa taivaalle yksinäistä sekakäyttäjää lämmittämään. 

Pelin riippuvuuspotentiaalia lisää erinomaisesti toteutettu lautailu. Temput hoidetaan Skaten tattitöhöilyn sijaan leppoisasti perusnäppäimillä ja tateilla pyöritellään skeittimiestä sekä säädellään manuaalin tasapainoa. Temppuvalikoima on häkellyttävän laaja ja animoinnin viitseliäisyydestä kertoo se, että jokainen trikki myös näyttää täysin omalta suoritukseltaan. THPS3:n uutena ominaisuutena suhteessa kakkoseen temppuja voi ketjuttaa entistä härskimmin switchin ja manuaalin yhteiskäytön myötä, eivätkä yli 100 000:n pisteen temppusarjat ole harvinainen näky. Monia Toni Haukan överiksivedetty avaruusfysiikka ja puhelinlangoilla grindaaminen vituttavat, mutta minusta läskiksilyöty tyyli on ainoa oikea ratkaisu - onhan tämän pelin tarkoitus kaataa balsamia skeittauskyvyttömien läskien asfaltti-ihottumiin ja mikäpä siihen paremmin sopisi kuin kahden napin kombolla heittämällä tempaistu supermuuvi. 



Kenttäsuunnittelua on pakko kehua erikseen. Lokaatioissa on miellyttävästi vaihtelua Kanadan lumimaisemista Tokion neonhelvettiin ja mapit on ahdettu täyteen toinen toistaan hienompia rakennelmia, jotka suorastaan huutavat kehittämään niihin mahdollisimman övereitä temppukomboja. Hilpeitä yksityiskohtia piisaa ja skedeparkkeihin on ahdettu yleensä myös piilotettuja alueita - koettakaapa löytää siitä pienimmästä sisähallista konsti, jolla pääsee ulos piraattipaattiin grindaamaan! 

Meikäläisen Tony Hawk 3 nappasi pihteihinsä tasan yhtä kovalla voimalla kuin herran vuonna 2001 ja vanhasta persmuistista kentät tuli avatuksi muutamassa illassa, erittäin nautinnollisissa fiiliksissä. Toni Haukan kolmannen tulemisen voi siis huoletta julistaa klassikkopeliksi. Mutta ei näistä tarkastuksista ennenkään ole läpi päässyt ilman kriittistä kolonoskopiaa. Että herra skeittaaja nyt vain käy takaisin makuulle. Ja laskee niitä polvista kuluneita khakihousuja. Noin. 



Niin paljon kuin Tony Hawkista pidänkin, se on samalla äärimmäisen ärsyttävä peli. Grafiikka on - oma lautailija mukaanlukien - raivostuttavan suurpiirteistä, valjua ja ilmeetöntä. Ajoneuvot näyttävät…noh, niin kamalilta, että olen käyttänyt niitä esimerkkinä useammassakin arvostelussa ja ihmiset ovat vielä vähemmillä polygoneilla kokoonnussittuja pöliköitä. Arvostan toki kenttien hiekkalaatikkomaista tyyliä, mutta onko kaiken pakko näyttää näin perseeltä - etenkin Xboxilla ja PC:llä, joissa olisi kyllä ollut vääntöä vähän parempaan teksturointiin? Äänipuolta riivaa samanlainen kaksijakoisuus - musa on ihammahtavaa RHCP:n ja Motörheadin kaltaisine tykittäjineen, mutta samalla NPC-hahmojen dialogi ja muut kentissä kaikuvat äänet ovat suorastaan raivostuttavia. Ja koska toistoja tulee paljon, samat hermojaraastavat pimpelipomit kuulee uudelleen ja uudelleen. Olin vähällä tunkea vitutuksesta kokonaisen rampin sälö kerrallaan pissareikääni, kun Suburba-kentän aloittaessani kuulin valehtelematta kahdettasataa kertaa saman narahduksen, kolahduksen ja jäätelöauton pimputuksen. KRRRII-PAUNK-TILULIII. KRRRII-PAUNK-TILULIIIII. KRRIII-PAUNK-TILULIII. Nyt vittu hei!

Tietynlainen suurpiirteisyys vaivaa muutakin peliä. Vaikka fysiikkamoottori osaa pääasiassa tökätä pelaajan oikeinpäin vertikaalin ja horisontaalin menon villissä vuoroleikissä, joskus skededude lennähtää täysin logiikanvastaisesti selkä edellä maahan katkaisten tukirankansa ja hyvän kombosarjan. Törmäilyfysiikka aiheuttaa välillä raivostuttavia hetkiä, joissa pelaajahahmo singahtelee esteestä toiseen kykenemättä ottamaan touhuunsa sen enempää kontrollia kuin Tukiainen lääkkeidenkäyttöönsä. Kentissä on välillä selviä suunnitteluaukkoja, joissa ei meinaa millään päästä etenemään järkevästi ja toistuva muksahtelu sinnikkäillä kiertoradoilla pörräävien leikkiautojen ja kusipäisyyttään nurintyrkkäävien kanssakansalaisten takia ei lisää immersiota vaan vitutusta. Ja jos kontrolleista jotain napisemista on, niin välillä etenkin liikkumiseen toivoisi hieman suurempaa hienovaraisuutta - välillä yksinkertainenkin temppu on vaikea suorittaa siksi, että skeittaajaa ei millään saa rullatuksi oikeaan kohtaan. 



Kirpparibongauksen myötä tyyppasin myös pelin PSOne-versiota, josta ei ole paljoa kerrottavaa jälkipolville. Framerate on ahdistavan takkuinen verrattuna sulavaan isoveljeensä ja tekstuurit repeilevät armotta. Pop-up on yleisempää kuin hipsteritapahtumien ravintolalistauksessa ja kentistä on riisuttu pois kaikki ajoneuvot ja ihmishahmot. Etenkin Los Angeles-mappi muuttuu kertaheitolla psykedeeliseksi sienitripiksi - rullailla nyt kellanhohtoisessa aavekaupungissa, jonka yllä näkyy pala kerrallaan esiin tuleva silta (jota eivät kannattele mitkään pylväät). Kontrollit eivät ole yhtä luontevat analogitattien puutteen vuoksi, mutta samasta syystä grindaaminen on helpotettu suorastaan lapselliselle tasolle. Kyllähän Toni Haukka on Toni Haukka myös ykköspleikalla, mutta kyseessä on niin riisuttu versio, että syitä nimenomaan tämän version pelaamiseen on vaikea keksiä. Kenttiä on yksi vähemmän, salapaikat uupuvat, tehtäviä on vähemmän, grafiikka on pyllystä ja kontrollit hanurimmasta. Ei huono, mutta merkittävästi huonompi kuin isoveikkansa. 

Pleikka kakkosen, Gamecuben ja Xboxin omistajien sen sijaan kannattaa hommata Tontsa kolomonen mahdollisimman pian kokoelmiinsa kuleksimasta. THPS3 on sarjansa kruununjalokivi ja skeittipelaamisen klassikko, jonka imu yltää nykäisemään kasuaalimmankin pelurin mukaansa. 

3 kommenttia:

  1. Minun mielestäni on kauheaa, että ihmiset käyttävät ilmaisua "skeittailu". Se ei ole suomea.

    VastaaPoista
  2. Mutta kun rullalautailu kuulostaa kököltä.

    VastaaPoista