Aliens vs. Predator (2010)

Kolme iloista ksenofoobikkoa

Aliens vs. Predator (Xbox360)

Hollywoodin nerokkuus ei ole oikeastaan koskaan ollut siinä, että siellä keksitään erinomaisia ideoita elokuviin (viimeistään Sinkkuelämää 2 vahvisti tämän). Hollywoodin nerokkuus on siinä, miten siellä keksitään ideoita, joilla myydään elokuvia. Kun viimeisetkin tuoreet visiot oli tiristetty Los Angelesin kukkuloiden juureen kahlitun pyhän lehmän kurttuisista utareista, innokkaat massinlypsäjät alkoivat tehdä uusintaversioita vanhoista ja / tai tuntemattomista elokuvista - näitä rainoja kutsutaan nimellä re-make ja niiden taso heittelee positiivisesta yllätyksestä (Dawn of the Dead) retrorunkkareiden säästöpossunmurskajaisiin (melkein kaikki muut paitsi Dawn of the Dead).

Mutta koska vanhojen leffojen penkominen on työlästä ja ikiunta nukkuvien rainojen brändääminen kallista, Hollywood keksi suuressa viisaudessaan rebootin eliuusintaversion elokuvasta, joka ei itse asiassa ole edes uusintaversio, vaan sama paska uusilla naamoilla ja tuplatulla CGI:n määrällä - painetaan resettiä ja veisataan vanha virsi eri sävellajista. Ja koska peliteollisuuden trendit noudattelevat usein elokuvateollisuuden trendejä (3D, alati nousevat tuotantokustannukset yhdistettynä totaaliseen riskien minimointiin), pelaaja pällistelee ihmetys persiessä hyllyssä möllöttäviä upiuusia Medal of Honoreita ja Mortal Kombateja.

Viime vuonna ilmestynyt Aliens vs. Predator on edustaa sinnikkäintä uudelleenpotkimista pelibusineksen historiassa: brittitiimi Rebellionille viime vuonna ilmestynyt AVP oli jo kolmas samalla nimellä, tarinalla ja pelimekaniikalla kasattu peli. Jo 1996 Atari Jaguarille ilmestyneessä (legendan mukaan koko konsolin ainoassa hyvässä pelissä) Alien vs. Predatorissa palikat olivat perustavanlaatuisesti paikallaan: pelaaja hyppää joko avaruusmariinin, xenomorfin tai Metsästäjän nahkoihin. Solttu yrittää räpiköidä hengissä kahden galaktisen kusimunan puristuksessa, alien painaa Sex Pistolsin hengessä ja predator pyrkii halla-aholaisittain torppaamaan muukalaisinvaasion heti kättelyssä.

Vuoden 2010 AVP ei tuo kaavaan tasan yhtään mitään uutta, joten periaatteessa voisi olla paikallaan puhua kusipäisestä grafiikkapäivitysrahastuksesta ja raiskata Rebellionia älyaseella hanuriin samalla palavalla innolla, jolla teilasin COD: Black Opsin. Onhan 1999 ilmestynyt PC-AVP ainakin mariiniosuuksiltaan täysin lyömätön ja muutennii ikuinen FPS-klassikko, jonka erikoisimpana ominaisuutena muistamme paskat housussakin 450 kilometrin tuntivauhtia juoksevan avaruusjääkärin - joten helvettiäkö tätä enää lämmitellään? Mutta pidätelläänpäs hevosia hetki ja poraudutaan syvemmälle. Kunhan tältä erektiolta pystytään.

Alien vs. Predatorissa Weyland-Yutani (galaktinen S-ryhmä) on onnistunutlöytämään predatorien muinaisen temppelin Eisilläniinväliä-planeetalta. Juonen kynäilijöiden kannalta on onnekasta, että temppeli-pimppeli sattuu sijaitsemaan juuri sellaisen siirtokunnan kupeessa, jossa alieneita kypsytellään laboratorioissa biotekniikan tarpeisiin. Kappas vaan, xenomorfit ottavat ritilät alleen ja katoavat siirtokunnan uumeniin repien pilhardin päreiksi kaiken vastaantulevan. Mariinit hälytetään paikalle laittamaan paikat reilaan, mutta pyhäkkönsä häpäisemisestä pillastuneet Pedatorit joutuvat luonnollisesti hoitamaan surkeiden ihmisrääpäleiden Hommat loppuun ja kostamaan pyhätön häpäisseille vääräuskoisille.

Aloitin pelipuuhat avaruusjäksterin saappaissa, sillä tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen en mielestäni ollut viettänyt tarpeeksi aikaa avaruuskompleksien käytävillä kuunnellen metrileukaisten homomariinien penkistänostojuttuja (tosin AVP:n puolustukseksi on sanottava, että Aliens-leffa popularisoi koko äijäsolttukonseptin ja miljoona muuta peliklisettä). THÖ AVP:n eli sen ysiysiversion maaginen isolaation ja avuttomuuden tunne on poissa, sillä meksikaaniämmä kälättää radioon jatkuvasti ja joukkuetovereita vilahtelee ruudulla tasaiseen tahtiin (ei kuitenkaan niin tasaiseen, että mitään ryhmähenkeä tai tuoretta pelimekaniikkaa pääsisi syntymään). Alku ei rakenna minkäänlaista tunnelmaa, vaan heittää pelaajan sen kummemmin selittelemättä pimeisiin sokkeloihin ja ensimmäisen ksenomorfin turvan eteen viiden minuutin pelaamisen jälkeen - vittuako tässä mitään viitsii rakennella, kyllähän tämä kuvio on teille tuttu. Ja sitten käydäänkin jo ensimmäinen eeppinen taistelu alienlaumaa vastaan - essovalojen räiskeen ja paskapopin pumppauksen säestämänä galaktisessa yökerhossa. Game over man, game over!

Onneksi ei. Käsittämättömän alun jälkeen mariinointi kuitenkin piristyy merkittävästi. Radioläppä jää vähemmälle ja suurin osa ajasta kuluu maanisesti liiketunnistinta vilkuillen ja pimeässä haparoiden. Vaikka AVP 99:n fiilikseen ei missään vaiheessa ylletä, sopivassa mielentilassa (eli mörköpaukuissa) peli on aidosti jännittävä. Kiitos tästä kuuluu ksenomorfeille, jotka skriptilieassa juoksemisen sijaan pääsevät pinkomaan vapaina ja tappavat ärkeleen äkkiä päästessään iholle. Henki on herkässä, sillä vain osa pelaajan ottamasta lämästä regeneroituu itsestään ja kun suolet alkavat valua tetsarin päälle, pitää kiireen vilkkaa löytää morfiiniruisku tai tulee kitiinikuorinen noutaja. Millä ilolla tervehdinkään tätä vaihtoehtoa nurkkarunkkausparantumiselle, sillä toimintakauhussa tunne omasta kuolevaisuudesta on elinehto tunnelman luomiselle.

Vaikka AVP:n mariiniosuus onkin putkijuoksua ja nappien painelua, muutama persoonallinen piirre tekee siitä perussihtailua kiinnostavampaa. Aseissa on munaa eikä yksikään mutka ole turha - sillan pyyhkiminen puhtaaksi kymmenpäisestä ksenoparvesta yhdelläpitkällä smartgunin sarjalla on erinomaisen äijää hommaa. Alienit mässähtelevät kappaleiksi asiaankuuluvasti ja välillä toimintaa rytmitetään perusräiskintämäisemmäksi heittämällä vastaan W-Y:n taisteludroideja. Homma kruunataan näppärästi kerrotulla juonella ja särmillä pomomatseilla. Mariiniosuus on paikoitellen tylsähkö ja geneerinen, mutta hoitaa hommansa asiallisesti, kuten perusmosurin pitääkin.

Xenomorfin nahkoihin luiskahtaminen on astetta kiinnostavampi proseduuri, sillä ekapersoonasta huolimatta alienina pelaaminen tuntuu kerrassaan vieraalta (PUN) - otus kipittelee (pääasiassa) sulavasti pisin kaikkia rakenteita ja bongaa ihmisten jättämän feromonijäljen säkkipimeässäkin. Uskomattoman julman silpomisarsenaalin vastapainoksi alien ei kestä kuritusta paskan vertaa, joten pelaaja on pakotettu sissitaktiikkaan - katosta niskaan, kaveri silpuksi ja takaisin jemmaan muiden ihmetellessä kolmen repliikin sanavarastolla, mites tässä ny näin kävi (oikeasti, luulisi että Foxin kokoinen pulju voisi kustantaa hieman laajemman lärvinlengutusrepertuaarin nauhoituksen).

Aluksi alienilla pelaaminen tuntuu ärsyttävän disorientoivalta ja hankalalta, kun suuntavaisto on jatkuvasti häränperseellään eikä virheitä passaa juuri tehdä. Kun jutun juonesta pääsee kiinni, homma alkaa maistua. Alienilla pelaaminen on jopa ajatuksia herättävää puuhaa: aluksi ihmisten brutaali silpominen tuntuu häiritsevältä, mutta kun muistaa, millaisissa oloissa koealieneita pidetään, kaksijalkainen tuntuukin yhtäkkiä täysin hyväksyttävältä paloittelumurhan kohteelta - ksenomorfi sentään yrittää vain selviytyä eikä hyötyä tilanteesta. Näin voimakkaita lajirelativistia ajatuksia on herättänyt viimeksi Oikeutta eläimille -peli. Tarina kertoo yllättävän fiksusti ja alleviivaamatta faabelin sanoman: ihminen on hirviöistä hirmein.

Hyvänä kolmosena tulee predator, joka on ksenon ja ihmisen selvä välimalli: tulivoimaa piisaa muttei mahottomiin, ihmisiltä voi piilotella mutta alieneita vastaan häivehiihtely ei hyövää vähääkään. Jägermeister on ylivoimaisesti hankalin hahmo pelata ja kaikenlisäksi vielä ärsyttävin, sillä missään vaiheessa pelaaja ei jalostu samalla tavalla vieraan olennon käskyttäjäksi kuin ksenomorfien kohdalla. Loikkapaikat on konsolimaisesti etukäteen määritetty, mikä vähentää vapaan hunttauksen tuntua. Alienillakin paikoin ongelmallisen tahmeat meleekontrollit korostuvat jostain syystä predatorin kohdalla ja moni ennalta suunniteltu salamurhaus muuttuu kaoottiseksi säheltämiseksi tarkan niskapiston muututtua känniseksi ohihärväämiseksi. Crysis 2 tarjoaa paljon uskottavamman version varjoista iskevästä muukalaissupersotilaasta - onhan se vähän noloa, että leipälajissa läsähtää lättyyn näin lujaa.

Predatorin pelastus piilee kuitenkin - yllättävää kyllä - tarinassa ja aihepiirin suhteellisen vakavamielisessä käsittelyssä (verrattuna esimerkiksi AVP:n aivovammaisiin elokuvaversioihin). Metsästäjät ovat melkoisen kehittynyt laji, jolla on oma kulttuurinsa ja historiansa - erittäin sykähdyttävää oli käynnistää vanhassa temppelissä hologrammiesitys, jossa kurttupillunaamojen esi-isät juhlistivat ensimmäistä voittoaan Serpentiineistä. Ja mikä päällikköyden tunne valtasikaan sielun, kun kuolonloukkuareenalla praetorian-ksenon niitettyäni esi-isien hologrammihahmot polvistuivat kunniakujaan kävellessäni matsiringistä ulos. Pienet, fiksut yksityiskohdat syventävät immersiota lujasti, jolloin pelissä on kyse muustakin kuin "tää ölli tulis ja tappas nää kaikki ihan vitun TÄYSII"-meininigistä. Myös predatorilla pelaamisessa on ajatusta: okei, irtirevityn ihmisen selkärangan hellä hively on aika kipeää kamaa, mutta niin on hirvenpäiden tällääminen seinällekin.

AVP on siis leffalisenssisarjan kolmas lähes reboot-scifiputkijuoksuräiskintä - ja vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja sellainen, jota pelaa erittäin mielellään. Palautumaton energiapalkki, tiukat pomomatsit ja fiksuhko käsikirjoitus yhdistettynä kunnon kaanonin omaavaan scifisarjaan riittää nostamaan AVP:n ylös räiskintäpelien paskanharmaasta massasta. Vaikka mitään ei ole tehty poikkeuksellisen hyvin, kokonaisuus on sen verran ammattitaitoinen paketti, että vannoutuneen Alien / Predator-friikin on sitä äärimmäisen vaikea pitää housupulssikiväärinsä purskeet lyhyinä ja kontrolloituna.

Miksi tämä peli pitää omistaa:

Jos Alien / Predator-scifimytologia on sydäntäsi lähellä, AVP on vallan asiallinen kausipäivitys aiheesta - läpeensä ammattitaitoinen paketti, jota pelaa erittäin mielellään.