Extermination

Tuhotkaa ne kaikki. KAIKKI!
Extermination (PS2)

Välillä peliarvostelijan on vaikea nähdä metsää puilta. Eri nimikkeitä survoutuu levyasemiin niin tiheään, että idearyöstöt muuttuvat idearyöstöraiskauksiksi, jossa viatonta psyykettäni jyystetään kuin Viiksi-Milenaa DDR:n virallisessa pornofilmissä. Suojiinliimautuminen, bullet time ja uudelleentäyttyvä energiapalkki alkavat kypsyttää ja kärpäset muuttuvat härkäsiksi – ideaköyhyyden alta on vaikea nähdä sitä, että suurin osa nykyisin julkaistavista peleistä on ammattitaidolla kasattuja, viihdyttäviä kokonaisuuksia, joita pelaa mielellään.

Vai voiko joku oikeasti väittää, että Halo 3 tai Gears of War 2 olisivat huonoja pelejä? Geneerisiä, ylihelppoja, mielikuvituksettomia ehkä - mutta huonoja? Määh. Näin ollen peliarvostelijan (ja pelaajankin) on välillä hyvä tehdä reality check. Extermination paiskasi allekirjoittaneen sellaiseen Siperiaan, että vastaavanlaisen opetuksen sain viimeksi eläintarhan karanteeniosastolla (aitauksellinen raivotautisia alpakoita ei tarkoita raivokkaan hyvää seksiä).



Yhdestä asiasta Exterminationia on kiitettävä, ennen kuin poistan paskasingostani varmistimen. Tämä ainoa hikinen irtopiste tulee puhtaasta rehellisyydestä. Pelin takakannessa seisoo seuraavaa: ”Sillä ei ole omaatuntoa. Se ei ota vankeja eikä anna armoa. Ja se on melkein täällä. Jossakin...”
En tiedä, onko puhe pelin pääsuunnittelijasta vai itse pelistä, mutta kuvaus on (suku)elimellisen tarkka kuvaus siitä möröstä, joka paljastaa koleran runteleman kehonsa viattoman näköisen DVD-kuoren uumenista. En osaa edes pitää liioitteluna takakannen toista tekstiä ”VALMISTAUDU MYÖS KUOLEMAAN”, sillä mikäli vaihtoehtoina olisivat Exterminationin pelaaminen päivätyönä tai miinanraivaajan jopi, pähkäilyyn kuluisi sekunti. Vielä ennen pelin käynnistymistä ruutu varoittaa pelaajaa ”groteskeista kuvista”. Tarkka huomio jälleen kerran - vielä kun tietäisi tarkoitetaanko tällä latausruutua, välianimaatioita, peligrafiikkaa vai (todennäköisimmin) niitä kaikkia.

Peli käynnistyy elokuvamaisella (Plan 9 From Outer Space) välianimaatiolla, jossa päähenkilöt Dennis Surffitukka ja Perunaturpa istuvat muovailuvahasta kasatussa rahtikoneessa. Pelille on pakko nostaa hattua poikkeuksellisesta motion capturesta ja uskon, että marionettien liikemallintaminen on ollut koko tiimille niin suuri haaste, että sellainen pikkujuttu kuin pintakuvioiden piirtäminen tekstuureihin on jäänyt krapulapäivän hommiksi. Savilentokone lentää Pohjoisnavan yllä jouluaattona ja hetken aikaa pelaaja miettii, onko kyseessä Santageddonin vaiettu kakkososa. Tykittävätkö mariinit viimeisenä bossina metalliseen taisteluhaarniskaan pukeutuneen Joulupukin hengiltä?

Huulisynkka kulkee vain vaatimattomat 15 sekuntia dialogista jäljessä, mikä on sinänsä harmi. Perunaturvan kahdeksan pottua poskissa jauhamat elämänviisaudet, kuten ”When life comes pain, you gotta deal with it”, olisivat ansainneet paremman kohtelun. Yhtäkkiä – ilman että kukaan voisi aavistaa – kone tekee pakkolaskun ja mariinit ovat kusessa. Äijät kömpivät sisään tutkimuskeskukseen ja saavat impulsiivisen pakkomielteen löytää tyttö nimeltä Cindy (ehkä asia selitettiin paremmin välianimaatiossa, mutta lähdin käymään kolmen tunnin kauppareissulla ensimmäisen välinäytöksen kohdalla ja toivoin että Pleikka kakkoseni olisi sillä välin syttynyt tuleen. Ei syttynyt, vittu mitä paskavehkeitä).



Pelimekaniikka on lainattu PSOnen aikaisista Resident Evileistä – en tosin puhu mistään Arsene Lupinin taidolla hoidetusta huippukeikasta, vaan ennemminkin siitä tyylistä, jota näkee somalien polkupyörävarkauksissa. Resident Evileistä on saatu Exterminationiin mukaan renkaaton runko, jossa on penkin tappi muttei penkkiä. Kaikki genren perusärsyttävyydet, kuten vain tietyissä paikoissa onnistuva talletus ja valmiiksi määritellyt kamerakulmat ovat tietenkin mukana, mutta sellaisia pikkunäppäriä elementtejä kuin vahva tunnelma tai kuumottavat viholliset, ei ole nähty tarpeelliseksi sisällyttää peliin. Sen sijaan Extermination päättää nykerrellä Resin vittumaisten puolien parissa oikein kunnolla ja kaikkein nolointa tästä paskapuuhailusta tekee se, että (ylpeästi kaikki nimensä manuaalin takaosaan painaneesta) tekijäryhmästä löytyy alkuperäisten Resien tekijöitä.

Jokainen talletuskerta syö ladattavasta paristosta kaksi pykälää, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska (sähkö)kirjoituskoneen vieressä on patterilaturi. Samankaltaista autuaaksitekevää (aivoverenvuodon aiheuttavaa) huomaavaisuutta pelaajaa kohtaan osoitetaan rokotteissa. Pelin avaruuskyrvät sylkevät päälle klomppisen vihreää smäidää, joka muuttaa pelaajan visvavilleksi ellei kankkuun iske syringiä ja vikkelään. Mutta vaikka rokotteita löytääkin sieltä täältä, niiden lihaantuikkaus ei onnistu kuin yhdessä huoneessa. Kaikkein kuvaavin tapaus pelaajan loputtomasta turhaanjuoksuttamisesta nähdään ensimmäisen puzzlen kohdalla: edessä on hissi. Hississä ei ole virtaa. Hissi toimii hätätapauksissa ladattavalla paristolla. Hissin oven vieressä on laatikko. Siellä on paristo. Paristot laitetaan hissiin. Hissi toimii. Se menee alas noin 1,5 metrin matkan. VITTU JUMALAUTA. Eikö olisi ollut helpompaa vain laittaa pernaruttobakteereja pelikoteloon?



Pelin rytmitys on jotain täysin ihmismielelle käsittämätöntä. Perunaturpa ja Surffitukka jaarittelevat, jaarittelevat, jaarittelevat, jaarittelevat loputtomiin joka ainoan tuulettimen, punttihurvelin ja seinään naulatun dildon kohdalla ja hypistelevät ja ihmettelevät ja kappas sekös toimii näin, onpa niin jännä värkki että tässä vallan unohtuvat nämä carpenteriaaniset, zombifoivat avaruusmöröt ja niskaan hönkivä kuolema. Minulle tuottaa vaikeuksia kuunnella jopa Fallout 3:n hyvin kirjoitettua dialogia, saati sitten päihdeparantolassa kuntoutumassa olevien salarymanien englannintulkintoja ”tosi Miehet avaruus Pinteessä” -teoksesta.

Ja sitten tulee se lopullinen kuolinisku: kontrollit, joiden...en edes viitsi. Jos luulette, että kun pelihahmon jokainen liike näyttää sähköpiiskalla pakotetulta, portaisiin osumiseen menee noin 15 sekuntia per kerta ja suoraan käveleminen on ihan oikeasti mahdotonta, oltaisiin jo jonkinlaisessa kliimaksissa, vaan ehhei! Kyllä Deep Space sössimisen hoitaa: ampuminen on tehty niin haisevaa mätää pursuavan pukamaisesti, että siitä pitäisi myöntää jonkinlainen palkinto – vaikkapa elämän mittainen elämysmatka johonkin kehitysmaalaiseen vankilaan. Olin ihan oikeasti pillahtaa itkuun turhautumisesta, kun purppuranvärisiä alienlerssejä roiskiessani minun piti joka ainoa kerta juosta vähän matkan päähän, koska omien jalkojen viereen ampuminen on pelihahmolle fyysisesti mahdoton tehtävä. Se, että aseisiin ei ole viitsitty animoida rekyyliä, ei jaksa enää tuntua tässä vaiheessa enää miltään. Ja anteeksi Rockstar, että ikinä koskaan pilkkasin GTA4:n automaattitähtäystä – en todellakaan tiennyt, miten asiat voisivat olla.

Automaattikarttaa ei voi zoomata. Pelissä on ankeimmat ilmastointikuilut koskaan ikinä missään. Välinäytösten aikana minun on pakko lukea Maijan pientä karitsaa, etten tuhoaisi kaikkea (siis ihan kaikkea). Taistelutoverini on niin kova jätkä, että hän puukottaa ovet auki. Ja miksipä ei puukottaisi, onhan minunkin hahmollani kaksi erillistä nappia puukotukseen mutta ei yhtään sellaiselle pikkujutulle kuin hyppääminen (paitsi erillisissä paikoissa, tietenkin).

Puolen tunnin pelaamisen jälkeen minua vitutti niin paljon, että pahoinvointi alkoi muuttua fyysiseksi. Rumissa, ahtaissa ja pimeissä loukoissa törmäily ja miniatyyrikikkeleiden ammuskelu tuntuivat imevän kaiken elinvoimani pois. Ulkona puista katosi väri ja linnut vaikenivat, mutta päätin jatkavani loppuun saakka. Pääsin eteenpäin noin kuusi minuuttia. Sen jälkeen huoneet kävivät liian pimeiksi enkä nähnyt mitään. Yritin säätää brightnessia isommalle, mutta namiska ei toiminut. Miettikääpä sitä, perkele. Brightnessinsäätönappula EI TOIMI. En ehtinyt edes miettiä Deep Spacen käsittämätöntä kädettämisen suvereniteettia vaan hakkasin suu messingillä pelilevyä atomeiksi. Ei voi mitään, peli ei toimi, en voi jatkaa. Ja se, joka sanoo brightnessinsäätönapin löytyvän myös telkkarista, löytää huomenna postilaatikostaan erän hyvin vanhaksi menneitä saukonemättimiä.



Huvittavinta koko pökäleessä on se, että vuonna 2001 julkaistu Extermination oli PS2:n ensimmäisiä julkaisuja (jota mm. demottiin kuolaavalle kansalle vitriineissä) – kyllä, pikkurouva Gamecube, minustakin tässä on oikeusmurhan makua. Luettuasi tämän viimeisen kappaleen, kelaa takaisin ylös ja paina kansi mieleesi. Nyt jäljellä on enää yksi tehtävä: eksterminointi jokaisen pelilevyn kohdalla, joka elämäsi varrella tulee vastaan.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jotta muistaisit, miten onnellinen oletkaan.