New Super Mario Bros Wii

I come upon a propeller mushroom and I fa la la la la ly, and I fly, fly

New Super Mario Bros Wii (Wii)

Kuten suurin osa länsimaisesta obeesiuden ja moraalittomuuden mädättämästä nykynuorisosta, minun lapsuuteeni Super Mario kuului siinä missä NHL-penaalit, huumepelottelu ja juoppohullun isän haulikonpatruunoiden piilottaminen. Mariot 1-3 olivat kaikki NES:n kovinta kampetta ja Super Nintendon Super Mario World kermakuorrutti Prätkähiiret-alushousuni useampaan otteeseen. Kuusnepa-Nipa ja sen jälkeläiset jäivät hankkimatta ja 3D-Mariot ovat pikaista (ja taivaallista) U R MR GAY -kokeilua lukuunottamatta jääneet väliin. Vaan eipä hätiä mitiä, Nintendon markkinointiosastolla joku valopallo nosti päänsä setelimerestä ja sanoi: "Hei, mitä jos teemme kaikkien aikojen nostalgiarunkkaus-Marion kaikille niille elämättömille taavoille, joiden mielestä pelinkehityksen sopi pysähtyä kaksikymmentä vuotta sitten? Ja pannaan vielä nimeen UUSI, niin kaikki mouhot menevät halpaan eivätkä luule, että kyseessä on 23. uudelleenjulkaisu vanhoista klassikko-Marioista.". Ja näin me ysärin onnettomat olmit saimme New Super Mario Bros Wiin.

NSMBW on läpeensä autenttinen core-Mario - eli toisin sanoen se halailee kehitysvammaisen innokkuudella niitä kaikkia Mario-kliseitä, joita nörtit ovat hankkineet t-paitojensa rintamuksia koristamaan ja vähäisiä seksinsaantimahdollisuuksiaan torpedoimaan.Bowser ja tämän kusipäinen kakarakatras kidnappaavat Prinsessa Peachin (oikeasti, jos märstin ainoa pieti on tehdä Mariolle kakkuja, eikö tätä voisi kiinnittää perseestään vaijerilla keittiön seinään?) ja Mario sekä hänen suosion varjoisilla kujilla hiippaileva raiskaajaveljensä Luigi lähtevät ramppaamaan Sienivaltakunnan läpi ties kuinka monetta kertaa. Luulisi, että Mario muistaisi vanhat reitit jotenkuten ja osaisi perille ilman turhia kiertoteitä, vaan turha toivo - kummituslinnat, aavikkomaailma ja vedenalaiset valtakunnat, täältä tullaan.



2D-Marioissa marionoituneille pelaajille meininki on kertakaikkisen tuttua. Mario nyrkittää tiilet tohjoksi, ahmii huurumadonlakkeja kasvaakseen ihmisenä, talloo konnat lyttyyn ja penkoo tähtibonukset kivenkoloista. Uusia poweruppeja on tarjolla pingiiviini-puvun, miniatyyrimetamorfoosisienen ja helikopterikypärän (ei, siinä ei valitettavasti ole penistä) verran ja kaikki uutuudet ovat Mario-kaanoniin hyvin istuvia ja funktionaalisia värmeitä (etenkin Apache-lakki, jolla monet hankalista hyppyhelveteistä selättää Moten käänteessä). Kenttäsuunnittelu suihkii tuttuja latuja, mutta heittää peliin jatkuvasti jotain tuoretta. Hiekkapyörteiden harjalla ratsastaminen, Wiimote-valolla varustetulla lautalla kelluskelu ja vuorenrinteiden kapeilla kielekkeillä kiikkuminen sotkevat pakkaa mukavasti ja pistävät kokeneenkin Mario-veteraanin kykkimään istuimen reunalla. Vähän uutta, vähän vanhaa ja paljon cubensiksia pelisuunnitteluosastolle - hyväksi havaittu resepti pelittää edelleen.

Kontrollit toimivat miellyttävän särmästi - mitä nyt Wiimoten poikittainpitely alkaa pidemmän päälle rassata käpäliä. Kaksi nappia plus deepadi piisaa hyvin pönäkän punahaalarin käskyttämiseen ja ne pakolliset huiskutus-ja vispailuosiot on tehty yllättävän miedosti ärsyttäviksi - parissa kohtaa niillä niiden avulla jopa luodaan innovatiivisia, ainutlaatuisia pelimekaaninisia mekanismeja (pahoittelut sinne alakertaan lämpötilan äkillisestä laskusta). Pelissä piisaa laajuutta ja vaikeusaste on juuri sopiva sunnuntai-iltapäivän pöhnäiseen piristykseen - itse asiassa yllätyin suuresti, miten helposti Uus-Marion takoi läpi. Masennuksenruskeasta pelimaaperästä Marion audiovisuaalinen raikkaus nousee esiin koko sateenkaarin spektrin sävyissä välkehtivänä, huumaavan kauniina ja poltettuna huumaavana kukkana. Musiikki ei pääsääntöisesti ihan yllä klassisten Mario-viisujen tasolle, mutta toisaalta linnateema on parhaita Sienimaabiisejä koskaan.



Kaiken kaikkiaan New Super Mario Bros Wii toimii kivasti, näyttää ja kuulostaa kivalta ja tarjoaa paljon kivaa tekemistä. Sen pelaaminen on piristävää, nautittavaa ja pelien nykytrendien mittapuulla myös virkistävän erilaista. Mutta onko se tarpeeksi? Mario-pelien tunnusmerkkinä on ollut jatkuva eteenpäin työntyminen pelinkehityksen saralla, tasoloikinnan pioneerityö. Donkey Kong käytännössä loi koko genren, Super Mario Bros popularisoi sen, Mario 3 loi avoimen pelimaailman, Super Mario World keksi Yoshin ja tähtitien penkomisen, Super Mario 64 siirsi Sienivaltakunnan polygoneiksi, Mario Sunshinessa roiskuteltiin (lapsi)vesitykillä ja Super Mario Galaxyssa ampauduttiin avaruuteen. New Super Mario Bros Wii sen sijaan on grafiikkapäivitetty, kivoilla gimmickeillä maustettu uusversio vanhoista 2D-Marioista vailla yhtään uutta innovaatiota.

Hetkinen, sinä syyläpallinen hyeenansikiö, karjuu Nintendo-fanipoika pyyhkien persikkakakun jämiä siittimensä varresta - onhan New Super Mario Bros Wiissä ensimmäistä kertaa co-op-pelin mahdollisuus, asia, jota Me Saamattomat olemme odottaneet vuosikausia! Totta, ja herra Miyamoto vieläpä pitää sitä Uus-Marion suurimpana saavutuksena. Yhteistyömoodi voisi olla Uus-Marion THÖ JUTTU, jos se olisi tehty kunnolla. Vaan ei ole. Jostain käsittämättömästä syystä hahmot eivät voi hyppiä eivätkä kävellä toistensa ohi, jolloin ahtaista hyppypaikoista tulee surkuhupaisia sähellysfarsseja tattipään pomppiessa Marion kuulalla edestakaisin löytämättä kahden neliösentin laskeutumispaikkaa.



Ylitsepursuava pomppufysiikka vielä menisi, mutta kun cooppeiluun on unohtunut kaksi karmeaa kuolemansyntiä. Kohdissa, joissa pitäisi paahtaa virtsakivisen antiloopin lailla, saa perässä hituroiva kakkospeluri nauttia äkkikuolemasta toisensa jälkeen ruudun kiilatessa hänet jyrkänteeltä alas. Lisäksi joka kerta toisen pelaajan kuollessa ruutu jähmettyy nanosekunnin ajaksi - juuri tarpeeksi pitkäksi hetkeksi, jotta hyppykuvio menee täysin sekaisin ja taas pastellisävyinen kuolema korjaa satoa.

Älkää käsittäkö väärin - kahdella tai mieluiten useammalla pelaajalla jauhettuna New Super Mario Bros on parhaimmillaan todella nautittavaa koheltamista, mutta silloin se muistuttaa Mario-peliä kaikkein vähiten. Ja niissä paikoissa, kun Mario-henki on voimakkaimmin läsnä, cooppeilu aiheuttaa lähinnä raivonkarjahtelua ja pelikaverin pieksämistä ruudunhyhmähtelyn ja kallioiltakiilautumisen vuoksi. Kuvaavaa onkin, että kaikkein vaikeimmat paikat oli helpointa pelata läpi yksin, vailla minkäänlaista kanssapelurin kontribuutiota. Se EI ole hyvän yhteistyöpelaamisen tunnusmerkki, se on merkki vasurilla tehdystä pelisuunnittelusta. Little Big Planet on alusta asti suunniteltu yhteistyömoodia varten ja se näkyy - Pikkuplaneetta hakkaa Putkimestarin leipälajissaan sata-nolla. Ja niin itse asiassa hakkaavat vanhat Mariotkin: onhan se jotenkin noloa, kun ysärin alussa ilmestynyt Super Mario World on tasapainoisempi, hauskempi ja haastavampi pelikokemus kuin sen kaksi vuosikymmentä nuorempi pikkuveli.



Cooppikämmeistään ja fanien lipomisesta huolimatta New Super Mario Bros Wii tarjoaa pääsääntöisesti erittäin nautittavaa ja hyväntuulista pomppufiilistä. Silti sen äärellä ei voi olla pohdiskelematta Mario-pelien tulevaisuutta. Nintendo maalasi itsensä galaktiseen nurkkaan heittämällä Marion avaruuteen - seuraava edistysaskel onkin sitten merkittävästi vaikeampi, minkä Nintendo huomasikin tekemällä uuden Marion sijaan Galaxy kakkosen. New Super Mario Bros Wii näyttää seuraavan samaa formulaa: tehdään sitä mitä ennenkin, mutta vain ihan hippusen paremmin. Ei siinä, kyllähän Marion edelleen mielellään kotibilevieraaksi toivottaa, mutta siinä missä ennen putkimiehellä oli aina mukanaan tusina tuoreita horatsuja, nyt kaveri heittää vain uutta tuoksukehittelyä edustavan käsirasvaputkilon runkkuringin keskelle.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

New Super Mario Bros Wii on hyväntuulinen ja raikas tasoloikka, taattua Mario-laatua. Innovaatiot ovat tosin vähissä ja niistä tärkein, co-op-pelimuoto, on toteutettu hämmentävän puolivillaisesti.

Di-did-di-di-did-di-DY

Super Mario Bros (NES)

Perinteisen perseilyn sijaan kerron aluksi teille tarinan, jonka kuulin eräältä pitkän matkan reissaajalta. Se kuuluu näin:

”Kuuma iltapäivä Laosin sisämaassa on kääntymässä kosteaksi illaksi – vuorten takaa alkaa puhaltaa tuuli ja tummat pilvet ryhmittyvät horisontissa. Joitakin päiviä on kulunut tässä jokivarren bungalowissa, tarkkaa aikaa on vaikea sanoa. Kävelen nurmikon poikki avojaloin kohti isäntäperheen taloa, selkärangattomat eivät enää pelota.

Astun katokseen ja isäntäni hymyilee minulle leveästi. Kysyn pyykkipussiani ja hän katoaa takapihalle. Huomioni kiinnittää tuttu melodia. Huomaan perheen pojan pelaavan aasialaista halpakopiokonsolia, jonka mallia on täysin mahdoton määritellä. Musiikista ei kuitenkaan voi erehtyä: poika pelaa ensimmäistä Super Mariota.

Samaan aikaan tajuan hyvin konkreettisesti, miltä lapsesta tuntuu: tasan samalta kuin minusta noin 15 vuotta sitten. Sillä, että kotonani hyrrää uusin tehokonsoli laajakuvatöllön alla, ei merkitse mitään. Paitaressulla ja minulla on yhteinen kieli, videopelin koodi. Osaamme molemmat komentaa sitä haluamallamme tavalla.

Siirryn pojan viereen ja katsahdan häntä varovasti hymyillen. Poika ei ole kovin kummoinen pelaaja, mutta suhteellisen luontevasti sormet D-padille taittuvat. Hetken pelaamista katseltuani pyydän ohjainta itselleni. Ensimmäisen maailman luolakenttä vierii eteenpäin ja nauramme pojan kanssa makeasti, kun Mario syöksyy rotkoon. Pojan isä saapuu paikalle ja katselee pelaamistamme hymyillen.

Lyhyessä ajassa olemme muodostaneet yhteyden toisiimme: kolme eri-ikäistä, kahdesta voimakkaasti erilaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevaa ihmistä tässä lyhyessä yhteisöllisessä hetkessä. Me nauramme samoille kommelluksille, jännitämme toistemme selviämistä ja tsemppaamme toisiamme litistämään koopat. Vaikka emme osaa toistemme kieliä, osaamme pelata samaa peliä – se riittää.”

Kyllä, tiedän että ajattelette samaa kuin minä: miksi kyseinen reissaaja ei sitonut sekä isää että poikaa nippuun konsolin kaapeleilla ja rynnännyt vinkuen takapihan kanalaan? Voin joskus neuvoa miten se tehdään, mutta nyt on aika jaaritella Mariosta.

Olen aikaisemmin blogissani puhunut siitä, miten tietyt pelit kuuluvat pelaajan yleissivistykseen, mutta kaikki esimerkit kalpenevat Super Mario Bros.:n rinnalla. Ensimmäistä Mario-peliä on myyty maailmanlaajuisesti 40 miljoonaa kappaletta. Ellet viettänyt ysärivuosiasi essopsykoosissa karjuen tai kynsiäsi lyijytynnyrin pintaan raaputtaen, olet jossain vaiheessa pelannut Mariota.

Nykyisellään Mario on maailman tunnetuin italialainen (jos Dan Brown ei olisi hakannut päätään Cliffhanger-maratonin päätteeksi näppäimistöön, kakkosena olisi Fabio) ja todennäköisesti suosituin vahingossa syntynyt popkulttuurihahmo. Me otamme Marion himoaherättävän naamakarvoituksen itsestäänselvyytenä, mutta harva tietää, että Miyamoto ei halunnut aiheuttaa pelaajille vaivaannuttavia viiksierektioita, vaan erottaa Donkey Kongissa vähällä pikselimäärällä nenän ja suun toisistaan. Marion keinosiementäjän punainen haalari ja sininen paita ovat olemassa vain siksi, että aikanaan kädet piti saada erotetuksi muusta ruumiista aikana, jolloin sininen pörisevä läikkä edusti protonitorpedoa. Ja jos herra Akawaralla (Nintendon Ameriikan-toiminnasta vastannut pääjohtajan vävypoika) olisi ollut puolalainen vuokraisäntä, pelaisimme tänään Super Malgorzata Galaxy 2:sta (tai sitten emme).

Ilman ensimmäistä Mario-peliä emme nyt väittelisi Rosvokapitalistilaatikon ja Hifirunkkausaseman paremmuudesta (emmekä vihaisi kollektiivisesti Pissatoosan äärellä huitovia kasuaalipelaajia). Pelialaa, sellaisena kuin sen nykyisellään tunnemme, ei todennäköisesti olisi olemassa. Vuoden 1983 romahduksen jälkeen koko taiteenlaji oli päästämässä viimeisen verisen pierun. Yhtäkkisesti pelikorttifirma julkaisi kotikonsolin joka myi kuin Twilight-vibraattori ja palautti kuluttajien uskon videopeleihin viihteenä. Ilman Mariota tuota vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunut. Se on hyväntuulinen, persoonallinen teos joka kaappaa mukaansa ensi metreistä lähtien – täydellinen peli myymään kotikonsolit kerran petetylle pelikansalle.

Ja tällaista peliä minun pitäisi lähteä arvioimaan nykypelaajan silmin. Se on onneksi helppoa, koska Super Mario Bros. tuntuu edelleen, 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen, oikealta peliltä. Sen elävää maailmaa katsellessa on helppo ymmärtää, miksi nimenomaan Mariosta syntyi videopelien toisen tulemisen (röh) lipunkantaja.

Pelimaailma on suuri (32 mappia) ja luo miellyttävän etenemisen tunteen: jokainen kenttä alkaa siitä, mihin edellinen päättyi. Jokaisessa mapissa pelaajalle esitellään jokin uusi elementti vihollisten ja hyppelyalustojen muodossa. Vaikeustaso on rytmitetty pirullisen koukuttavaksi – jokainen voittamattomalta tuntuva este on niin lyhyen ponnistelun päässä, ettei yrittämistä voi jättää kesken. Maailma on täynnä yllätyksiä ja vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Viholliset ja miljöö ovat persoonallisia ja grafiikka rullaa niin sulavasti ja värikkäästi kuin se vain on aikakauden koneelle mahdollista…kyllä, nämä kaikki elementit voisi kopioida sellaisenaan mihin tahansa Mario-pelin arvosteluun. Se kertoo siitä, että Nintendo ymmärtää hyvän päälle. Autonrengasta ei kannata vaihtaa yhteenommeltuihin majaviin vain siksi, että haluaa kokeilla jotain uutta.

Tärkein syy siihen, miksi Mario on tärkein peli ikinä, liittyy sen immersiivisyyteen – okei, outo väite, mutta perustelen sen. Mario on ensimmäinen videopeli, johon on rakennettu toimiva, oma maailmansa. Super Mario Bros. ei yrittänyt kopioida valtavirtaleffan tulitaistelua pikselinsurinan ja piipperinpörinän eeppisyydellä vaan pisti puhtaasti säännöt uusiksi. Super Mario Bros. on ensimmäinen totaalinen tajuaminen siitä, että videopelimaailman ei tarvitse noudattaa mitään reaalimaailman lainalaisuuksia, kunhan se luo omaan universumiinsa loogiset käytännöt, joita pelaaja noudattaa (okei, Pacmanissa oli yritystä, mutta moniko OIKEASTI kuvitteli olevansa syömishäiriöinen möhkäle aaveiden täyttämässä labyrintissa?).

Mariossa on alkeellinen fysiikkamoottori. Siinä on yksi parhaista pelisävellyksistä koskaan. Siinä on paljon muikeita graafisia yksityiskohtia (kuten tyhjän päällä vispaavat Bowserin jalat ja sähäkästi pyörivät tulipallot). Sen kontrollit ovat helvetin napakat (uimakontrollit parhaat ikinä – vertaapa pikseliputkimiehen liikkeiden sähäkkyyttä kaikkiin sen jälkeisiin smäidähyytelössä lillumisiin).

Tiedän, että kaiken logiikan vastaisesti kehun 25 vuotta vanhaa peliä niin, että ylisanasankoni pohja alkaa häämöttää ja joudun kohta tarttumaan paskavelliämpäriini (pelkästään siksi että retrovihaajat, joiden mielestä olen elitistinen kusipää hehkuttaessani lego-orgioilta näyttävää superyksinkertaista tasoloikkaa, ovat kohta käymässä ulvoen rinnuksiini kiinni). Mutta ennen sitä aion esittää teoriani: Mario on ensimmäinen modernin pelaamisen klassikko, perusteos, johon aika ei yksinkertaisesti pysty pureutumaan.. Hypoteesini mukaan sitä pelataan vielä silloinkin, kun designhuumeet ovat rappeuttaneet nuorison harmaan aineen sille tasolle, että muovikapulan heiluttelu suun edessä torvensoittoa mallintamassa on sopivan haasteellista iltapäiväpuuhaa (ennen kello kuuden vanhustenryöstelyä).

Mitenkään muuten ei voi selittää sitä, että Super Mario Bros. imaisi minut sisäänsä kuin Tukiaisen vulva vartioimatta jätetyn poliitikon beeniksen. Kun se on niin perkeleen haastava: useita tunteja kestäneistä sessioista huolimatta en VIELÄKÄÄN ole onnistunut läpäisemään Mariota. Meininki on armoton: kun elämät loppuvat, peli loppuu ja kaikki pitää aloittaa alusta. Osin kämmäilyni selittyy paskojen ohjainten huonosta kontaktista, mutta tärkein jääräpäisen oman naaman hakkaamisen syy on se, etten yksinkertaisesti suostu myöntämään häviäväni minua vanhemmalle pelille.

Jokaisen itseään kunnioittavan pelaajan tulee pelata Super Mario Bros.:ia. Ilman tuota kokemusta pelaajalta puuttuu syvällinen ymmärrys siitä, mistä peliala aloitti uuden nousunsa ja mitkä ovat syvän pelielämyksen simppeleimmät rakennuspalikat. Yhtä vähän kuin leffaelitisti voi olla katsomatta Citizen Kanea tai äärikristitty jossain vaiheessa hakkaamatta homoparia letkukuntoon, voi tosipelaaja olla tuntematta vähintään kahta Super Mario Bros.:n lisäelämäsienen löytöpaikkaa.

Bonuksena pääsee räkimään COD-teinien niskaan, tuntemaan ylemmyyttä peliharrastuksensa syvyydestä ja muovautumaan pikkuhiljaa hyljeksityksi internetpeikoksi, jolla on seitsemän Facebook-kaveria, pelihahmolta varastettu profiilinimi ja varma tunne siitä, että hän ymmärtää maailmaa paremmin kuin kukaan muu.

Ja sitten tietenkin erikseen ne, jotka ostavat NES:n vain päästäkseen lähempään kontaktiin laolaispoikien kanssa. Te irstaat persesiat.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Super Mario Bros. on pelialan perusteos, joka pitää tuntea.