Nimmari Pelaa

If the girls don't put up – use the Force, Luke

Jedi Knight – Dark Forces II (PC)

Tämä teksti on kirjoitettu valvotun yön jälkeen, joten pyydän lukijoiltani ymmärrystä mahdollisen sekavuuden suhteen. Paitsi että en ole kyennyt nukkumaan ja perseeni falskaa (jälleen), olen ahdistunut myös siksi, että peliblogin kirjoittaminen tuntuu muuttavan hauskan harrastuksen työksi. Ehkä olen vain poikkeuksellisessa mielentilassa. Yleensä diilerilläni on tarpeeksi metamfetamiinia, joten tuskin kirjoitan toiste ravihevosille tarkoitettujen uppereiden vaikutuksen Pelle Hermannin dildokaappi.

Syyllinen oloni selittyy osin sillä, että ensimmäistä kertaa kirjoitan pelistä, jota en pelannut loppuun saakka, vaikka olisin halunnut. Toisaalta väitän usein myös harrastaneeni seksiä naisen kanssa, joten ehkä tämä ei ole niin vaikeaa. Syy oli minusta riippumaton: jediritarin tie katkesi yhdenteentoista mappiin pelintappajabugin takia ja kokemuspistesysteemini meni huijauskoodeilla kenttää skipatessa täysin Jabba the Hutiksi. Lisäksi löysin pelilevyn euron käypään hintaan kirpparilta, joten taloudellinen tappiokaan ei kirvele mieltä. Puolituisen pelielämyksenkin perusteella palasi mieleen, miksi räiskintäpelit olivat ennen hauskoja ja nykyisin silkkaa paskaa.

Dark Forces II oli ensimmäinen oikeasti kolmiulotteinen räiskintäpelini ja siksi se jäi junnuna kesken – hiiriohjaus tuntui yhtä luontevalta kuin metsurinkinttaat kädessä runkkaaminen enkä myöskään osannut hahmottaa ympäristöäni kunnolla, mikä johti syysmarja sukuelimessä-ilmiöön. Nostalgialla lienee siis osansa tässä arvostelussa, samaten Star Wars -faniudellani (teini-ikäni kaunein uni liittyi Chewbaccan kotiplaneettaan ja litran vaseliinipönttöön), mutta nostalgiakaan ei riitä, jos peli on oikeasti huono. Turhan monen lapsuuden loistopelin uudelleenkokeilu vastaa yläasteeaikaisen tyttöystävän tapaamista – mitä helvettiä minä oikein ajattelin? Nostalgia ei selitä sitä, miksi suostuin jauhamaan intensiivisesti 13 vuotta vanhaa räiskintäpeliä läppärin touchpadilla (hiiri oli pakko eliminoida – se kulkee täällä öisin eikä anna minun nukkua). Jedi Knight on edelleen valurautainen peli, ja haluan nyt selittää muutaman kohdan kautta, missä kohdin räiskinnöissä on voitu mennä niin hävyttömästi takapakkia viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ensimmäinen elementti liittyy tehtävien rakenteeseen. Kun nykypeleissä pelaajaa ohjataan kädestä pitäen kapeassa putkessa kuin sokeaa jehovantodistajaa raitiovaunun alle, Jedi Knightissa protagonisti Katarn tipautetaan mapin alkajaiseksi hillittömän rakennuskompleksin eteen ja tehtävänanto on lyhyen ytimekäs: hankkiudu sisään ja kiipeä korkeimpaan torniin. Se, miten sinne pääsee, jää täysin pelaajan harteille. Muutaman kerran pähkinöiden särkeminen vaati nettiavustusta omituisen logiikan vuoksi, mutta pääosin kenttädesign on toimivaa, vaihtelevaa ja yllätyksellistä. Pelatessani koin pitkästä aikaa oivaltamisen ja löytämisen iloa, mikä velliperseräiskinnöistä puuttuu nykyisin kokonaan. Kentät ovat järjettömän kokoisia suhteessa nykypelien pikkumappeihin, mikä vaati totuttelua, mutta pitäähän Imperiumilla olla kuiluja ja hirmeitä torneja.

Pelaajan palkitsemiseen liittyy myös toinen Jedi Knightin lllloistava elementti: jokainen mappi tarjoaa uuden aseen tai jedivoiman, jonka kanssa pääsee leikkimään. Lisäksi jokaisesta nurkasta jonka jaksaa koluta, löytyy ylläreitä ammusten ja healthpackien muodossa. Ja jos nyt joku siellä takarivissä rääkäisee että eihän se ole realistista, teen uuden jakauksen hirvikiväärillä. Ensinnäkin, tämä on Tähtien sota. Toiseksi, tämä on tietokonepeli. Kolmanneksi, mikä nykypeleistä on realistinen? Call of Duty? Haistakaa perse. Ainoa räiskintäpeli, jonka voi ajatella olevan edes lähellä realismia on Operation Flashpoint. Se, että nykypelaajista yksikään haluaisi paneutua Fläsärin kaltaiseen rumaan, kömpelöön mutta järjettömän syvään elämykseen, on yhtä todennäköistä kuin se, että Anne Sinnemäki hymyilisi, vaikka hän olisi syönyt leipälaatikollisen ekstaasia.

Jedi Knightin aseissa on selkeä ero nykypelien scififalloksiin ja millimetrintarkasti mallinnettuihin Schmeissereihin, joiden tekstuureita WW2-friikit tuijottavat samalla tavalla kuin minä katson luontodokumentteja. Jokaisella aseella on selkeä funktio, joka tekee siitä sopivan erilaiseen tilanteeseen. Stormtrooper-kiväärillä roivitaan lähietäisyydeltä, energiajouskari sopii kaukolaukauksiin (eikä kiikaritähtäintä ole, onneksi) ja kranaatti- ja pulssikiväärillä lanataan suuremmat viholliskeskittymät. Valomiekka on helvetin päheä lelu, joka toimii taskulamppuna, kilpenä, yleisavaimena ja...miekkana. Jedivoimien kehittyessä suosikkitouhuani oli napata stormtroopereilta mutkat käsistä ja hakata paniikissa juoksentelevat aseettomat valkohaarniskat tohjoksi. Vielä kun olisi saanut tunkea irtileikatun käden pystyyn kuolleen vihollisen tuhkaluukkuun varoitukseksi muulle Imperiumille, niin voimantunne olisi ollut täydellinen (olin muuten pimeän puolen jedi, jos joku sitä arvuutteli).

Jedi Knightissa ei tarvitse lanata laumaa identtisesti käyttäytyviä ja näyttäytyviä geneerisiä Peijo Perussotilaita. Vihollisissa on selkeitä luonne-eroja: Jabba the Hutin sikavartijat kestävät kovaa kuritusta ja huitovat ympäriinsä julmalla hilparilla, kun taas Imperiumin iskujoukot luottavat joukkovoimaan. Mahtava äänimaailma pelastaa paljon palikkaiselta grafiikalta: hiippaillessani hiekkaväen kansoittamaan Katarnin isäukon kämppään pelko oli tiukasti kannikoitten välissä vihujen neljästä polygonista huolimatta. Viholliset antavat myös paikoin julmetun lujan vastuksen, mikä pakottaa suhtautumaan niihin vakavasti.

Vuonna 1997 oli muodikasta laittaa peleihin oikeilla näyttelijöillä varustettuja välivideoita, ja itse olin nuo multimediatortut unohtanut onnistuneesti. Nyt kun Lucas on pilannut koko saagan midikloriaaneillaan, rastafarijäniksillään ja maailman veltoimman kullin näköisellä nuorella Darth Vaderilla (sopiva rangaistus tästä voisi olla se, että Vesa-Matti Loiri istuu paljaalla perseellään Georgen naaman päällä vuoden ajan), Jedi Knightin videot näyttävät yllättävän hyvältä. Renderointi menee toki Legolandiaksi tuon tuosta, budjetti on ollut Suomen X-Factorin luokkaa ja sitä rataa, mutta silti tarinassa on enemmän järkeä ja imua kuin kolmessa uudessa episodissa yhteensä. Ja mikä parasta, välivideot ovat juuri sopivan mittaisia, jotta ne jaksaa katsoa läpi kummemmin kärvistelemättä. Kun peli on päällä, silloin pelataan ja kun katsellaan videoita, niitä katsellaan vain hetki. Mietipä sitä, Call of Duty, ja hakkaa samalla itseäsi talikolla nivusiin.

Kaikkein tärkein on kuitenkin yksi asia, räiskintäpelien Graalin malja: räiskintä (mitä te oikein odotitte?). Jedi Knightissa ei tarvitse rynniä checkpointeille. Jedi Knightissa ei ole loputtomasti syntyviä vihollisia. Jedi Knightissa ei tarvitse raahata mukana vaikeavammaisista koottua omaa sotilasryhmää, joka todennäköisesti eksyisi pomppulinnaan ja kuolisi sinne nälkään. On vain puhdasta ampumisen iloa, seinistä kimmahtelevia lasersäteitä, dynaamista tulitaistelua ohilaukauksineen, pulssikiväärin ujellusta ja äänekkäästi maahan mätkähteleviä vihollisruhoja. Välillä homma menee käsittämättömän hienolla tavalla överiksi: ensin saa tulinopeuden tuplaavan bonuksen ja sitten hypätään huoneeseen, jossa on 25 stormtrooperia. En edes muistanut, miltä tuntuu painaa liipasin pohjaan ja tykittää silmät sumeina, pallit kosteina edessä lakoavaa vihollismassaa. Jedi Knightin räiskintää jaksaa kentästä toiseen koska se on hauskaa, ei siksi että voi ihastella asetovereiden bumpmappingia tai tyylikkäitä savuefektejä.

Suitsutuksen päälle on toki sanottava sen verran, että Jedi Knightissa on omat ongelmansa. Grafiikka on nykymittapuulla hirveän näköistä ja etenkin piirtoetäisyys, jolla tekstuureihin ja objekteihin lisätään detaljeja, on järkyttävän lyhyt: vielä kymmenen metrin päässäkin stormtrooperit ovat neljään suuntaan harottavia spritejä. Ulkokentät näyttävät välillä siltä, että maalarille on annettu tehtäväksi peittää vihreä väri paskasta tehdyllä maalilla ja palkassa ei ole huomioitu työn tarkkuutta. Valomiekka surisee kädessä ollessaan sellaisella intensiteetillä, että pelaaja on melkein varma Katarnin piilottaneen galaktisen perseenpäristimen huvikaivantoonsa rentouttamaan kostoretken kiperiä hetkiä. Kranaateilla on täysin mahdotonta osua mihinkään muuhun kuin omaan jalkaterään ja esimerkiksi sellainen operaatio kuin termoräjähteen heittäminen sisään avoimesta ikkunasta ei vain yksinkertaisesti käy. Pikatallennusnappi löytyy mutta pikalatausnappi puuttuu, joten päädyin tekemään 853 itsemurhaa kranaateilla ja miinoilla välttääkseni valikkoon pomppimisen. Eniten kyrsivät jedien väliset kaksintaistelut, sillä yliyksinkertainen miekkailufysiikka tekee dramaattisista sapelinkalisteluista sirkusesityksiä, jossa kaksi kehitysvammaista klovnia kiertää kehää yrittäen läpsiä toista muovimiekalla selkään.

Pikkuvioistaan huolimatta Jedi Knight on upea peli ja samalla karmea esimerkki siitä, miten räiskintäpeligenre on kehittynyt pelkästään huonompaan suuntaan kuluneen viidentoista vuoden aikana. Itse asiassa siinä on monia innovaatioita ja pelimekaanisia ratkaisuja, joita nykyräiskintäpelit kaipaavat yhtä kipeästi kuin minä nyt unta ja näitä mursuihin käytettäviä rauhoittavia.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jedi Knight – Dark Forces II on paitsi yksi parhaista Star Wars-peleistä koskaan, myös yksi parhaista räiskintäpeleistä koskaan. Kirkas klassikko, mutta myös ruma esimerkki siitä, että joskus Tähtien sota oli muutakin kuin oheistuotemyynnit silmissä loistaen tehtyä Pikku Kakkosta - ja vielä rumempi muistutus siitä, että räiskintäpelejä oli joskus hauska pelata.