Force Unleashed 2

Look at my Force, my Force is amazing

Star Wars: The Force Unleashed II (Xbox 360)

Tiedättekö mitä? Tästä piti tulla hupaisa juttu - olin varma, että Force Unleashed II on sen verran huono peli, että siitä irtoaa rajattomasti pilkan ja perseilyn aihioita. Ikäväkseni olin väärässä. FUII on niin läpeensä ankea, masentava, pinnallinen, rahanahne ja pelaajaa aliarvioiva läjä höyryävää ulospiereskeltyä sianspermaa, että hupailun sijaan tästä tekstistä tulikin lannistava nekrologi.

Tähtien sota on nimittäin kuollut.

Vuonna 1997 ilmestynyt Phantom Menace antoi epookille kuolettavan piston ja kahden seuraavan elokuvan ajan katsoimme, miten lapsuutemme rakastetuin leffasarja kouristeli ja truuttaili housunsa täyteen visvaista veriripulia, päästäen lopulta viimeisen NOOOOOOO!-huutonsa Revenge of the Sithin lopussa. Mutta koska maailmasta löytyy edelleen satojatuhansia löysää rahaa omistavia retronekrofiilejä, saamme katsella George-sedän julkista ruumiinnussintaa vielä vuosien ja vuosien ajan (3D-versioiden jälkeen Lucas varmaan haluaa osoittaa ymmärtävänsä myös taide-elokuvan päälle ja julkaisee Tähtien sodat mustavalkoisina). Eräs räikeimmistä raadonraiskauksista, joilla partaperkele on viime aikoina niistänyt fanien lompakkoja tyhjäksi, on Force Unleashed -pelisarja. Läpeensä monotoniset ja ääliömäisyyteen asti yksinkertaiset epäpelit kelpaavat oikeastaan vain yhteen asiaan - analysointiin siitä, mikä sekä nykypeleissä että nykyisessä Tähtien sodassa on niin perinpohjaisesti päin persettä.

Force Unleashed II jatkaa suoraviivaisesti ykkösosan tarinaa (joka minun piti ykkösosan pelaamattomuuteni takia lukea Wikipediasta - kiitoksia vain ES-pävinöissään kirjoittaneelle apinasuomi-Jarskille) - ja on päästänyt käsikirjoittajat pärskimään rahasäiliöihinsä kolme ja puoli tuntia kestäneen workshopin jälkeen. Ykkösosassa Vaderin kouluttama Starkiller on kloonattu kuolleista Kaminon myrskyplaneetalla ja peltipeijo yrittää tehdä pottunokkaisesta kämisijästä murhaavan käsikassaransa. Tähtitappajalle tämä ei passaa, joten räätiskö lähtee sinkoilemaan muutamille planeetoille Juno-böönansa perässä pistäen matkalla kaiken mahdollisen huisin paskaksi - vain palatakseen sinne mistä aloitti. Vähän kuin Starkiller olisi käynyt planeettojenvälisellä valosauvakävelylenkillä.

Tarinasta "nauttimista" ei suuresti auta se, että kaikki hahmot ovat idiootteja. Starkiller on otsa rutussa mariseva angstinen paskanaama, jossa ei ole mitään pitämisen tai samaistumisen arvoista. Häntä ohjaava jedimestari Kota puolestaan on radiossa jatkuvasti möykkäävä lyhytpinnainen kusipää, joka on valovuosien päässä Ben Kenobin meditatiivisesta ritarihahmosta. Darth Vaderin hahmon määrätietoinen pilaaminen saa Force Unleashed II:ssa täysin uusia ulottuvuuksia: odottakaapa, kun näette tombombadilmaisesti tasolta toiselle loikkivan haarniskaharrin liikkeiden sulavuuden. Puhumattakaan siitä, että Sith-lordi on niin vajaa, että päättää kloonata kaverin, joka aiheutti Imperiumille suurimman imagotappion sitten Keisari Palpatinen hierottua spaissipäissään kurttuista munaansa Jar Jar Binksin naamaan galaktisen senaatin istunnossa. Ainoastaan Starkillerin paisuvaisenpaksuttaja Juno on etäisesti sympaattinen ja kiinnostava hahmo, mutta luonnollisesti märsti esiintyy pelissä yhteensä noin viiden minuutin ajan. Ja niin, totta kai Boba Fett tekee täysin turhanpäiväisen cameon, koska Star Wars-nörtit eivät halua mitään niin voimallisesti kuin toteuttaa lentopenetraation Leian madonreikään Fettin rapettireppu selässään.

Pelimekaanisesti Force Unleashed II apinoi kaiken mahdollisen God of Warista. Tupla-aseilla huitominen, napinpainelumomenteilla hoidettavat loppuviimeistelyt ja vihulaisista singahtavat vihreät (huomatkaa, vihreät, God of Warissa ne olivat punaiset, EI OLE KOPIOINTIA TÄMÄ) energiapompsit ovat Kratosin kamraateille tuttua huttua. Mutta siinä missä Sodanjumala antoi yksinkertaisilla kontrolleillaan monipuolisen hallinnan tunteen, FUII on pelkästään yksinkertainen. Suurin osa myllyistä on hoidettavissa pelkkää X-nappia maanisesti takomalla ja kinkkisimpiin vihuihin pelittää tasan yksi erikoisliike, mikä tekee matsaamisesta monomaanista pakkotoistoa. Isommat vihut, kuten AT-PT:t ja taisteludroidit, kaatuvat nekin äärimmäisen iisisti. Kontrollit ovat helvetin kömpelöt, mikä epäilemättä on johtanut siihen, että taisteluista on poistettu kaikenlainen haaste. Force Unleashed II on älyttömän helppo peli, sillä isotkin vihollislaumat tuhoaa helposti paiskomalla suurimman osan valkopöntöistä alas kielekkeen reunalta. Monipuoliset jedivoimat on kyllä toteutettu hienosti, mutta ne tekevät Starkilleristä liian ylivoimaisen. FUII ei vaadi taitoa, pelkästään pitkää pinnaa.

Ja kun tarkoitan pitkää pinnaa, tarkoitan banthanpeniksen mittaista pinnaa. Force Unleashed II on kenties itseään toistavin videopeli, jolla olen 360-parkani lukupäätä kiduttanut. Homma toimii näin: mene huoneeseen, siellä on kasa vihuja. Tapa ne kaikki. Ovi aukeaa. Seuraava huone, vähän enemmän vihuja ja yksi robottimonsteri. Tapa vihut ja tuhoa robottimonsteri. Etene seuraavaan huoneeseen. Tapa vielä enemmän vihuja ja KAKSI robottimonsteria. Toista kuuden tunnin ajan ja onneksi olkoon, olet pelannut läpi yhden kaikkien aikojen epäkiinnostavimmista pelitekeleistä. Jos Force Unleashed II ei ole tylsä, se on ärsyttävä: muutamissa kohdissa pelaajaa vastaan heitetään niin älytön määrä selkään roiskivia kuraperseitä, että yhteen suuntaan huitoessa tusina tuppikullia roivii voimasalamaa niskaan. Spektaakkelimaisiksi tarkoitetut QTE-teloitukset ovat naurettavan simppeleitä: riittää, kun painaa kahta nappia muutaman kerran ja katsoo kuola valuen Starkillerin valmiiksi purkitettua animaatiohäsäämistä ruudulla. En voi millään käsittää, miten näin loistavasta premissistä - kaikkivoipainen jedimestari tuhoamassa koko helvetin Imperiumia eeppisissä lokaatioissa - voidaan saada näin perinpohjaisen puuduttava tekele.

Tai voinpas. Force Unleashed II omaa kaikki ne virheet, jotka tekivät Tähtien sodista 1-3 elokuvahistorian suurimpia pettymyksiä. Päähahmo on täysin ylivoimainen suhteessa vihollisiinsa: Starkiller silppuaa stormtroopereita yhtä vähällä hiellä kuin Qui-Gon ja Obi-Wan paskapurkkidroideja Pimeässä uhassa. Kun pelaaja tietää, ettei mikään vihollinen muodosta hänelle minkäänlaista uhkaa, pelistä katoaa kaikenlainen jännite. Ja koska pelaaja ei myöskään välitä seepran pillua ruudulla koheltavan räkänokan kohtalosta, ei tarinan edistämiseen ole minkäänlaista syytä. Ja aivan kuten esiosat, myös Force Unleashed II luulee, että tarinan ja pelaamisen täydellinen epäkiinnostavuus voidaan korvata heittämällä ruudulle ISOMPIA ja EEPPISEMPIÄ kohtauksia - jotka kestävät aivan liian pitkään ja ovat aivan liian massiivisia, jotta niitä voisi ottaa millään lailla tosissaan.

Kaikkein räikeimmin tämä perinpohjaisen vammainen filosofia tiivistyy pomomatseissa. Kaikki kohdatut loppubossit ovat käsittämättömän valtavan kokoisia - niin suuria, että ne kadottavat kaikenlaisen yhteyden todellisuuteen ja tekevät kertaheitolla selväksi, ettei yhdelläkään valosapelilla huitovalla tylypahkalaisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia niitä vastaan. Silti ne kaatuvat varsin heppoisasti, kuhan vain jaksaa takoa - tämä lyö pelin uskottavuutta toistuvasti kirveellä polveen. Lisäksi pomomatsit kestävät niin järjettömän kauan, että niistä katoaa kaikenlainen intensiteetti: areenalla kohdatun Syylä-Balrogin helvetin pitkä energiabaari pitää hipsutella loppuun KOLMESTI, minkä jälkeen vielä leikitään Gandalfia kurmottamalla paskiaista loputtomalta tuntuvan kuiluunputoamisen aikana. Darth Vaderia vastaan käyty loppumiekkailu (jota EI ole kopioitu ykkösosasta, sillä tällä kertaa matsi tapahtuu ihan eri paikassa) toistaa samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen: lyö Vaderia muovimiekalla, väännä QTE:ssa kolmella napinpainalluksella, tapa niskaan hönkivät kloonit ja hyppää seuraavalle tasolle tekemään sama uudelleen. Vaderin kurmottaminen kestää puoli tuntia, eivätkä pelitapahtumat vaihtele koko myllyn aikana KERTAAKAAN. Ainoastaan Terror Dromen tuhoaminen eroaa muista pomomatseista yhdessä mielessä - siinä pitää jatkuvasti silputa toisteisella tekniikalla nilkoissa häärivät pikkudroidit ja loikkia huonetta pyyhkivien energiapulssien yli. Ai multitaskaamisen ihanuutta.

Pelissä on lukuisia yksityiskohtia, joissa ei ole mitään järkeä. Miksi helvetissä Imperium laskisi ahtaaseen tähtiristeilijään VALTAVAN kokoisen hämähäkkidroidin sissihyökkäyskeikkaa vauhdittamaan? Mistä helvetistä Vader on repinyt tuplasapeleilla Starkilleriä vastaan hyökkiviä sithsotilaita - eikö Voiman ja valosapeleiden käyttö ollut tuolloin kokonaan kadonnut galaksista? Ovatko nämä tyypit sith-lordeja vai…sith-jedejä? Eikö jedien pitänyt olla galaksin rauhanturvaajia, ei sotilaita - miten hitossa satojen ja taas satojen ruotuväkeläisten teurastamisenkin jälkeen Starkiller voi pysyä voiman valoisalla puolella? Miten valosapelilla on ylipäätään mahdollista lyödä olan takaa Darth Vaderia kymmeniä kertoja, mutta vasta viimeinen, ratkaiseva isku irrottaa käden? Miten Starkiller voi pudota kiertoradalta asti planeetan pinnalle ja pysyä yhtenä kappaleena? Ymmärrän hyvin, että scifissä saa ottaa useita taiteellisia vapauksia todellisuuden laeista, mutta Force Unleashed II uudelleenkirjoittaa kaikki normaaliajattelua määrittävät säännöt. Käytetyllä tamponilla.

Kaiken tämän oksennuksen päätteeksi Force Unleashed onnistuu olemaan vielä täysin alamittainen. Roiskin pelin läpi kuudessa tunnissa ja koska peli kierrättää jo yhden läpipeluun aikana kuoliaaksi sekä pelimekaniikkansa että miljöönsä, ei Force Unleashed II:lla ole minkäänlaista uudelleenpeluuarvoa. Tämä on epäilemättä hoksattu myös suunnittelijatiimin päässä, sillä lopussa pelaajan eteen heitetään läpeensä raivostuttava hyppelyhelvetti, joka pelin kaikista aiemmista loikkakohtauksista poiketen karsii checkpointit minimiin ja pistää padawanin kärsivällisyyden pahemmalle koetukselle kuin Yoda raivokrapulassaan koskaan pystyisi. Audiovisuaalisesti FUII sentään toimii jollain tasolla, mutta ympäristöjen kliinisyys ja hengettömyys tekevät sinänsä kauniista maisemista elottomia kulisseja. Force Unleashed II on lähes täydellinen ilmentymä siitä kammottavasta suunnasta, johon konsolipelaaminen on matkalla: copypastella kasaan nopeasti paiskittu paska jatko-osa, joka luottaa täysin sumeilematta siihen, että myyvän brändin lumo peittää alleen pelimekaniikan kömpelöyden ja itseääntoistavuuden.

Tämä voisi toimia (kuten AVP:ssa) välttävästi, jos lähdemateriaalia osattaisiin käyttää oikein. Mutta Force Unleashed II ei nosta elähtänyttä scifisarjaa entiseen loistoonsa vaan hyppii sen päätä syvemmälle ripulivelliin hohottaen samalla paskaisesti harmaaseen partaansa. Kaikki, mikä ruudulla näkyy, on joko vanhojen hyvien asioiden toistoa tai vanhojen hyvien asioiden totaalista pilaamista. Force Unleashed II yksinkertasesti TUHOAA monta, monta asiaa koko Star Wars-universumissa. Pelkästään Starkillerin hahmo on täysin käsittämätön: Luke Skywalkerin piti olla maailman vahvin nalle jedi, mutta hän kykeni vain kildeluukasmaiseen telekinesiaan ja muihin pikkujippoihin - idea oli siinä, että Voima on sisällä vaikuttava energia, joka ohjaa jediä oikeisiin ratkaisuihin. Starkiller puolestaan nykii tähtihävittäjät taivaalta ja tappaa kerrostalon kokoisia kromosomivirheitä hikoilematta - tällaisen esityksen jälkeen Luken pikkuruisten pinnistelyjen olisi pitänyt irrottaa Vaderista ja Kenobista korkeintaan säälivää hihitystä. Yoda on tungettu mukaan Starkillerin vieraillessa ilman mitään syytä ja täysin pakotetusti Dagobahilla - cameossaan vihreä menninkäinen lausuu muutaman itsestäänselvyyden ja runkkaa maanisesti odotellessaan Starkillerin tulevan ulos Kuumotusten luolasta.

Ja kun aiemmin sanoin, että Vaderin pilaaminen saa aivan uusia ulottuvuuksia, en paljastanut kaikkea. Lucasille ei nimittäin riittänyt se, että Vaderista tehtiin ensin raivostuttava pottatukkakakara, sitten hiekka-analogioillaan pillua vinkuva teinipoitsu ja lopulta lapsia teurastava psykopaatti. Lopputaistelun päätteeksi Starkiller selättää Vaderin ja KAPINALLISET VANGITSEVAT HÄNET. Loppukuvissa Pimeä Lordi nähdään kahlittuna ja kaikesta arvovallastaan riisuttuna. Kohtauksesta puuttuu ainoastaan se, että Starkiller kaivaa taskustaan pienen valoperseenpäristimen - tämän pahempaa nöyryytystä kaikkien aikojen hienoimmalle leffapahikselle en olisi voinut kuvitella. Kaikki, mistä lapsena nautin, on lopullisesti ja peruuttamattomasti pilattu, häpäisty ja raiskattu.

Tämän arvostelun kirjoitettuani näin unta, jossa pelasin Force Unleashed II:sta - sillä erotuksella, että olin kaikkivoipainen kiinteistövälittäjä ja tupla-aseinani toimivat tilikirja ja taskulaskin. Ja arvatkaapa mitä? Se peli oli miljoona kertaa mielenkiintoisempi kuin Force Unleashed II. Eiköhän se kerro kaiken olennaisen.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Koska George Lucasilla ei vielä ole tarpeeksi rahaa.

4 kommenttia:

  1. Ai niin, meinasin jättää tämän juonipaljastuksen spoilaamatta, mutta koska kuka tahansa loppuun asti FUII:n loppuun asti on mokeltava rajatapaus tai zoofiili sekakäyttäjä, annan mennä.

    Muistattehan kaikki Revenge of the Sithin täysin vajaan loppukohtauksen, jossa droidi kertoo Padmen kuolevan koska...tämä vain on MENETTÄNYT ELÄMÄNHALUNSA? Noh, FUII tekee vielä jotain massiivisesti idioottimaisempaa. Lopussa Vader listii Junon voimapuskulla ja vieressä oleva droidi ilmoittaa, ettei tätä voi enää elvyttää. Starkiller nappaa märstin syliinsä ja kappas, muija herääkin maagisesti henkiin.

    Miten HELVETISSÄ nämä samat ihmiset, jotka käyttävät näin läpeensä vammaisia droideja, ovat oppineet tähtijärjestelmien välisen matkustustavan?

    VastaaPoista
  2. loppuun asti ja loppuun asti. Pitikin mollata sitä apinasuomi-Jarskia.

    VastaaPoista
  3. Noh sait kuitenkin aikaiseksi melko pitkän arvostelun. Ja tuolla jätkällä on parin kuvan perusteella outo tapa pitää kiinni valosapeleistaan.

    VastaaPoista
  4. Eläpä muuta virka.

    Sen verran spoilaan ensi viikosta, että silloin tiirauksessa on L.A.Noire.

    VastaaPoista